Luku 94

Vuosikertavuoka

Tapahtui yönä taannoisena sitenkin, että virtoihin kytketty levy oli toinen kuin se, jolla kattila lepäsi. Aikansa kuumettuaan räsähti sillä viilentymässä ollut uunivuoka kappaleiksi ja suretti mieltäni, vaikka vastuullinen ystävä vieressä lohduttikin.

Tällaisissa tilanteissa käyn läpi tuttua kaavaa. Pysähdyn miettimään menetyksen suuruutta ja koetan kohottaa tunnelmaa, jos sellaiselle tilaisuuden näen. Kohottaminen tarkoittaa joskus tietysti alentamista, sen muistelua kuinka kyseinen vuoka on pitänyt minut leivässä yli vuoden, ollen joko tyhjäksi syötävänä tai pikapesun jälkeen odottamassa matkaansa uuteen uuniin. Aivan tavallisena ruokakuvaajana olen säilönyt vegaanin viimeisen reseptistä laatimiani variaatioita yli vuoden takaisesta marraskuusta lähtien ja kun kotona ollessani tuollainen kesti päivästä kolmeen ehti toistoja kertyä arviolta satakunta. Sitten ei enää yhtäkään, sillä japanilaisellakaan parsintatekniikalla ei liimausta saada uunikestäväksi.

Sietäähän se surettaa.

Lisäksi ehdin muistella mielestäni oikein kuinka olen saanut vuokasetin muinoin kotoa muuttaessani äitini lahjuksena, joskin tuo oli aikaa ennen valokuvaamista, joten mitään ei saata ihminen kunnolla muistaa. Varastoissa kuvittelen piilottelevan vielä pienemmän vuoan tai kolmannenkin, joista ei näin massiivisen arkiruoan toteuttamiseksi ole suurtakaan apua, mutta jälleennäkemisen riemu on sitä suurempi, mikäli ne joskus paikannan.

Monta vuotta vuoka kulki mukana melko joutilaana. Joskus vuosikymmen sitten tein uunissa kanaa, mutta sekin ehti jo laantua. Vasta jatkuvan heikkouteni ylilyödessä sorruin aloittamaan kotiruoanlaiton kyllin helpoin reseptein ja vain vuodenko sitä kesti, vaikka ehdin jo haaveilla yhteisistä eläkepäivistä.

Ystäväni riensi ratkomaan ongelmaa keskimääräisen syyllisyyden ajamana, tarjoutui ostamaan uutta kippoa ja etsi näkökentästä korviketta. Kieltäydyin kaikesta, koska vuoanrippeissä ja sittemmin hellalla vielä oli parin päivän ruoat, enkä siksi kuolisi heti nälkään. Poissyömisajan voisin mietiskellä asioita.

Kuten sitten mietinkin, vaikka oivallusten aika ei heti seurannutkaan.

Joulun alla töistäni tuttu henkilö toivotteli sähköisesti vuodenvaihteet ja kertoi jäävänsä pian eläkkeelle. Sitä on nyt liikkeellä, joskin hautajaisten tapaan koen keskinkertaista suuremmaksi saavutukseksi sen että ihmiset tekemisistään kertovat. Kuoleehan ihmisiä harva se päivä, enkä silti ole ollut hautajaisissa vuosiin ja muistotilaisuusjuhlissakin tanssimassa nyt vain kerran joulun alla. Uutinen eläköitymisestä hidasti askellustani totuttuun tapaan ja ajattelin vastata kunnolla sitten kun olen tätä yhteistä matkaamme hetken mietiskellyt, koska koen saaneeni siitä paljon ja kypsytelty toteutus tuntui ilahduttavalta suunnitelmalta.

Vuoan tyhjettyä otin hellan päältä kukkaruukkuna toimineen uunivuoan, jossa on kaunis maalaus lasituksen alla ja aiempaa kätevämpi muoto, mahdollisesti suurempi vetoisuuskin. Tämä oli myös yksi ystäväni ehdotuksista. Nappasin yhteiskuvan menneestä ja tulevasta sukupolvesta ja ruoanlaittorutiini saattoi jatkua.

Yksi syy päivittäisen ruokailun tärkeyden muistamisessa on siinä, että uskoin saavani sen ansiosta enemmän aikaiseksi. Tai ainakaan en viettäisi niin paljon aikaa särkylääkkeiden voimalla sängyn pohjalla täristen kuten vielä vuoden takaisena syksynä arkeani vietin. Lääkkeiden kulutuksesta voidaan päätellä syömisen auttavan, enkä ole jäänyt aivan toimettomaksi harrasteiden ja kuntoilunkaan saralla.

Ruoka on silti vain puoli vuokaa, sillä kun nyt vaivaista kuukautta myöhemmin vastasin sähköpostiin aamun tuntien keskinkertaista ahdistusvirkeyttä tuntien sain vastaukseksi automaattiviestin, jossa kerrottiin ettei sähköpostia lue enää kukaan.

Jotensakin kaltaiseni ihmisen riesana on yhä se että tärkeät asiat huomaa niiden särkyessä ja lapsenomaisen pelokkaan tahi toiveikkaan tunnon puuskassa niiden itsellekin merkityksellisten toteensaattoa on valmis lykkäämään vielä huomiseen ja vielä hetken senkin yli. Sitten joskus käy kuin itselleni tapaa käydä. Ikkuna sulkeutuu sormilleni, jollei huomaamatta jo ennen kapuamista, ja jos elämä sen takana jatkuukin jää toiselle puolelle suru ja särky.

Ehkei ongelmiini ole olemassa hopeavuokia, mutta särkyneestä voi vuorostaan liimailla kukkaruukun ja sitä tuoksutellessaan miettiä viestivälineitä ja tottumuksia niiden käytössä.

Tästä ammentukoon voimaa uuteen vuoteen. Kunnes tärkeämpiä kehityskohteita huomaa tai aika loppuu kesken.