Luku 92

Velkavaluutatta

Katoavaista kuolevaa kaikki, kuten myös etäinen ystävämme David Graeber. Hänen ajatustensa tulkintoihin olen palannut taajaan ja viimeksi tänään. Sillä tavoin läheiset kai vaikuttavat.

Tämä saa miettimään sitä, kuinka helppoa ennen vanhaan oli tuntea jonkun toisen ihmisen ajattelua. Luultavasti oli epähelppoa eli sangen konstikasta. Erityisesti aikana ennen lukutaitoa ja laajalevikkistä kirjallisuutta. Tuskin suurista hallitsijoistakaan on ollut kuin tuhoon tuomittua sodankäyntiä voitoksi veisaavien pelimannien sanoja, joita on sitten tapailtu lastenlauluiksi kotopuolessa kun lapset eivät malta asettua kievarista palanneen iloksi ja tulevan aamun jyskytys pelottaa.

Tällaisista vääntyy helposti satumaailman hannukertut, mutta sekin on sivuseikka. Kuten se, että lienee ollut huojentavaa päästä jonkin historiallisesti merkittävän vaikka olisi kuvitellunkin Jeesuksen pään sisälle ja ajatella että on tässä maailmassa sentään joku joka ymmärtää ja jonka viisauteen voi aamun tunteina nojata. Kuten nyt ajattelen Davidistä.

Uskonnotkin luikertelevat sinne missä ihmiset ovat yksin.

Syy miksi aloin mitään miettimään oli siskoni, joka on syksyn taittuessa huolehtinut erilaisia muistamisia perhepiiriin. Lahjakortteja merkittäviin hetkiin. Ilokseni olen voinut osallistua näihin huolettomalla maksan jaksaessani -filosofialla, joka on ollut hyvin sallittua. Mutta osaltani typerää, sillä eihän tämä läheiseni rahoissa pyöri vaan ennemmin kolikot pyörivät hänestä pois päin. Siksi olen tässä vuosien mittaan ehtinyt hänelle muutaman setelin silitellä minäkin, jos mikäli ne kestäisivät ajan kulutusta hiukkasen paremmin.

Nyt siskoni lähestyi kainosti kysyen saataviensa perään. Laitoin oman osani ja hän sanoi että makselee sitten menneitä joskus myöhemmin. Ja se sysäsi ajattelemaan mennyttä.

Meillä on aina muistettu ihmisten merkkipäiviä jollakin tavalla. Vaikka sitten riistoyhtiön raavutusarvalla, jollei mitään kalliimpaa ole ollut antaa. Rahassa mittaamattomat lahjat ovat olleet huijauksia, päätellen siitä, kuinka karsaasti niitä on kehdattu jakaa.

Tässä kohdin David astuu kuvaan, sillä velan historiaa käsitelleessä kirjassaan Debt: The First 5000 years hän argumentoi valuutan olevan luottamukselta säästäjä. Minun ei tarvitse luottaa sinuun saadessani jotakin, jonka arvo ei ole sidottu meidän keskinäiseen suhteeseemme. Setelilahja ilahduttaa, koska se säilyy arvossaan perävalojen himmetessä horisontin taa. Itse tehty lahjakortti, jossa lupaan tehdä palveluksen puolestaan ei ole, koska lunastuspiste etääntyy nopeammin kuin ehdin jalan saavuttaa.

Tarkalleen Graeberin kirjassa käytiin läpi kyläyhteisöesimerkein sitä miten voin pyytää tossukauppiaalta uudet popottimet ja joko hyvitellä tätä seuraavasta sadosta tai toimimalla apukäsinä jollekin henkilölle, jolle suutari on palveluksenkin verran velkaa. Kun tunnemme toisemme ja elonpiirimme on samoin nurkin voi luototus tapahtua hyvin epämuodollisesti ja hidastempoisesti. Tilit tasaantuvat hyvin hämärästi ennen pitkää, jollei suku siksi kuole, mutta silloinkin saa toisten siunauksella valita kasan päältä parhaat hirret itselleen.

Jos taas luottamusta tuollaiseen ei ole jäävät kaupat tekemättä tai niissä on nojattava korkeampaan voimaan. Jollei sukunimikään kuulosta tutulta tai se on suorastaan liian yleinen astuu kuvaan hallintovalta, joka sentään lupaa vaihtaa kolikot kullaksi. Joten olkoon, myyty, mutta alennusta et saa.

Tämän vuoksi eroista koituva suru voi koskettaa myös käsittämättömin tavoin. Toinen ei välttämättä vienyt puolta hopea-astioista, se olin tällä kertaa minä, mutta kaikki suhteen aikana välillemme ladottu luototus katoaa ja asian ymmärtää vasta kun miettii mistä nyt saisi tukea omalle ajatukselleen. Yksikin ympäriltä hävinnyt intomielinen jeesmies on menetys, jonka surkeana huomaa viimeistään siinä kohdin kun erinomaiseen ideaan saakin vastaukseksi vain hiljaista myminää. Mikä menetys.

