Luku 90

Lähimmäisimmät idiootit

Elämä tuntuu lyhyeltä koska opittavaa on paljon. Mutkaisuutta matkaan tekee sekin seikka, ettei vinoon otettuja askeleita suoriksi kuvitteleva saa välttämättä hevin jos lainkaan tietää tallaavansa toispuoleisesti. Jollei lähisuvussa ole ammatikseen käveleviä voi kanta-astella läpi vuosikymmenten kauppaan ja takaisin uusien taikapohjallisten perässä saamatta kuulla asentoa voitavan muuttaa helpommaksi aktiin keskittymisellä.

Tämä on siksi osuva esimerkki että viimeiset pari vuotta olen koettanut miettiä kuinka kävelen. Muinoin pariiseissa kun romantiikan kukkiessa havahduin kuinka toinen jalka työnsi sivuun ja toinen palautti reitille, minkä sitten kengänpohjia tutkiskelemalla saattoi todentaa, milloin toisen silmiin ei kehdannut katsella.

Onnekseni uskon vahvasti siihen että pikkulapsiajan jälkeenkin kaikenlaista voi oppia. Tämä kovaan tieteeseen pohjaamaton oppini on ollut tärkeä kannustaja niissä taitekohdissa kun luovuttaminen on käynyt mielessä. Hyvä niin, sillä hukkaan menisi tämäkin elämä mikäli siitä ei kenkään voisi oppia ottaa.

Tapanani on eristäytyä yksinäisyyden hiljaiseloon silloin kun pääkopassa myrskyää. Tämä oli totta niinä aikoina kun julkikirjoitusurani sai alkunsa ja huomasin sen todeksi nytkin. Kiireen keskellä kiiruhtaessa kirjoittaminen helposti jää johtuen paitsi aiheiden kohtaamisen pelottavuudesta myös horjuvasta luottamuksesta itseeni, sillä näinköhän kirjoittamisesta on mitään iloa, jollen saa varattua viikkoja tai kuukausia mietiskelyaikaa sen yhteyteen.

Tämä on toimiva järjestely paitsi siinä mielessä että se vaatii aikaa ja tilaa, jota kaaoksen keskellä ei ole. Näin kituliaasti sinnitellen syväpohjaisilla merillä kuluu kuukausia tai vuosia, ihmissuhteet repeävät purjeesti ja pirstaloituvat peräsimesti, eikä mitään ole tehtävissä ennen kuin tuuli tyyntyy.

Näin minä toimin, mutta nyt olen huomaavinani, ettei minun ehkäpä tarvitsisi. Ainakin asialle voisi olla vaihtoehtoja. Vaikeaa tällaisenkin asentovirheen korjaaminen silti on.

Viimeisin eromme oli virittymässä tai jo lauennut kun silloinen läheisin ystäväni ja hiljalleen erkaantuva rakkaani kysyi jotensakin niin että olenko puhunut tästä ystävilleni ja mitä he ovat sanoneet.

Ensinnä vastaus oli etten ole, ja että puhun kun tulee sopiva tilaisuus, näin sitä ja tätä ja tuotakin sitten joskus sunnuntaina ja maanantaina ja tiistaina, eikä siihen ole kuin viikko tai vajaa.

Ja kun sitten näin muistan ensimmäisten keskustelujen olleen todella painostavan vaikeita. Jossakin kohtaa ystäväni oli jo parituntisen puhunut varmaankin tärkeistä asioista kun sitten vetäydyin teehetkestämme vessaan ja psyykkasin itseäni sanomaan että olemme eronneet jokin päivä sitten. Mikä oli teatraalisen vaikeaa ollakseen aivan arkinen tapahtuma ihmiselon kirjossa.

Sain silti sanotuksi ja osakseni lämmintä kohtelua. Sittemmin onnistuin toistamaan tämän useampia kertoja ja ero tuli hiukan todeksi, vaikken sen syistä ja seurauksista paremmin osannutkaan puhua, vaikka joku varmasti jotakin kysyikin.

