Luku 23

Iki-ihastumisliikkuja

Uskalluksen lisääntyessä olen alati määrätietoisemmin huomannut itsessäni vallitsevan sellaisen leikkisän hassuttelijaluonteen. Se saa suupieleni nousemaan hymyyn heikkonakin hetkenä, kun tapahtunutta ehtii päässään pohtimaan. Harva asia on lopulta kovinkaan merkittävä, vaikka juuri hetkessä ne olisivatkin vakavia. Eikä tilanne siitä huonone, jos sille hyväntahtoisesti nauraa.

Nekin hetket, jolloin raajojen hermot kolahtelevat karmeihin ovat hyviä muistutuksia siitä, että on elossa, muistutuksia siitä, miten harvoin näin käy, muistutuksia siitä, miten nyt kerrankin kiirehtii aivan oikeasti tosissaan, kun onnistui noinkin käymään, siinä määrin harvoin mihinkään törmäilen.

Menetetyt maalipaikat muistuttavat edeltäneistä sekunneista, jotka on onnistunut ajoittamaan taiten siten, että kiekko voi löytää lapaan, jota kannattelen minä itse yhä luistimieni varassa seisten.

Tämä on varmasti synkkyyden keskelle kehitetty selviämiskeino, mutta sellainen, jota voi nyt käyttää vapaasti hyväänkin. Ei jää kehitetty taito käyttämättä, kulunut nuoruus hukkaan.

Samaa riemumieltä käy jakaminen muillekin heidänkin vastoinkäymisiensä kohdalla, mahdollisesti raivostuttavuuteen saakka. Josta voikin sitten miettiä miten hienosti heillä asiat ovat kun tällaiseen merkityksettömään intomieleilyyn on uhrata tunteita. Sillä eihän masentunut jaksaisi nostaa kierroksia, hiljakseen huokaisisi vain, että tätä taas, miksi laskin portaat tänne tullakseni. Paremmin ovat siis asiat kuin huonommin heillä.

Tämä oppi on kuitenkin kertynyt hiljalleen ja vastoinkäymisien kautta, ei kai se muuten mitenkään merkittävältä tuntuisikaan.

Kerron joskus tarkemmin mistä ajatuksia ja oivalluksia ammennan, mutta lyhyesti ne seuraavat vuorovaikutuksesta ystävieni ja itseni kanssa. Tarkoittaen sellaista pohdiskelevaa pallottelua, että tällaisen huomasin itsessäni tai sinussa tai minussa, ja mistähän se johtuu, miksi näin on.

Sitä hyödyntäen altistuin eilen uuden-vanhan-nuoren ystäväni johdattamana ratkaisemaan sellaista piirrettä itsessäni kuin ihastumisherkkyys. Olen ihastunut moneen ihmiseen, ehkä sellaisella heterolla tavalla miehiinkin, joiden kanssa juttu luistaa ja tällaista vapaata keskustelua ja intoilua voi huoleti vuotaa yli. Pallokentillä ja niiden ulkopuolella on puhuttu fakseista, siitä kaivan lämpimiä kesämuistoja, ja siinä on myös syy, miksi haikailen faksinumeron perään vaikken koko konetta osaisi käyttääkään.

Jos sitten samanlaiseen leikinlaskuun ja luovimiseen innostuu joku nainenkin, olen todennäköisesti hetkessä myyty. Miten voi tuollaista ollakaan! Mahdottoman ihanaa! On puheenaiheena sitten jokin järjellinen insinöörikeksintö kuin faksi, kaukaiset sitrushedelmät tai jokin aivan muu. Luovuus ja rohkeus luovia ääneen ihastuttavat minua.

Sitä jäin sittenkin miettimään, että miksi tunne on itsessäni niin vahva. Voisihan sitä ihastua siihen, että joku pyöräilee, että miten mahtavaa on tuo, jos vaikka itse harrastaisi pyöräilyä intohimoisesti. Ehkä ilmiö on aivan normaali eikä tässä ole mitään hämärää.

Tajusin pohtiessani kuitenkin sen, ettei välttämättä ole aivan normaalia ihastua sellaisella tavalla, että onpa tuo ihminen täydellinen, kun hänen kanssaan voi puhua laululyriikoin. Jos rakkaus on sokea, johtuu se yhteisistä intohimoista, joten kai tässäkin vanha kansa on vihillä kuten sisältä kuolleet usein ovat.

Vitsi! Vanha kansa on tuskin enää koskaan vihillä.

Muistui mieleeni miten lannistavia aikoja lapsuudessani hetkittäin vietin. Tällaisia innostuspuuskia kun saattoi tulla ja sitten riemuitsin niiden äärellä luultavasti liiallisuuksiin asti ja todellisia tärkeyksiä sivuuttaen, kunnes joku sitten totesi, että riittää, Timo, rauhoitu, kukaan jaksa kuunnella, tai muuta vastaavaa. Tästä muodostui myös itselleni sellainen klovnihahmo joskus yläasteaikoina, enpä tiedä tarkalleen sanoa kuinka pitkäksi aikaa, kun hassuttelijana koin voivani olla eniten oma itseni, mutta samalla peloiltani suojasin itseäni niin että kun olisi ollut paikka puhua vakavia pakenin niitä vitseihin.

