Luku 81

Ruoste

Kävelin tänään luistimet hyppysissäni puistoon. Syvänä tarkoituksenani oli yhdistää ulkoilu ja luistelutekniikoiden harjoittelu, kuten tällaiseen juhlavaan päivään ja pimenevään talvi-iltaan muistojeni mukaan tehdä sopii.

Menomatkalla iski sellainen itkua lähentelevä suruolo, jollaista en muista aivan hetkeen tavoittaneeni. Sellainen herkän tunnelmallinen alakuloisuus, joka pyrkii purkautumaan esille.

En saanut tuon syytä hetkessä tavoitettua, eikä se käynyt käyntiäni heikentämään. Antoi silti sysäyksen pysähtyä miettimään missä menen ja kuinka sen kirjoittaen kuvaisin.

Syksyn mittaan olen kokenut oloni kiireiseksi ja verrattain aikaansaamattomaksi. Asioita on tapahtunut ja jotkin ovat jopa edenneet tai valmistuneet, mutta kuluttava kuorma on ollut silti uupumusta ujuttamassa kuin pipokiekkoilija putkia. Aikani olen katsellut tuota sivusta, odotellen olon huojentuvan kunkin tulevaisuudessa häämöttävän stressilähteen väistyessä. Nyt on kuitenkin hyvä paikka pysähtyä tarkastelemaan sitä mahdollisuutta, jos niin ei olisikaan käydäkseen, vaan tie ulos pitäisi löytää jollakin muulla tavoin.

Minulla on yhä taipumus ja kyky innostua asioista, se on sentään ennallaan. Eikä saamattomuus ole ollut sellaista, että aivan koko maailma olisi syrjään sysäytynyt. Ihmisiäkin on yhä arjessa muutoinkin kuin välttämättömyyksinä. Silti ensimmäinen ajatukseni oli että vanhat ajat ovat palanneet ja täällä sitä ollaan taas.

Näin käy kun ei kirjoita.

Sillä jo nopea silmäys menneeseen, vaikka vain parin vuoden takaiseen, muistutti kuinka moni asia on muuttunut. Elämässäni on yhä samoja hyviä piirteitä ja puolia, joiden lisäksi olen saanut uusia kokemuksia ja kulmia, joista olen iloinen. Eivätkä pahat puolet ole uusiutuneet saati palanneet sellaisinakaan, ainakaan niin että niitä heti tunnistaisin. Tämän vertailu oli helppoa aiemmin luomiani tekstejä silmäillen, vaikken muistiini luottaisikaan.

Kotiuduttuani rakensin itselleni suuren kissamukillisen teetä ja istahdin kirjoittamaan sille samalle tuolille, jolle jo ennen kodittomuusjaksoa. Hauskaa miten tämä pari voi olla yhä ennallaan, vaikka välissä käänteitä olikin.

Kirjoittamisen lomassa muistelin mielessäni pyörineitä harmistuksia. Nyt jo vuosien takaa muistui mieleeni mielenkiintoinen projekti, joka hiipui ja aikanaan keskeytyi, koska kykyni ja taitoni eivät riittäneet siihen liittyneiden ongelmien ratkaisemiseen. Mielessäni olen nostalgioinut kuinka se oli sentään oikea ja selkeä työtehtävä, johon liittyi mukavia ihmisiä, jotka sitten jäivät tavoittamattomiin toimenkuvan keskeytymisen myötä.

Vaikken enää kaiholla kaipaisikaan juuri tätä yksittäistä pähkinää aivoilleni ja käsilleni ratkottavaksi, on se silti ponnahtanut mieleeni joitakin hieman hankalammin hyödylliseksi katsottavia palavereita viettäessäni. Että silloin kun olisi tehnyt paremmin niin nytkin voisi olla tuon tekemistä edes silloin tällöin kaiken muun sivussa, sekä onnistumisen riemu muistona. Tämä valoisan tulevaisuuden menetetty mahdollisuus on siten riivannut niitä töitä, joiden parissa olisin voinut paremmin aikani käyttää. Tai olen itseinhoisesti koettanut ajaa näitä arjen askareita samaan lopputulokseen, voin sitäkin vaihtoehtoa harkita.

Tunnistan itsessäni tarpeen olla hyödyksi ja vähintäänkin itselleni iloksi. Tämän kehittämisessä ja hyödyllisyysvälttämättömyyden karistamisessa voi kulua vielä hetki, mutta ainakin se välittömästi selittää sen, kuinka tällainen hitaiden aikaansaannosten ja tauolle jääneiden hankkeiden syksy saa mielen vedettyä matalaksi. Tähän vastapainona on välittömästi innostavaa voida kirjoittaa omaksi ilokseen ja jakaa pieniä havaintoja itsestään myös toisille lumesta luoduille.

Vaikka tämän maailman kanssa vuorovaikuttaminen sitten pintakerroksia syövyttäisikin, on ainakin huojentava huomata, että ihminen siellä sisemmällä saattaa muuttua myös. Ettei jokainen notkahdus aina tarkoita palaamista alkupisteeseen. Joskus sitä vain unohtaa harjoitella ja pitää huolta itsestään, eikä kai silloin ole ihme, että uupumus vie voiton.

Sanon näin maanisen vaiheen houkuttelun kynnykselläkin. Katsotaan, kuinka käy. Teekuppi ja jakkara kielivät pysyvyydestä, jota vastaan väittelin, muttei niiden ääreltä viimeksikään huonoon paikkaan päätynyt, joten hyväksyn mahdollisen väärässäolonikin voittona.