Luku 82

Mieti muita

Suuresti arvostamani Kari Enqvist kirjoitti taannoin Yleisradiolle julkaistavaksi jutun, jossa hän kehotti ihmisiä miettimään itseään suurempi kokonaisuuksia. Vähemmän vinoa äitisuhteen puimista ja muistelua vuosikymmenen takaisista loukatuksi tulemisen hetkistä, enemmän pohdintaa koko ihmisyhteisöä koskettavista ongelmista ja esteistä yhteyden muodostumisen tiellä. Tekstin otsikko kuului paljastavasti “Monen mielenmaisemaa hallitsee kaksi ajatusta: minä olen universumin keskipiste, ja asiani ovat huonosti”.

Tahdon olla samaa mieltä niin toteamuksesta kuin ajatuksestaan otsikon alla.

Koen kuitenkin hyväksi tuoda esille senkin puolen, että matka muiden äärelle voi kulkea itsen kautta. En edelleenkään ole yhteiskunnallisesti vaikutusvaltainen ihminen, vaikka olenkin satoja liuskoja puntaroinut silppua mieleni syövereistä, mutta ainakin olen ottanut askelia siihen suuntaan.

Vasta alettuani julkistaa ja tarkemmin tutkia niitä oikkuja, joiden koin vaikuttavan päätöksentekooni ja käytökseeni, sain rohkeutta myös katsoa ja kuvailla niitä oikkuja, joita olin havaitsevinani toisissa. Löysin myös lisää lämpöä minusta typerästikin toimivien ihmisten ja järjestelmien tulkitsemiseen, saatoinhan kuvitella niiden ammentavan vastaavista vaikeista paikoista, joissa olin itsekin aikani viettänyt.

Uskon tämän polun mahdolliseksi toisillekin. Erityisesti uskallan ajatella sen kannustettavaksi omakohtaisen kokemukseni mukaan, sillä sen viisikin vuotta sitten olisin ollut paljon vinompi poliittinen eläin kuin nykyään olen. Tämän uskallan sanoa muistellan vanhoja valheitani ja kielellistä kipakkuuttani. Julkisuus tekee itsensä muuttamisesta myös vaikeampaa, joten helpompi lie aloittaa tuntemattomana, kuin astua sitten kaapista ulos tuttavien silmin terävän sanansäilänsä tylsyttäneenä pehmona.

Pidän silti Karin ajatusta järkevänä ja tavoiteltavana.

Johtuu se sitten vanhenemisesta tai myötätunnon kehittymisestä, ei minua enää niin suuresti haittaa, jollei ihminen ehdi, kykene tai jaksa itseään kehittää. Oleellista on se, että koettaa nähdä sen, mikä ympärillä estää hyviä asioita tapahtumasta ja käyttää aikaansa sen korjaamiseen. Tämä meidänkin vuosijuhliaan viettänyt yhteiskuntamme koostuu kuitenkin ihmisistä, jotka toteuttavat kirjallisia ja kuviteltuja ohjeita kykyjensä mukaan, eikä mitään tapahtuisi, jolleivat he niin tekisi. Tällöin muutoksen on myös ymmärrykseni mukaan lähdettävä ihmisistä.

Samoin kuin toisissakin yhteyksissä, pienissä ja suurissa, vaikka nyt valtakunnanpolitiikasta puhuinkin.

Toivoisin silti että ihmiset katsoisivat ensin omat asiansa kuntoon tai muodostaisivat edes joitakin työkaluja niiden hallinnointiin, ennen kuin tarttuvat yhteisiin ongelmiin. Tämä on tärkeää, sillä ongelmaisten ihmisten parissa he saavat joka tapauksessa työtään tehdä, ymmärtävät he sitten itseään ja toisiaan tai eivät. Helpommalla pääsisimme, jos jokainen olisi hetken penkonut minäänsä ennen talkoisiin tulemista. Syntyisi sitten vähemmän kuppikuntia, kinastelua ja klikkejä, jos ärsytyksistä voisi puhua ääneen, eikä vain viittoilla selän takana.

Nykypolitiikkaa jo jonkin verran seuranneena kannustaisin vahvasti itsensä suuntaan tutkailemaan heitä, joilla ei milloinkaan ole ollut siihen aikaa. Kuinka auttaa muita, jos on itsekin säpäleinä? Aika vinosti, koen, omalla kokemuksellani. Silti politiikankin pariin tapaa päätyä sellaisia suorittajia, joilla on kyllä aikaa kertoa mökkireissuistaan ja rentouttavista lomamatkoistaan kaikenlaisten seminaarien ja jopa oikeiden vaikuttamishetkien lomassa, mutta vaalean sävyjä kummallisempia ei seasta löydy. Jollei sitten käy sosiaalisen tai paperisen median seinillä katsomassa tahallista loukkaantumista merkityksettömistä asioista, kuten poliittiseen peliin kuuluu.

Ehkä maailma paranisi jo sillä, että loukkaantujaluonteet katsoisivat menneisyyttään ja pohtisivat mistä kaikki pahamielisyys kumpuaa. Sitä sairaslomilla tehdessään me muut voisimme paikata tehtävissään ja kenties korjata joitakin toisiin ihmisiin vaikuttavia vinoumia.

Mutta näin juhlahumussa en käy tuomitsemaan. Eiväthän nuokaan eri tavoin vinot ihmiset ole välttämättä vanhempiani kummallisempia. Hekin tekevät vain sen mitä osaavat ja pystyvät, tässä yhteiskunnassa, johon ovat muovautuneet, ja jonka antamiin työkaluihin on heidän pitänyt tyytyminen.

Samaan hengenvetoon toivon voivani auttaa kaltaisiaan kuten itseäni ja kaltaisiani, jos kukaan milloinkaan vastaavasta tilanteesta itseään löytää vielä muutosvoimaa uhkuvana. Tavoitellen samalla sellaista maailmaa, jossa minun ei tarvitsisi tehdä mitään.

Sen varjolla voin opetella luopumista, vaikeasti heitteillejätettävää lempilastani.