Lapsuudessani kaupankäynti on ollut välittömämpään vaihdantaan perustuvaa. Sen sijaan että luotottuminen nähtäisiin kantasanan mukaisesti merkitsemässä sitä riemukkuutta että meihin luotetaan onkin se ollut häpeällinen tahra, joka pitää pakollisenakin pyyhkiä pikimmin pois. Vaaditaan saada maksaa oma osuutemme ja huolehditaan myös siitä että niin tehdään, vaikka sitten syömisen kustannuksella. Nälkä on helpompi tunne kohdattavaksi kuin velka, erityisesti jos pitäisi olla kiitollinenkin.

Tässä on varmasti yhteiskunnallinen kulma, jota mieluusti harhaudun sivuamaan. Jokuhan on onnistunut myymään idean siitä että tällainen rahaton toiminta ei ole tehokasta vaan suorastaan typerää, se altistaa väärinkäytöksille ja valtapeleille ja tekee verottamisen järjestämisen mutkikkaaksi. Työmies on palkkansa ansainnut, eikä siihen riitä lupa asustella ilmaiseksi jatkossakin.

Keskityn kuitenkin tavallisen ihmisen vinkkeliin.

Onhan siis niin että välittömästi toimiva ihmissuhde ei luottamusta kaipaa, mutta edelleen totta on sekin että se suorastaan estää ihmissuhteen syventymisen. Mikäli ostokset maksetaan oitis tai velat kirjataan paperille oikeuslaitoksen perintätoimet leimata ei meidän välttämättä tarvitse keskenämme olla mitään. Se suoraselkäinen ihminen, joka vaatii tällaista kohtelua osakseen voi tehdä niin koska ei luota toiseen, mutta myös siksi, ettei luota itseensä.

Jos jätät tämän minun varaani niin tulen tuottamaan pettymyksen. Sinä ehkä kestät sen mutta minä en.

Minun on nykykäsitykselläni helppoa kuvitella kunnioittavan, terveen suhtautumisemme velkaan johtuneen tästä. Toisille oli nimittäin helpompi antaa luottoa, maksa sitten joskus kun ehdit, ei sillä ole niin väliä, vaikka en muistakaan etteikö tuosta olisi voinut jälkikäteen jupinaa seurata, mikäli saldot menivät joskus liian negatiivisiksi. Omalle kohdalle vastaavan kohtelun salliminen ei kuitenkaan ollut mahdollista, olimmehan me rahatarkasti visu perhe.

Velalla vältetty luottamusrakentaminen on johtanut yhä jatkuviin pulmiin. Yksi sellaisista on tilinpito rahasiirtojen suhteen, jotta aina voisi olla hiukan vihillä siitä kuka on velkaa kenellekin. Vasta aikuistuessani olen onnistunut rimpuilemaan tästä irti, mutta ongelman yleisluontoisuudesta kielii se, kuinka monelle asiaa pitää silti selittää. Tarjoan tällä kertaa, tarjoa sinä vaikka sitten seuraavalla, voi vaatia selittämistä tai kostautua jossakin kohtaa kun kuitteja aletaankin rehdissä tasausmielessä kaivamaan esiin. Eikä sitä nuorempana tajunnut silkaksi typeryydeksi.

Varsinainen ongelma on siinä, että rahatonkin kuvittelee kuluttamisen tärkeäksi, jollei etuoikeudeksi niin ainakin välttämättömyytenä. Siksi vino rahasuhde saa aikaan sen että köyhänpuoleinen perheeni ostelee toisilleen lahjoja ja muistamisia, jotka voisi korvata käsintehdyllä kortilla. Rahaahan siihenkin menisi, mutta kuitenkin. Aiemmista kirjaluvuista olen ymmärtänyt vähäosaisten herkistyvän helposti miettimään rahaa ja kenties tuollainen ostovoiman osoitus onkin oma konstinsa, jolla pelosta saa otteen. Enhän ostelisi, jollei minulla olisi varaa.

Kaikista kurjin kanta hyppää mieleeni siitä, kuinka lahjoilla muistutetaan itsestään. Näitä tulee nyt kun olemme ihmissuhteena olemassa, eikä milloinkaan sen jälkeen. Aivan kuin parisuhteiden kariutuessa ihminen saattaa saada huomata. Kun lahjat ovat rahassa mitattavia on helppo ynnäillä oman suhteen lujuus suhteessa lahjanantajan muihin ihmissuhteisiin, jos en tiedäkään moniko antaja tällaisia miettii. Vuosien harjoittelu on opettanut minut irti tällaisista ajatusautomaatioista, mutten silti kykene kuvittelemaan, etteikö lahjanantaja voisi tuollaistakin päässään milloinkaan pohtia.

Tällainen luottamuspulasta muistuttava rahamaailma on kerrassaan kurja ja yhä minä elän sitä todeksi.

Olen koettanut siirtyä kohti aineettomia ja muutoinkin raha-arvoltaan satunnaisia muistamisia, joista nauttiminen ei välttämättä vaadi syvää ihmissuhdetta, mutta joista voi vähintäänkin muistoesineinä olla iloa vuosienkin päästä. Kummisetämäisesti välillä tulee kiskaisuja takaisin menneeseen maailmaan ja sitten sitä miettii ehtiikö vuosissakaan vuorten taa, löytääkö kylliksi guruja, jotka auttavat käsittelemään menneitä malleja vinoja.