Luku 36
Pelon jäljet
Juttelin erään siskoni kanssa siitä, kuinka hänen vinkkelistään yllätyksellisen samankaltaisesti olin joitakin tilanteita kokenut. Nyt siis, kun niitä pari vuosikymmentä myöhemmin ääneen perkasimme. Itse hetkessä sitä tapaa kuvitella olevansa ainoa, joka asioita jollakin tavalla näkee. Varsinkin jos kokemuksien vertailuun ei kannusteta tai siitä koetellaan ravistella irti.
Että tästä älkää milloinkaan puhuko.
Tulimme muistelleeksi joitakin poikkeamia sukulaisissa tai ystävillä, sellaisia reissuja, joissa viivyimme päivän tai viikon. Matkakokoonpanona olimme me lapset kera äitimme, isän jäädessä kotiin syystä työ tai muu. Reissut itse menivät kuten menivät, mutta muistelimme nyt sitä ilmapiiriä, joka rakennettiin lähdön hetkellä. Kerran tai kaksi kävi lähdön hetkellä sellaisen tunnelman rakentaminen, että lähdetäänpä nyt katsomaan missä kunnossa isänne on ja vieläkö siellä on kotitalo pystyssä, johon palata. Tätä saatettiin sitten koko tuntienkin mittainen kotimatka lietsoa, että saapa nähdä joko siellä on juomingit käynnissä, millaistakohan kotona on.
Oli tietysti aikuismaisen hienoa päästä osalliseksi tällaisesta tiedosta, suunnitella kuinka kotiinpaluun askeleet toteutetaan, jos tilanne on niin tai näin, mitä hyvänsä nyt noina matkoina ehdimmekään puida. Tai rauhoitella että varmasti on kaikki hyvin ja me kyllä autamme ja puolustamme jos jotakin tarvitsee tehdä tai sanoa, että kyllä siitä selvitään, vaikka promilleja jo veressä olisikin.
Mutta näin aikuisena minun on vaikea nähdä sitä hyötyä, jonka pieni lapsi voi tuollaisesta tiedosta ja suunnittelusta saada.
Käytännössä kotiinpaluuta sen kerran, kaksi tai kolmekin siivitti tällainen itse rakennetun pelon ja ahdistuksen ilmapiiri. Ettei ilo ollutkaan paikallaan, tai siihen kuului tietynlainen syyllisyys, että onneksi oli hauskaa tuolla koska kotona odottaa helvetti. Mikä aika harvoin toteutui, jos kertaakaan. Muutoin kertoisin tässä tarinoita siitä, kuinka helvetistä paetaan.
Tämä oli tässä hetkessä jännittävää pohdittavaa, koska vaikkei sitä tuossa hetkessä ajatellutkaan, niin käytännössä tällä tavoin tehtiin hyvin hankalaksi sellainen onnellinen kotiinpaluu. Vaikka isämme olisi ollut selvänä vastassa oli tunnelma viritetty jo sellaiseksi, että varmasti tässä poissaoloaikana on kuitenkin juomaankin ehditty ja jos hän olikin juonut, oli kotiinpaluun hetki yhtä kuin riidan aika. Kummassakin tapauksessa me lapsina saimme toimia tuomareina tai apuna asioiden selvittelyssä, ainakin siihen saakka, kunnes meidät pois komennettaisiin.
Puheissamme asia kumpusi ujous- ja arkuusasiamietinnöistäni. Löysin perheterapeutti Kati Mortonin videoita, joissa hän selosti yhdeksi tällaista pelokkuutta ruokkivaksi tekijäksi hylätyksi tulemisen kokemukset, sellaisen henkisen laiminlyönnin. Kun sitten mietin tuota mistä oma ujouteni voisi kummuta, löytyi sellaisia hetkiä, joiden voisin kuvitelleen sitä ruokkineen. Ylipäätänsä tällaiset vanhempien lähtöpuheet, että ero tulee ja lapset menevät toiselle ja sitten emme näe enää ikinä, tai sanokaa hyvästit toiselle koska kun eroamme ette näe häntä enää ikinä. Puhumattakaan näistä itsemurhauhkauksista ja toisaalta pelotteluista sen suhteen, että tuokin ryyppyreissu voi jäädä viimeiseksi, ei kestä keho eivätkä aivot ja sen sellaista.
