Luku 86

Sisutan sinua

Rakkaus on aina ollut sanana vaikea. Rakastaminen tekona on tuntunut mahdolliselta, mutta määrittelemättömällä tavalla sellaiselta. Olen paininut tämän pulman kanssa ennenkin niin kirjallisessa maailmassa kuin tässä aidommassakin todellisuudessa. Rakkautta symboloiva punainen sydän on viestinnässä korvautunut konkreettisella sydänkuvakkeella, sillä sellaisen innovaation edellinen kumppanini keksi rakkaudentunnustusjumitustani purkamaan. Se toimikin hyvin.

Tietenkin sen tarpeellisuus oli osoitus ongelmistani, joita en hevin selvitellyt. Sitä herkästi pysähtyy sellaiseksi kuin sattuu olemaan sillä hetkellä kun ihmisiä ensimmäisen kerran tapaa. Niin kuvittelen käyneen jälleen minullekin, vaikka löysinkin ihmisen, joka työsti omia ongelmiaan ja kannusti tekemään samoin. Me muutimme toisiamme, mutta kesken matkaa luovutin. Liian työlästä, palataan myöhemmin asiaan.

Nyt elämästäni on pudottautunut ihmisiä ja ajanvietteitä, joka tekee muutoksen jälleen mahdolliseksi. Uuden löytämisen toivo suorastaan kannustaa siihen, jottei ainakaan tarvitsisi jatkaa aivan sellaisessa pisteessä kuin nyt olen. Ja pientä toivoa valoisammasta tulevaisuudesta luo ajatus siitä, että jokaisen menetetyn mahdollisuuden ja rikotun suhteen kohdallakin on voinut nytkähtää edes pienen askeleen verran lähemmäksi sitä, joka kuvittelee voivansa parhaimmillaan olla.

Ehkä raatovana joskus kuivuu, eikä taakse vilkaistessani täytä koko matkaa horisonttiin.

Luulen oppineeni jotakin rakkaudesta. Sain lukusuosituksia edelliseltä kumppaniltani ja nyt olen käynyt niitä läpi surutyöni lomassa. Hänen esimerkkinsä myötä valaistui mieleeni että rakastaminen on kenties vaikeiden asioiden tekemistä. Ei välttämättä sen monimutkaisempi asia. Jos rakastaa niin tekee asioita, jotka ovat itselle työläitä, hankalia, epämieluisia, joskus suorastaan haitallisia.

Lapsuudestani olen oppinut rakkauden olevan sanoja ja usein sanahelinää, pakottamista ja sitomista. Kuvittelin sanan olevan pilattu iäksi. Mutta kun nyt mietin niin oikeastaan rakkaus on valmius tehdä elämästä vaikeaa. Epäluuloni sanaa kohtaan johtuu siitä, etten ole kohdannut tätä sanan ja tekojen välille luotuvaa siltaa ainakaan siten, että olisin sitä ymmärtänyt. Ja tämän myötä minun on helpompi määritellä todeksi luulemani asia, etteivät esimerkiksi vanhempani rakasta minua absoluuttisesti määrättömän paljon. Tavallaan kyllä, mutta voimiensa rajoissa, eikä se ole välttämättä kovinkaan paljoa, koska he eivät taida rakastaa itseäänkään kummoisesti.

Jos itserakkaus positiivisena asiana määrittäisi toisille annettavan rakkauden enimmäismäärän kävisi tämä kaikki hienon loogisesti järkeen. Autismin spektrille maallikkovinkkelistä sijoitettuna yksilönä nautin tästä suuresti.

Lapsesta asti minua on voitu rakastaa, mutta sellaisin verrattain pienin teoin. Vaikeita asioita on kohdattu ja puolestani ratkaistu, mutta sellaisia oikein kovasti hankalia ei, eikä niihin nytkään ole erityistä halukkuutta tai valmiutta. Voin silti subjektiivisesti hyväksyä että minua rakastetaan niin paljon kuin mahdollista on, vaikka saatan yhä surra sitä, ettei se ole aina erityisen paljoa.

Ja minä olen voinut rakastaa niin paljon kuin olen voinut, vaikken silti kovinkaan paljoa. En pelkästään romanttisia kumppaneitani aikojen takaa vaan myöskään muita asioita, ovat ne sitten elämää tai pieniä rippusia siinä.

Ehkä jatkossa osaan rakastaa hieman enemmän. Tämän pienen oivalluksen siemenen muistaen koettaa tehdä vaikealta tuntuvan asian, kuten totuuden kertomisen, vaikka se tuntuisi hölmöltä, haitalliselta‚ työläältä ja turhalta kaikin niin järkisyin, joita osaan mieleeni vaivattomasti tuottaa.

Minua surettaa se, etten ole rakastanut, vaikka minua on rakastettu. Ja se että olen antanut sanan kelvottoman määritelmän estää minua rakastamasta ääneen, hyväksyen sen, ettei se välttämättä ole ollut paljon. Rakastan sinua, mutta rajojeni puitteissa.

Sitten kääriä hihat ja selvittää miksi rajoja on ja miten niitä saisi työnnettyä loitommas, jotta jonakin päivänä voisin julistaa rakastavani rajattomasti, olevani valmis tekemään mitä hyvänsä. Kuten usein eroja käsitellessäni saan päähäni ajatella, vaikka silloin on jo liian myöhäistä, tai eritoten koska silloin on jo liian myöhäistä ja uskallan kuvitella voivani mitään riskeeraamatta näin sanoa.

En ole rakastanut koska en ole uskonut itseäni. Rakkauden tunnustaminen olisi tuntunut valheelta ja muistuttanut siitä, että jos oikeasti rakastaisin en jättäisi sanomatta tätä enkä tekisi noin, jättäisin tekemättä näin ja sanoisin näin.

Rakastan sinua niin paljon kuin pystyn, niin paljon kuin itseäni, ja valitsen tehdä vaikean asian helpon sijasta silloinkin kun tarjoat sitä pakotienä vaihtoehdoksi. Toivottavasti joskus vielä voin sanoa näin sydämestäni, kun nyt aikani kuivaharjoittelen ajatuksen saatuani.

Kenties suomalaisuuteen on kehitetty sisu termiksi tuomaan äijämeininkiä lepertelyn lomaan. Suomalainen sotilas ei rakkaudesta raada ja murhaa. Se on sisu joka puhuu. Tämä oivallus syntyi herkän ystäväni kanssa jutellessa, joten saatamme olla läpimurron äärellä. Olisihan surullista jos tämä kansallisen identiteetin osanen olisikin vain rakkauden tekoja ilmentävä harhautus.

Sano sisu kun et uskalla rakastaa.