Luku 89

Kaihokuva

Muinoin mennein olin yksityisjuhlissa, joissa juhlan kulku oli kyllästetty musiikkiesityksin. Eräs näistä yhtyeistä jäi mieleen performanssinsa puolesta, jollen nimeään muista, sillä en ollut milloinkaan nähnyt sellaista suoritusta. Luultavasti musiikkityyli oli myös uudenviehättävää. Ällistelin hämmästyksissäni kulmat koholla ja suu auki koko esityksen, tai näin tapausta muistelen.

Myöhemmin, jos tästäkin on jo vuosia, minua muistutettiin tapauksesta, sillä olin erottunut muusta mukana tamppaavasta yleisöstä tällä performatiivisella poseerauksellani. Tapahtuman aikana en muista saaneeni tästä kommenttia, tai se on unohtunut ajan virtaan, mutta tuon valokuvaan pohjaavan tuoreemman analyysin muistan.

Tämä tuli mieleeni kun katsoin näin vuosi eron jälkeen valokuvia niiltä ajoilta kun olimme vielä yhdessä. Tähän parivuotiseen mahtui tuhansia valokuvia, joissa emme toki ole aina ollenkaan osallisina, mutta myös kyllin monessa olemme että saatoin selatessani muodostaa jonkinlaista kehityskaarta.

Aivan ensikohtaamisesta alkaen olimme toisissamme kiinni kovasti ja paljon. Minä olen usein se pidättyvämpi, jos jotakin, mutta silti kädet sitovat toisiamme yhteen ja ihokosketusta on niin paljon kuin tilanteisiin nähden mahdollista. Näin yleiskuvauksena, jos tähän hiukan vaikuttikin se, olimmeko kahdestaan vai suuremmalla joukolla, edustamassa vai vapaalla, yksityisessä tai julkisemmassa tilassa. Silti kaikenlaista söpöä hassuttelua mahtui virallisempiinkin hetkiin, kuten muistelinkin.

Meillä oli muutamia kriisikohtia, jolloin petin kumppanini luottamuksen. Ensimmäisistä selvisimme, myöhemmistä emme. Kuvista sen huomasin viimein minäkin, vaikka hiukan hitaammin tallaan.

Tai tiesinhän minä sen, mutta kuvista huomaan asian välittyneen myös selkeästi.

Siksi tuo muinainen tapahtuma tulikin mieleen, koska juhlahumussa joku keikalle ällistelemään tipahtanut huruilija saattaa hyvinkin vilahtaa kuvaajankin huomiopiirin ohitse, tai jokin monista ärsykkeistä tarraa hänestä ennen kuin ajatus havainnosta on muovautunut ääneenlausuttavaksi muistoksi. Valokuvaan voi palata kaikessa hitaudessa, hiljaisuudessa ja häiriöttömyydessä, eikä se muuta merkittävästi muotoaan. Tällöin pienenkin yksityiskohdan voi tunnistaa ja taitella esittäväksi taideteokseksi kaiken kansan katsoa.

Kenties tästä syystä vanhempani pakeni valokuvaa. Ei niinkään kätkeäkseen itseään ihmisenä, kuten teoretisoin yhdessä ensimmäisistä luvuista, kuin sitä tilannetta, josta valokuva hänet kaappaisi ikiajoiksi töllisteltäväksi. Sukulaisten ympäröimänä ja silti yksin, perheensä ympäröimänä ja silti yksin. Ajautuneena tilanteeseen, jossa ei osaa olla ja josta ei osaa pois. Luultavasti ajautuneena omaa syytään, koska niin ihmiset tulevaisuudessa aina tuomitsevasti tokaisisivat.

Me puhuimme ongelmistamme ja suhteen kipuilusta, toisen erkaantumisesta ja yhdessä olemisen vaikeuksista, mutta luulin että yritimme silti. Olisin voinut tehdä enemmän, siksi nämäkin kotiläksyt, jotta ymmärtäisin mitä haluan ja oppisin näkemään itsessäni arvoa nähdä unelmieni eteen vaivaa. Silti kuvissa näkyy viimeisen vuoden ajalta pari, joka yrittää olla, muttei pysty, kenties koska kaikki energia on käytetty siihen että selviäisi tilanteesta romahtamatta.

Meillä oli lämpimiä ja läheisiä hetkiä kahden kesken, yleensä surun ja tuskan purkamisen yhteydessä, kun tilanne oli otollinen sille että siinä saisi myös romahtaa. Näin muistelen, vaikka tämä on ääneen ajattelua, koska paljon on vielä purkamatta. Vaihdoimme myös säännöllisesti rakastavia viestejä silloinkin kun emme olleet yhdessä. Tällaisten hetkien ansiosta suhde säilyi elävänä, vaikka kituikin, enkä minä tuntenut menetystä niin suurena kuin sen nyt näen.

Näiden valokuvien vilkuillen läpikäyminenkin on tuntunut raskaalta ehkä juuri siitä syystä, että alitajuntaisesti olen tiennyt niistä välittyvän tuskan ja näkyvän aiheuttamani tuhon. Loppua kohden saatamme olla vieretysten koskettamatta, ja vaikka muistaisin tilanteen hauskana, siksi salamana sen valokuvauskin, jopa kaltaiseni harjaantumaton ihmistuntija saattaa nähdä välillämme olevan muureja, estoja, puhumattomuutta ja pettymystä.

Sitä syntyy tietysti aina, mutta minä olin haluton purkamaan niitä. Olihan kaikki verrattain hyvin, tai kaikki muu elämässäni vielä kaoottisemmin sekaisin.

Tästä syystä näitä on tuskallista katsoa nyt. Mutta olen sentään iloinen että kuvia on, sillä aivan kuten ne muistuttavat bändistä, jonka äärellä en osannut olla ja nauttia, muistuttavat nämä tuoreemmat nyt parisuhteesta, jonka äärellä en myöskään osannut.

Tai tiettyyn pisteeseen osasin, mutta jossa en osannut katsoa mitä meille kuuluu ja mitä sille olisi tehtävissä.

Tämä pelkuruus on yhä osa minua ja sen myöntäminen surkeuttaa mielen, vaikkei se olisi valmiiksi apea.

Eroamme kommentoi eräs ystäväni jokseenkin sellaisilla sanoilla, että tämä tilanteen raskaus hiukan yllätti hänet, koska emme vaikuttaneet oikeastaan niin läheisiltä. Minulle se oli yllättävä loukkaus siinä hetkessä, osoitus hänen kykenemättömyydestään tulkita todellisia tunteita, mutta onneksi jätin mahdollisuuden väärässä olemiselleni, koska ehkä hän oli tosiaan kanssamme siellä vain silloin kun näin jo oli.

Näytä minulle valokuva teistä niin kerron miten voitte.

Jos toki näethän sen itsekin.