Luku 95

Kulovuoren palo

Kuuliaisena kansalaisena kuljin minäkin viimein joulun hiljaisina hetkinä läpi Alastalon salin. Kirjaan tarttuneet tietävät sen alkavan hautuumaalta ja jonkin verran lukeneet tietävät tartutun piippuunkin. Loppuun saakka päässeet aloittavat uudelleen alusta, mutta nyt sen tiedon ruokkimina että päätös onkin onnellinen.

Samalla tapaa elämissäkin.

Kun siis kuulin lapsuusaikaisen kaverini kuolleen, säntäsin niihin muistoihin, joita minulla oli. Eivätkä ne olleet erityisen miellyttäviä, sillä ensimmäisenä muistan koulupäivän mittaisen kipinöinnin. Jokin hänessä ja minussa ärsytti, sillä muistan jääneeni koulun jälkeen nurkille odottamaan hänen poistumistaan, ja huolimatta poikkeavista koulumatkoistamme kuljimme yhtä matkaa pellon reunan risteykseen saakka. Tai sitten odotin häntä siellä jotakin lumiveistosta tehden, oli sitten kurakeli eli ei. Päädyimme joka tapauksessa painimaan ja ainoan kerran elämässäni muistan vääntäneeni niin tosissani hampaiden kiilteitä kulutellen ja toisen huutoihin vastaten.

Tätä on täytynyt kestää joitakin minuutteja, vaikka nauhalta katsottuna mistäpä sitä tietäisi. Muistinvaraisesti jäin miettimään sitäkin keskeytyikö tappelumme ohiautoilevan ihmisen kysymykseen onko tämä leikkiä vai mitenkä, mutta tämä vasta voikin olla valemuisto, kunnes joku silminnäkijäksi ilmoittautuu. Voi olla että keskeyttäjä oli joku muu koulumatkalainen tai sitten vain väsyimme toisiimme myös tässä suhteessa.

Lopputulos oli joka tapauksessa pahamielisyys ja vielä erkaantuessamme pelottelu sillä että tästä kerrotaan vanhemmille ja opettajille ja kaikille ja seurauksia tulee.

En muista että mitään olisi seurannut, paitsi valemuistojen möykky, jonkinlainen kunnioittava sietäminen toista kohtaan ja inhotus fyysiseksi menevän väkivallan suhteen. Silläkin uhalla että unohdan jotain on tuo jäänyt totisimmaksi kahakaksi jossa olen ollut.

Olimme tuolloin ehkä kymmenvuotiaita, koska koulu oli ala-aste.

Toisin kuin useimmat lapsuusajan ystävistäni tulimme hyvin harvoin viettäneeksi aikaa kahdestaan tai hakeutuneeksi toistemme seuraan. Saattoi siellä painaa tuo muinainen ärsytyskin, mutta vanhentuneen ihmisen viisaudella uskallan tulkita tätäkin toisin. Minusta sietämättömimpiä ihmisiä ovat olleet kaltaiseni mutta huonommin suoriutuvat ihmiset, enkä pidä nyt ajateltuna omituisena että suulaan ja rämäpäisen kaverin kyvyttömyys esimerkiksi valehteluun ja salaisuuksien pitämiseen on ollut minusta hyvin epämiellyttävää ja vaarallista. Kadehtimista ja nöyryyttä helpompaa jos hivenen kuluttavampaa on arvottaa toinen tyhmemmäksi ja heikommaksi sekä pitää varovaista etäisyyttä, joten näin toimin.

Ajatuksissani päädyin siihen, ettemme kovin erilaisista elämänpoluista huolimatta olleetkaan välttämättä kovin erilaisia otuksia. Aineksia ystävyyden yrittämiselle olisi ollut, siinä määrin paljon pyörimme samalla kylällä ja hänen tuppautuvalla tyylillään vierailuja saattoi tapahtua yllättäen ja pyytämättä milloin hyvänsä. Siihen aikaan maaseutumaista isännöintiä, jota nyt meikkaan sittenkin arjen anarkiaksi.

