Luku 83

Älyteko

Olen seurannut jonkin aikaa vaikeasti ulkomuistista kirjoitettavaa Stratechery-palstaa, jossa Ben Thompson kirjoittaa ajatuksiaan maailmantilanteesta, teknologiasta ja markkinoista. Usein nämä aiheet sulloutuvat ajankohtaisiin yrityskatsauksiin ja tuotejulkistuksiin, mutta laajempi filosofinen taso on myös artikkeleissa mukana, luoden niihin nautinnollisia ajatuksia tuovia kulmia myös kaltaiselleni ihmiselle.

Tuore tekstinsä on otsikoitu katuvaiseksi kiihtyvismiksi, mikä on erinomainen käännös alkuperäiskieliselle ilmaukselle “regretful accelerationism”. Artikkelissaan hän kuvailee, kuinka internet on ensinnä vienyt esteet tiedonvälityksen tieltä, kiitos alati alentuvien kustannusten, joiden myötä minullakin on mahdollisuus lähes ilmaiseksi niin tuottaa tietoa verkkoon kuin myös nauttia miljoonien minua ennen ehtineiden töistä.

Aiemmin minunkin olisi pitänyt osata kirjoittaa kustantamon laadunvalvojan vinkkelistä kyllin taitavasti, sekä tuntea oikeita ihmisiä, jotta olisi saanut sanansa kirjaksi. Nyt kirjan voi kirjoittaa sähköisesti kenenkään estelemättä, ja julkaiseminenkin onnistui helposti. Tässä määrin helppous on heijastunut tähän toiseenkin todellisuuteemme.

Kuluneiden vuosien mittaan erilaiset tietotekniset kielimallit ovat tulleet ihmisten tietoisuuteen. Näiden taianomaisuus perustuu valtavaan tietomassaan, johon on saatettu syöttää minunkin tekstejäni, sekä niiden avulla opetettuun malliin, joka osaa uskottavasti ladella sanoja toisten perään. Niinpä ihminen voi antaa omasta mielestään järkevän oloisen syötteen ja tietokone osaa tämän pohjalta, kiitos aiemmin oppimansa, rakentaa uskottavan jatkoluvun tähän tarinaan. Näin meillä on käytettävissämme keskustelukumppani, jonka ei milloinkaan tarvitse väsyä tarinointiin.

Käytännössä nämä tekoälyksi luettavat laajat kielimallit ovat olleet taitavia luomaan uskottavia tekstisisältöjä, mutta rajat laajenevat yhtenään, sillä työkaluja löytyy myös kuvien, äänen ja videoiden tuottamiseen. Antamalla tarpeeksi oppimateriaalia voi kone aikansa raksutella oleellisuuksia ja tuottaa sitten synteettisesti uskottavaa jatkoa, joka muistuttaa riittävästi aiempaa mennäkseen täydestä tai ollakseen riittävän lähellä, jotta vähintäänkin viihdearvo toteutuu.

Tästä on vielä matkaa siihen, että tekoäly pelaa jääkiekkoa ja ihmiset ruutujen läpi tai älylasit päässään peliä seuraavat, mutta ainakin se maailma on jo kuviteltavissa.

Ben mainitsee artikkelissaan, kuinka tämä tekoälyn kehitys käytännössä syö sisällöntuoton hinnan. Miksi kukaan maksaisi kirjoitetusta puheesta, kun sen voi luoda verkkopalvelussa lähes ilmaiseksi ja hyvin nopeasti? Sama on laajennettavissa muihinkin tilanteisiin, kuvituksesta uutisartikkeleihin. Tekoälyavusteisesti on hyvin helppo saada uskottavan näköinen artikkeli julkisuuden henkilöstä, ja vaikka faktat pitäisikin vielä tarkistaa tosiksi, on tarina muodoltaan oikean näköinen. Erityisesti mikäli pitää nykyisestä lehdistön tavasta kirjoittaa. Erityisen viekoittelevaksi hän nostaa virtuaalitodellisuuden, joka hiljalleen tulee myös muita aistejamme valloittamaan.

Ongelma on siten siinä, ettei ihmisten tekemää saata välttämättä erottaa koneen tekemästä. Aivan kuten sähköpostihuijaukset jo vuosien ajan, voi tekoälysovellus kyetä harhauttamaan ihmistä muissakin yhteyksissä. Äärimmäisessä tilanteessa voi olla hankala tietää varmaksi onko elävää ihmistä olemassakaan, vaikka teksti-, ääni- ja kuvamateriaali väittäisivätkin muuta.

Tarinassa kiehtovaa on se, ettei tämän välttämättä tarvitsisi olla kovin merkityksellistä, jollei internetiä alun alkaenkaan olisi otettu kovin vakavasti. Tämä maailmanlaajuinen tietoverkko on alkujaankin ollut innostava ympäristö paitsi siksi, että siellä saattaa tavata kenet tahansa, myös siksi, että pohjimmiltaan kuka tahansa on voinut olla oikeasti kuka hyvänsä. Nykymaailma sosiaalisen median verkkoineen ja vahvoine tunnistautumisineen on tehnyt tämän hankalammaksi, mutta sen tähden tämä onkin mielenkiintoinen tapa ajatella tuota todellisuutta. Mitä jos internetiä ja ihmisoletettujaan ei olisikaan otettu vakavasti, ja mitä jos niin opittaisiin jatkossa olemaan tekemättä?

Internetin hyötyjä ei käy kiistäminen, sillä jo yksistään erilaisten aparaattien mahdollisuus keskustella keskenään on mahtava etu. Silti mieltäni lämmittää ajatus siitä, että kenties ihmisen voi näissäkin vesissä tunnistaa vielä hetken aikaa todeksi vaikka tällaisista pienistä puroista, kuten jossakin määrin selkeäksi jäsennellystä elämäntarinasta ja hetkittäin tarpeettomankin avoimesta ja tunneviestinnästä, jota suurin osa maailman viestimistä ei näe järkevänä harrastaa. Odotellessa ehtii vielä harjoitella käyttäytymistä ihmisten ilmoilla, jotta osaa, jahka olosuhteet siihen pakottavat.

Eräänä päivänä koneet sitten oppivat tämänkin taidon ja ihmisten kohtaaminen edes jollakin luotettavuudella siirtyy takaisin verkon ulkopuolisiin palveluihin. Nähdään lipputangolla, tule sinne tai olet kuutiopäinen robotti.