Sitä en ollut ajatellut, että tällaista pelottelua liittyi aivan arkisiin ja tavallaan perusluonteeltaan iloisiinkin tapahtumiin. Me palaamme kotiin, miten kivaa, tai kääntäen, jos isämme jossakin oli ollut, niin hän palaa kotiin, onpa hauska nähdä. Ja sitten näihinkin hetkiin saatiin liitettyä pelottelua, että saapa nähdä missä kunnossa sitä nyt ollaan, ja pitääkö mikään lupaus.
Ja nähdäänkö selvää joulua, sitäkin pohdittiin varmaan kesästä asti. Mikä on aika omituista, kun juomisen vaikutukset meihin lapsiin ovat olleet hyvin pienet.
Isovanhempia ehtii nähdä ehkä viimeistä kertaa jonkin vuosikymmenen, niin lähellä on kuolema vaikkei aivan saavutakaan. Muistuttaa tässä suhteessa horisonttia tai postitettua pikakirjettä.
Tajusin tuota nyttemmin miettiessäni sen, miten pelottelu on vahva ja vahvasti esillä ollut kasvatustyökalu. Uhkaus, pelottelu ja toisto. Sillä tavalla saa kuuliaisia kasvatteja ainakin siihen pisteeseen saakka, jolloin ahdistus kasvaa sellaiseksi, että sitä käy kohde ratkomaan omin keinoinensa. Äkkiä avuksi onkin auktoriteettien toiveiden uhmaaminen, täysin toisin toimiminen, aiemman itsensä kieltäminen, jotta vetoomukset tehtyihin lupauksiin ja totuttuihin käytösmalleihin menettäisivät tehonsa, henkinen irtiotto vaikka sitten heidän suhteensa luovuttaen ja koetut tunteet tappaen.
Lapselle sellainen pienikin uhkaus poislähdöstä tai hylätyksi tulemisesta on iso ja pelottava asia, sillä sitä saattaa aikansa pitää totena. Ehkä siksi sellainen peiton taakse piiloutuminen on vauvaikäisestä niin jännittävää. Ja piiloutumisleikit muutenkin myös myöhemmällä iällä. Ja kenties siksi uhkaus kostaa kiukuttelu jättämällä lapsi yksinään jälkeen on niin tehokas keino ratkaista kiusallinen tilanne. Lapsi ei voi varmaksi tietää, ettei se olisi totta, ja trauma voi muodostua silloinkin, kun lapsi uhmakkaasti toteaa, että jätä vain, jään tänne mieluusti, sillä tämä varmuus perustuu kuitenkin puijaukselle, vaikka sen kuinka urhoollisesti kätkisi.
Eikä hänellä voi olla työkaluja suunnitella elämäänsä mistään ikävuodesta aikuisuuteen ilman vanhempiansa, vaikka joistakin saduista voisi vinkkejä ammentaakin.
On aika omituista, että tuollaista konstia käytetään, mutta näinä hetkinä tunnustan oman lapsettomuuteni aiheuttamat kokemusrajat. Voin kuvitella, että lapsen saa matkaansa tarvitsematta turvautua pelotteluun, mutta saatan olla väärässä. Omakohtaisesti voin kuitenkin valottaa, että pelottelulla voi olla hintansa, joten vaihtoehtoja kannattaa miettiä. On mukavampi, jos lapsi voi vanhanakin kuvitella voivansa tukeutua vanhempiensa apuun. Se kuulostaa houkuttelevammalta kuin jos hän on jo nuoruudessaan hylännyt heidät epäluotettavina. Muitakin vaikutuksia ollen, kuten tämä arkuus, jota voi erehtyä pitämään sisäänrakennettuna ominaisuutena, vaikka se olisikin opittu tapa.
Luulin olevani ujo ja hiljainen, koska siltä minusta tuntui ja sitä minulle muistettiin hallitsevaksi piirteekseni sanoa, mutta nyt kun mietin, olinkin vain arka ja pelokas. Eron huomasi eri tilanteissa käyttäytymistäni miettien, esimerkiksi, kun turvallisessa ympäristössä olin lähempänä villiä lietsojaa kuin hiljaista tolkkuolijaa.