Jo ennen tappelunujakkaa saimme ilmaiseksi tai pikkurahasta hakea häneltä lemmikin. Tästä oli puhetta samaisen koulun pihalla jokin välituntihetki, koska kaverini oli onnistunut muistikuvani mukaan juoksemaan kiinni jonkin pennun, jota sitten kävi kesyttämään. Jussi-Väiskistä saatettiin puhua pupuna, mutta hänestä kasvoi hoteissamme verrattain kookas jänis. Biologian tuntemukseni ei riitä keksimään lajia kertaamatta muistikuvia, mutta muistan lemmikkinappaajan käyneen luonamme usein tervehtimässä ystäväänsä ja kyselevän kuulumisiaan.

Jokin vuosi tai pari taisi tällaista sisäpupuilua ulkohäkin kanssa jatkua, kunnes tämä viiksiotus kuoli. Virallisen tarinan mukaan lähtö johtui tuoreen kevätruohon yliannostuksesta.

Moottorikulkineetkin olisivat voineet meitä yhdistää, koska kaverini kulki jo ala-asteelle erilaisin virityksin ja ajeli surutta hiekka-alustoilla kun itse vielä intoilin polkupyöristä. Tässä kohdin aloin jo tuntea itseäni ekstraksi, joka saa liittyä seuraan yhteisten kavereiden kyljessä, mutta jonka kanssa kahden jäädessä on molemmilla hankalaa. Asiaa ei auttanut oma asenteeni, sillä vasta nyt vuosienkin erottamana aloin miettimään ihmistä välähdystä pidempää aikaa ja huomasin poimineeni matkastamme useampia muistoja oivalluksiksi kehrätä. Iloksi on ollut sekin sivuseikka että yhtenä ensimmäisistä tuntemistani Kummeli-faneista olen pystynyt kuvittelemaan myöhemmän elämäni vastaanheittämät hokijat häneksi tai kaltaisikseen ja saanut siitä jonkinlaista tyydytystä.

Nyt etääntyneenäkin katselen hataria muistikuviani ja olen näkevinäni elämännälkää. Meillä oli erilaiset resurssit ympäristön tukineen ja muine yhteiskunnallisine tekijöineen, joita vasta olen oppinut ravistelemaan, mutta siinä missä minä istuin nurkassa hiljaa ja pohdin oli kaverini äänekäs rämäpää, joka päätyikin sitten jos mihin tilanteisiin, joista kuulin vain toisen käden tietoa. Jos kuvittelenkin meidän molempien olleen herkkiä ja hiukan elämän silloin tällöin koettelemia oli kaverini ratkaisu upottaa huolensa puuhasteluun ja adrenaliinijahtiin, siinä missä minä saatoin uppoutua tuntikausiksi joihinkin toisiin leikkeihin ja pallopeleihin. Sama käyttövoima, eri luomiskanava.

Tähän herkkyyteen havahduin vain välähdyksinä ja vasta viime vuosina, jolloin emme enää ole nähneet laisinkaan. Puputarinan jälkeenkin, aikuisuuden lähestyessä, muodostui tavaksemme käydä yhteisellä ystäväjoukkiollamme mökkeilemässä. Tämä jatkui pienin katkoin yli vuosikymmenen, jollen pahasti vääristele aikahorisonttia. Yhtenä perinteistä oli laskea monesko kerta on kyseessä milläkin laskutavalla, mutta näin viiden vuoden tauon jälkeen en saata sitä tietoa sormistani kaivaa. Hän muistaisi, sillä koin hänen toimineen sellaisena erkaantumisten vuosien yhteensaattajana, joka jo keväällä patisteli ihmisiä kaivelemaan kalentereita sopivan hetken varalta ja paikalle päästyämme tuotti kaavamaisesti muistikuvien uusintaa menneiden kertojen kommelluksia muistelemalla.

En tiedä paljonko tällaista voimaa kohdistui muihin ihmisiin ja tilanteisiin, mutta se kertoo ystävyytemme heikkoudesta.

Tapahtui kuitenkin kerran tai useamminkin mökkeillessämme että yön tullen hän luultavasti ensimmäisestä välikuolemastaan selvinneenä palasi jutustelemaan ihmisten kanssa. Muistan elävästi kuinka joskus aamun tunteina kahden jäätyämme hän kyseli mitä minulle kuuluu, kuinka vanhempani ja sisarukseni voivat, ja sen sellaista välittävää, jollaista tapahtui pidättyvinä vuosinani hyvin harvoin, jos silti enimmälti juuri näiden ihmisten kanssa.