Kommentointi oli siis varmasti ymmärrettävää ja aiheellista, mutta tästä poimimani oppi verrattain väärä. Ettei hassuttelulle ole tässä maailmassa sijaa. Tosikoita kaikki. Pitäkööt typerät vitsinsä. En naura, vaikka melkein naurattaisi. Jotakin tämän suuntaista.

Nyt kun tässä valossa mietin, on tulkintani maailmasta ollut hyvin synkkä ja aivan väärä. En ole näin aikuisiällä tavannut montaakaan ihmistä, jotka eivät olisi ilahtumiseen kykeneviä ja hassutteluun taipuvaisia, vaikka ilmentymismuodot ja rajat eri kohdin kulkevatkin. Omaa kehittymistäni on sopeutua siihen, ettei kaikesta vitsaile aina heti, jos tästä lipsunkin, sekä muistaa säilyttää kyky vakavasti puhumiseen. Niin että vaikka vitsailenkin ensin, että onhan tämä hauskaa, kun käy näin, niin sen jälkeen pysähdyn myös miettimään, että miten tästä edetään, mikä tilanne oikeasti on. Vitsi ja vakavoituminen.

Pidän tästä yhdistelmästä, jollainen kuvittelen olevani, vaikka tunnistankin sen mahdollisen vaikeuden sosiaalisissa yhteyksissä. Tämä on sittenkin viihdyttävää ja tunteita tuottavaa elämää.

Synkkinä hetkinä hain voimaa myös eräästä keskustelusta, jonka yksityiskohtia en saa päähäni, jossa toinen osapuoli kuitenkin kehuvasti kertoi, miten mielenkiintoista on kanssani jutella, kun ei tiedä mihin asiat kulkevat. Tällaisia kohtaamisia on tullut elämäni varrella onneksi muulloinkin, mutta noin ääneen sanottuna en muista vastaavaa kehua osakseni saaneeni ja se auttoi säilyttämään uskoni siihen, että keskustelutkin saavat rönsyillä kuin pihan pensaat, jos todistajat siitä nauttivat, ettei minun välttämättä tarvitse tarttua oman onneni oksasaksiin toista varmuuden varalta säästääkseni. Että tämä voi olla molemmista tai kaikista osapuolista hauskaa ajanvietettä, parasta mitä juuri tässä hetkessä voi tehdä, hassuttelu.

Mutta sitä jään tarkkailemaan, kuinka tämä oivallus vaikuttaa ihastumisiini. Sillä tähän hetkeen saakka olen ollut lääpälläni nokkeluuteen ja kyennyt helposti sivuuttamaan muut epäsopivuudet merkityksettöminä. Tai olemaan piittaamaton niistä. Joten jos ihastunkin johonkin naapuriini voi se näkyä juuri siten, ettei käytöksessäni mikään muutu, ilahdun vain kovasti paljon hänet nähdessäni, vaihdan kohtaamistilanteessa pari sanaa, jotka voivat venyä varttitunnin mittaisiksi ja pompahtelen paikalta kuin superpallotehtaan merikontti, iloisena, että olipa hieno kohtaaminen tämä. Silti tykönäni haaveillen, että millaistahan arki tuollaisen ihmisen kanssa olisi, olisi varmaan jatkuvaa naureskelua ja itkemistä, olisipa varmasti hienoa se, olisipa mukava olla enemmänkin tekemisissä.

Vaikka toinen sitten tietojeni mukaan olisikin johonkin moottoripyöräjengiin kuuluva elämänkoululainen, joka puolestaan haaveilee lähitulevaisuudessa tehtävästä joukkomurhasta. Kaikki me olemme matkalla parhaaksi versioksi itsestämme.

Kun nyt tunnistan, että hassutteluihmisiä on maailmassa ehkä enemmän kuin synkistelijöitä, varsinkin jos pahoinvointi vähenee kaiken aikaa onnellisuuden voittaessa alaa, ei minun tarvitse seurustella kaikkien tai yhdenkään hassuttelijan kanssa. Välttämättä. Jännityksellä seuraan vaikuttaako tämä ajankohtainen oivallus mihinkään vai kaikkeen.

Suopeampi sanonta kuuluu jotensakin siten, ettei ihminen ihastu siihen, millainen toinen on, vaan siihen, mitä toinen saa itsensä tuntemaan. En siis tohdi epäillä etten, enää nauttisi onnen tunteesta, joka vyöryy ylitseni hassutteluja kohdatessani, se tuntuisi taantumiselta kohti tylsimys-Timoa, mutta mietin, löydänkö muita asioita, joista ammentaa iloa ja onnea ylitse tämän.

Kuten niistä yhdessä jaettavista puhumattomuuden hetkistä, joissa kaikki on aivan hyvin ja toisen näkee hymyillen viilettävän askareidensa parissa, välillä lallatellen ja vihellellen omiaan. Ehkä sitä voisi kuolla onnellisena nähdessään toisen tekevän itse itsensä onnelliseksi seurassani ilman yhtäkään luomaani kaskua tai keppihevosvitsiä.

Vaikkei tilanne toivottavasti sellaisista pahentuisikaan, olisi hassuttelujen arvo sama kuin auton renkailla. Välttämättömät vain, kun haluaa päästä pois sieltä missä on.