Luulin ratkaisseeni tämän ajat sitten, mutta oikeasti vaikutuksia näkyy yhä. Oli siis hyödyllistä pysähtyä miettimään, että jos sittenkin olisin yhä ujo, asia, jonka jo mielestäni olin ratkaissut joskus varhaisaikuisena, niin miten se näkyisi. Se voisi näkyä esimerkiksi siinä, että aloitteiden tekoa lykkää ihmissuhteiden kuin muidenkin toimien suhteen, peläten niiden tekemisen seurauksia. Miksei sitä, että ne toteutuvat, jos aiempaa itseinhoa vasten peilaa, mutta myös sitä pettymystä, etteivät ne toteudukaan. Ja ylipäätänsä sitä, että kertomalla mitä toivoo, tulee samalla kertoneeksi itsestään. Ja jos jotakin itselle tärkeää toiselle jakaa voi toinen sen pilata, hävittää tai mukanaan viedä.
Jos en kerro, että tämä tässä on lippalakkini, jota toivoin lahjaksi ja sainkin sen ja jippii olen siitä niin onnellinen, niin ehkei sitä revitä päästäni, liata kurassa ja piiloteta ulottumattomiini tai heitetä katolle. Jos se onkin vain merkityksetön päähine jonka satuin jostakin löytämään. Ja jos olen valmis sitä itsekin heittelemään maahan koska sillä tavoin näytän, etten pidä sitä arvossa, niin sitten sen uskoo ehkä joku toinenkin. Vaikka sitten kotona itku kurkussa liottaisin siitä pölyjä pois ja sättisin itseäni, että miksi menin kuraamaan, ei tule puhdasta ikinä, ei olisi pitänyt laittaa sitä päähän ensinkään, olisi pitänyt tietää miten siinä käy, olisin vain jättänyt kotiin ja pitänyt vain täällä päässäni, se oli ennen niin kaunis.
Täydellistä. Hivenen ahdistavaa, mutta sellaista on ujon arki ja sellainen olin.
Olisi yksinkertaistus ajatella, että ujous ja arkuus tulisivat kehen tahansa vain sen tähden, että joskus joku itselle tärkeä huoltaja on erehtynyt leikkimään piilosta hieman liian pitkään ja tosissaan. Mutta on siltikin hyödyllistä nähdä tällainenkin vaikutusmekanismi, että jos lapsi tai aikuinen on ujo, niin ei hänkään välttämättä sitä ole aina ja synnynnäisesti ja omasta tahdostaan, vaan taustalla voi olla syitä joihin pureutuminen auttaa etsimään sitä todellista ihmistä kuvitelman takana.
Tätä pidän siksikin hyvänä havaintona, koska näin voi koettaa laannuttaa niitä pelkoja, joita hylätyksi itsensä kokenut lapsi voi kokea. Tai aikuinen. Ei niin, että se oli leikkiä enkä jätä sinua ikinä, nyt pyyhit kyyneleet ja unohdat kaiken ja sitten saat jäätelöä. Ennemmin voisi pahoitellen tunnustaa, että toimi ilkeästi, kun uhkasi lähteä, ettei sellainen ole reilua ja toinen teki oikein, kun tuohtui siitä, koska aikuinen ihminen ei toimi niin kuin äsken teki ja jatkossakin voi sanoa, kun tulee paha mieli koska joskus niin käy vaikkei haluaisi sellaista aiheuttaa ja sitten siitä voi koettaa puhua ja kaikki onkin ihan hyvin vaikka jäätelö sulaisi kosketuksilta ei.
En usko, että seuraavan laulun kertoja etsii lastaan mutta ajatus on niin huvittava, että olkoon niin. Näin voi käydä, kun pelottelee liiaksi, pelottelen puolestani.
Itse asiassa nyt tarkemmin miettiessäni olen melko varma, että tämä kertoo nimenomaan pilalle pelotellun lapsen etsinnöistä. Joskus sitä kuluu vuosikymmeniä ennen kuin palaset löytävät sijansa. Ja se kadonnut lapsi, häntä ei löydetä milloinkaan. Ei sellaisena kuin hän oli.
Parempana löytyy ja sellaisena, joka sanoo jäätelöstä, että onpa höpsöä syödä tuollaista, kun eihän ole edes kesä, mutta syödään vaan, tämä on kaikista paras lempijäätelöni, olenko ikinä kertonut sitä, onpa hassua etten.
jokainen aamu, jokainen ilta
etsin sua maailman kioskeilta
jäätelö sulaa kosketuksilta
jokainen aamu, jokainen ilta
(Dingo - Jokainen aamu, san. Pertti Neumann)