Asia jäi silleen enkä myöhemmissäkään keskusteluissa osannut kertoa saaneeni oivalluksia ystävieni kanssa käymistäni sananvaihdoista. Eron siihen tunnemyrskyyn ja ratkaisuhakuisuuteen joka suhteessani luovuttaneeseen tyttöystävääni oli oli merkittävän koskettava ja myös yksi suhteen kuolemisen minua eniten satuttavimmista piirteistä. Kenen muun kanssa soittelisin keskellä yötäkään itkuisia puheluita?

Minulla kului tästä kalenterin perusteella vuosi ja tehotuumausaikanani kuukausia ymmärtää että ystäväni ovat idiootteja.

Vasta kun erostamme kuluneen vuoden näkemättömyyden jälkeen suoritimme hartaasti hyvistäkin syistä lykkäämäni esineistövaihdon tulin myöntäneeksi itselleni sen, ettei kovinkaan moni jos kukaan muu ymmärtänyt mitä kaikkea suhteessamme oli. Kotonani oli vain pieni osa siitä mitä olin toisen kotiin kantanut, mutta vain parin vuoden suhteemmekin mittaan tänne oli kertynyt valtavasti muistoesineitä, pieniä arkisia lappuja, suureellisia lahjoja, yhdessä tekemiämme projekteja ja installaatioita. Lisäksi olivat ne säädyllisen elämän mahdollistajat malliin hammasharja, vaatteita ja koiran matkasänky. Kaikki jotenkin lopullista siinä mielessä että uusia ei tulisi ja poisviedessäni ne olisivat iäksi poissa, aivan kuin hän koirineen.

Eikä minulla ollut ketään joka olisi tämän ymmärtänyt. Katsonut ympärilleen erouutisen kohdalla ja alkanut kyselemään että entäpä tuo, mitä tälle tapahtuu, kummalle tuo kuuluu, onko tämäkin hänen tekemänsä. Kun minä unohtaisin unohtaisi maailma.

Kävin aikanani läpi toisen luokse jemmaamiani asioita joita vaihtokaupassa sain ja iloitsin säästetyistä muistoista ja surin keskenjääneitä asioita. Kaikki jäi kesken, vaikka tämä parisuhdeprojekti tavallaan valmistuikin. Tutkin minulle hankittuja oloasuja, toimitusta odottaneita lahjoja vuoden takaa, nyt jo vanhentunutta kahvia, hammasmukia, joka on majaillut minulle kauan aikaa sitten kuvitetun vierellä odottamassa että saapuisin sitä ihastelemaan ja käyttämään.

Enkä sitten koskaan tehnyt niin.

Minä olin keräillyt toisen tavaroita sivuun yksinäni, aivan kuin nyt purin omiani, ja saatoin surra lisää kuvitellessani toisen tehneen aivan samoin. Kenties hän oli jo keväällä todennut että tämä taisi olla tässä, lähtenyt korin kanssa kiertämään asuntoa, purkanut tillemäisyyksiä ja itkenyt samalla. Tai ollut jo niin turta että asia oli mennyt aivan kuin siivouskierros yleensä kävisi. Ehkei edes turta vaan jo eromme käsitellyt.

Aikani surin myös sitä kuinka hän mahdollisesti yksin kävisi läpi tätä toimittamaani tavarapinoa, josta lisäksi unohdin joitakin, muistin taas.

