Suurten käänteiden kynnyksellä mieleni valtaa tyhjyys ja liikkeitäni kuvaa hitaus. Maailma surraa omalla vauhdillaan ja katselen sitä vierestä miettien omaa osaani siinä ja siirtoja muassaan.

Ihminen on runollisesti kuin suurempikin joukko ja samoin säännöin sidottu. Tällä tarkoitan sitä, että sisäisten ongelmien velloessa on helpointa katsoa ympärilleen ja etsiä syyllisiä sieltä. Virheitä etsiessä ja syyllisiä nimittäessä välttyy miettimästä omaa tilannettaan ja sen korjaamista.

Olen tyypillisesti säyseä otus, vaikka koetankin löytää vihaa ja väkeä tärkeäksi katsomieni asioiden ajamiseksi edes retorisin keinoin. Silti tyypillinen itseeni pettymisen oire on katsoa ympärilläni olevia paineita ja vaatimuksia ja murtua niiden suuruudesta. Kuinka liian monessa projektissa tärkeässä asemassa oleva ihminen, joka kiltteyttään myöntyy eikä anna periksi voisikaan pärjätä tässä tilanteessa! Näin sanon käsiäni levitellen ja toivon, ettei kukaan kysy mitä minä voisin tehdä.

Näin hitaastikin kaatuvat ihmissuhteet, työsuhteet ja parisuhteet kuin purjelaivat. Jos oma itse onkin löytynyt, uppoaa se rauta-arkkuun lukittuna kölin kätköissä.

Tältä minusta tuntuu kun jälleen yksi erinomaiseksi katsomani ja kuvittelemani parisuhde on lakannut. Toisin kuin kuvittelin jo oppivani en myöskään onnistunut säilyttämään tätä ihmistä elämässäni. Erosta on kulunut pian vuosi ja viimein uskallan tarkastella itseäni tavalla, johon hän kannusti minua jo muutaman vuoden ajan ryhtymään. Nyt kun muistoesineet yksi kerrallaan hajoavat, katoavat tai kuolevat olen ammentanut niistä voimaa tutkia itseäni, jotta edes minä voisin jotenkin kukoistaa seurauksena näistä vuosista, enkä päätyisi masamangosti kuivumaan pystyyn osoituksena kyvyttömyydestäni kehittyä.

Harmittavinta on myöntää, ettei ole kovinkaan pitkällä.

Olen kirjoittanut sivukaupalla päiväkirjaa ja tätä blogia, puhunut vieraille ja tutuille, saanut oivalluksia ja soveltanutkin niitä, enkä siltikään ole päässyt pisteeseen, jossa uskaltaisin kompastella luottaen kykyyni korjata jälkiä. Vaikka olen rehellisempi, avoimempi ja suorempi tuntuu myös siltä, ettei tässä ole aivan kaikki. Videopelimäisesti taso nousee edetessäni syvemmälle luolastoihin, eikä kuolemilta voida välttyä.

Se on hirvittävän surullista.

Onneksi jotakin kehitystä voi myös havaita tapahtuneen, sillä niin moni aiemmin mahdoton asia on nyt muuttunut arkipäiväiseksi. Voin puhua syövistä ja eroista, kuukautisista ja kuolemista, eikä kaikki tämä vaadi aina suurta pohjustamista. Yhteiskunnallisia epäkohtia maailmanpolitiikkaa myöden voi sivuta runomitoin, eikä jokaista julkaisua tarvitse jännittää sormet hikisinä. On kuin palaisi ylimpiin tasoihin ja huomaisi muinoin vaativien otusten olevan nykyään heikkoja harjoitusvastuksia.

Nykyään voin myös itkeä julkisesti sitä, että eniten milloinkaan rakastamani ihmisen lahjaksi antama puu on kuollut lomamatkani aikana. Hieman jo itseänikin rakastavana koetan käyttää tämän uhrauksen nostattamia tuntemuksia jatkaakseni syvemmälle kuin aikaisemmin. Lohduttava ajatukseni tällä haavaa on se, että vaikeutuvien vastusten kääntöpuolena on myös sitä suurempaa kauneutta, jollaista en uskonut maalimasta löytäväni. Sen vuoksi kannattaa taistella välillä itsensäkin kanssa, sisäisiä solmuja ratkoen, eikä ainoastaan laukata korjailemassa muita.

Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Nämä välissä kuluneet vuodet ovat antaneet minulle paljon ja kuorineet kerroksia sekä paljastaneet alta uusia, joiden kimppuun voin nyt käydä. Kuten uusi idolini Anne Lamott vapaasti tulkiten sanoisi: Välillä ämpäriä on syytä täyttää uusin kokemuksin, jotta olisi taas mistä ammentaa. Jollei piripintaan päästykään ollaan taas pisteessä, jossa toivoisin sammion olevan edes puoliksi täysi, koska pohjan pilkistäessä tiedän kantajansa olevan taas uudella tapaa ajatteleva olio, joka voi olla valmiimpi uusiin haasteisiin.

Tervetuloa tyhjäjäisiin.