Muinoin ajattelin että nuo olivat niitä elämisen arvoisia välähdyksiä, joita saa jahdata päivät läpeensä, ja vasta nyt olen löytänyt rentouden kuulumisten kertomisen ja kysymisen suhteen. Ei niin että osaisin aina ja useasti, mutta ainakaan ei tarvitse raahautua eristyksiin ja odottaa pikkutunteja. Kaverini kohdalla on toivottavasti ollut samanlaista kehitystä, vaikka mistäpä sitä tietää. Tällaiset muistot saavat minut kuitenkin suhtautumaan ymmärtäväisemmin hänen piittaamattoman suoraan supliikkiinsa ja tökeryyteensä, koska kehitin itsekin kaikenlaisia suojia kestääkseni itseäni ja sitä maailmaa, jossa koin eläväni.

Runollisesti voi ajatella että tapellessamme toinen sai yliotteen ja kummalle kuhmu sattuikaan sysäytyi uralle, jolta toinen välttyi. Vaikka aivan näin yksinkertaista ei elämä taida olla, ja mistä sitä tietää kumpi poluista edes olisi kumpi.

Sen tulin silti hoksanneeksi ja siksi halusin kirjoittaa, koska hukkaan ei mennyt hänenkään elämänsä. En tiedä mitä suoria vaikutuksia kaverini ehti tehdä ja liekö niistä hyvää kerrottavaa kenelläkään, mutta minä ehdin kokea kanssaan ja ansiostaan asioita, joita en muuten olisi siihen hetkeen elämässä ehtinyt. En ehkä heti oppinut näyttämään itsestäni enempää tai kulkemaan ulko-ovista kutsumatta ja koputtelematta, mutta kun mietin sitä todellisuutta, jossa nyt elän, on siinä nähtävissä häivähdyksiä samasta piittaamattomuudesta, jota hänessä osasin niin ärsyttävänä pitää. Lisäksi tulin ajatelleeksi kuinka hän oli ensimmäisiä tutuiksi tulleita ihmisiä uudella paikkakunnalla, kun kaupungin hälystä lapsina muutimme, sekä sitä että tämäkin osa henkilökohtaista historiaani on poissa. Nyt voin väittää voittaneeni tienviittojen alla käydyn vääntömme enkä itkeeni lain eikä kukaan tiedä tulla korjaamaan toiseksi.

On myös niin, ettei omien tekojen vaikutuksia voi moniltakaan osin tunnistaa ja varmuudella tietää. Tuskin pupukauppaa koulun pihassa tehdessämme voisi kuvitella siitä kirjoitettavan kolmea vuosikymmentä myöhemmin. Siksi lohdullista onkin ajatella yksinäisinäkin hetkinä myös niin, ettei juuri minun tekemisiäni kykene päälläni arvottamaan. Jokin poikkipuolinen sana tai pieni teko voi johtaa suurenmoisiin oivalluksin tunteisiin joskus aikojen päästä jonkun toisen ihmisen päässä.

Sellaista perhosvaikutusta.

Kaverini ei varmaankaan jaksaisi tällaista päristelyä kuunnella, vaikka mistä minä tietäisin miten vuodet miestä muuttivat. Ainakin viimein keksin muistaa häntäkin, ja jollei muu maailma muuttuisikaan voin nyt itse vaalia hentoja muistijälkiä kuin ne olisivat olleet yhteistä elämäämme. Kenties seuraavalla kerralla keksin vastaavia eläville jakaa ja kukaties eräänä päivänä liitelen täysiä katolleni kautta ojien, jotta joku muukin joskus voisi vuorostaan muistella jotakin pientä hetkeämme ja miettiä ettei turhaa ollut hänenkään käyntinsä.

Siinä tavoitetta yhdelle elämälle.

Jouni vikkelänä viilettäjänä jo tässäkin onnistui, mutta onneksemme kilpailu jatkuu kunnes viimeinenkin on maalissa.