Oman perjantai-iltaisen suruni keskellä, nostellessani asioita yksitellen laatikoista ja itkiessäni kaiken matkaa muistojen uraa mieleni syövereihin sorvatakseni, annoin itselleni luvan olla pettynyt. Paitsi itseeni, se on sentään aika tavallista, mutta myös ystäviini. Miten voi olla etteivät he tämän vuoden aikana ole kyselleet perään ja patistelleet eromme käsittelyyn, ottaneet auttaakseen tavaroiden läpikäynnissä ja vaihtokaupassa jo silloin kun me osapuolet vielä olimme arkisessa viestiyhteyksissä toisiimme. Kuinka tällaista kiinnostusta minulle tärkeän asian käsittelyyn ei oltu tehty jo suhteen aikana, alkaen aivan sen alkumetreistä. Miksi ystäväksi katsomani ihmiset ovat olleet niin piittaamattomia että minä olen saanut tehdä mitä vain suurenmoista ilman että he ovat työntäneet neniänsä arkeeni sen enempää ja kuinka he voivat olla niin piittaamattomia kun tämä unelmakupla sitten puhkesi.

Parasta mitä voimme tehdä on antaa tilaa, kuulen kuoronsa laulavan.

Idiootteja.

Kävelin pakkasessa teetermos muassani ja ystäväni tarjoutui seuraksi. Huolimatta siitä että haukuin häntä juuri hetkeä ennen tyhmäksi. Kävelimme ja juttelimme useamman tunnin ja viimeistään siinä kohdin ymmärsin hetkeksi sen kuinka alkuperäinen idiootti olin sittenkin minä. Aivan kuin kävellessä voisi parjata reitille ylikorjaavaa jalkaa, jonka kantapää ulkosyrjästä kuluu painon alla, huomioimatta että toisen jalan temppuja se tässä koettaa korjata.

Eivät ystävänikään sen kummemmin toimineet kuin minä suhteessa heihin. Jos minun täytyy kerätä parituntinen rohkeutta voidakseni kertoa parisuhteen tilasta silloin kun se on särki ja minä alastomana eksyksissä ei ole varsinaisesti ihme että minun lähelläni viipyilevät ihmiset eivät minua sellaiseen tilaan tahallisesti törki. Ja jollen minä haasta ihmisiä heidän elämistään ja ihmissuhteistaan, vallitsevista oloistaan ja unelmistaan, liekö ihme etteivät hekään koe asiakseen tehdä samoin.

Oman aikani saatoin kuvitella että minun pitäisi löytää parempia ihmisiä, jotka taitavat tällaiset asiat, joiden esimerkkiä voin noudattaa ja iloiten mennä vaappua matkallani kohti paratiisia. Sitten iloita sydän väärällään kun sellainen löytyy ja jopa kumppanikseni suostuu. Miksei noin voi vieläkin käydä, onhan maailma täynnä ihmisiä, joista osa on varmasti ihmisihmisiä. Mutta on myös niin ettei jalkoja tarvitse välttämättä lähteä sen väkivaltaisemmin vaihtamaan, jos ovat sopuisen halukkaita opettelemaan uusia liikeratoja, vaikka sitten tehokkuuden kustannuksella.

Aiempi kumppanini osasi käydä ystäviensä kanssa keskusteluja säännöllisesti ja silloinkin kun mikään ei ollut erityisesti pielessä, tai jos olikin, ratkaisun ollessa epäselvä. Minulle tuo näyttäytyi rohkeana lörpöttelynä, jollaiseen en ole kyennyt kuin uusien ihmisten kanssa. Nyt kun kumppanini on henkisesti kuollut voin kai tehdä samoin kuin jälkipolvet tapaavat ja koettaa poimia kulttuuristaan ja käytöksestään parhaita piirteitä omaan elämääni sovellettavaksi. Viimein. Iloiten siitä että näin hän olisi tahtonut ja luultavasti olisi vieläkin eri tavoin hengissä jos olisin toiminut ripeämmin. Hyväksyn silti tämän hidastahtisuuden, opettelenhan vasta ihmisten äärellä ongelmien ratkaisua. Ehkä senkin ehtii oppia.

Ja jos jäänkin keskelle matkaa voi joku viisas ottaa askelieni painaumista mallia ja säästää jonkin vuoden elämästään, toivon.