Luku 79

Tabuli

Tabu on eräs eniten väärinkäyttämistäni sanoista. Tapaan puhua tabuista, jotka eivät oikeastaan ole sellaisia. Yksikään arkisista puheenaiheistani ei johda julkiseen paheksuntaan, tuskin edes paikalliseen paheksuntaan. Yksikään ei liikuta maailmaa sellaisella pöyristyttävällä tavalla, saata sitä kuohahtaen uuteen asentoon.

Asian oivalsin törmätessäni Tuija Siltamäen tabuja käsittelevään kolumniin. Hän ruoti Yleisradion julkaisemana tapaa, jolla aivan tavallisista asioista puhutaan kuin ne olisivat suuriakin murroksia kohti parempaa maailmaa. Asiat voivat olla noloja ja häpeällisiä olematta tabuja. Toisaalta on sitenkin, että tabut voivat olla täysin häpeästä ja noloudesta vapaita. Jos nyt nostaisin esille tavan, jolla ihmisiä teurastetaan mielivaltaisesti ja silti säännönmukaisesti, voisi aiheesta puhuminen rikkoa tabua. Tästä tavataan vaieta, voisi kohista jokin nurkkapöydän seuraaja. Seuraukset voisivat olla minulle henkilökohtaisesti ikäviä, saattaisin kiilata muutoin mielivaltaisella listalla jopa aivan kärkipaikalle. Eikä kukaan välttämättä häpeäisi hetkeäkään. Tuija Siltamäki arvostelee sitä, kuinka ihmiset omaa rohkeuttaan korostavat sillä, että tämä kerrottu asia on tabu. Tässä puhutaan tabuista, katsokaa, miten uljas olen tällä tavoin tavanomaista vaikenemista vältellessäni.

Enkä osaa tuosta olla eri mieltä. Tulin sen sijaan miettineeksi sitä, miten itse tähän kokonaisuuteen asetun. On nimittäin siten, etten koe pöyhiväni tabuja. Se on toisten työtä. Myöhempien aikojen Timon, mistä sitä tietää. Itselleni merkittävästä pimeän pelostani kertominen on yhteiskunnallisesti niin pieni asia, ettei siitä saa tabua kuin liioitellen. Se on yhä tärkeä asia, mutta käyttämäni sana on ollut väärä.

Puhuin aiheesta ystäväni kanssa ja täsmensimme ongelmakenttää.

Vikahan ei ole siinä, että tällaisista asioista rohkaistun puhumaan. Pakkoa altistua asialle ei ole, jollei satu samaan aikaan kauppajonoon tai törmää minuun kadulla, joten uhrit ovat vähissä. Virhe tapahtuu silti siinä, miten verhoan asioita tabuiksi tilanteissa, joissa ne eivät sitä ole. Olen luullut, että ovat, mutta ymmärrän nyt paremmin. Siksi oli aika kehittää tilanteeseen sopiva uudissana.

Tabuli. Asia, jota pitää tabuna, mutta joka on sitä korkeintaan henkilökohtaisesta kokemuspiiristä käsin.

Luulin, että itseinho olisi tabu. Olen puhunut siitä nyt kuukausikaupalla, eikä kukaan ole ampunut, puukottanut tai edes sättinyt minua. Olin siis luulossani väärässä. Asiasta ei kenties puhuta paljoakaan, mutta puhua siitä totisesti voi, eikä kukaan ole siitä huonommaksi muuttunut. Kyseessä oli siis ilmiselvästi tabuli. Pidin tabuna, olin väärässä.

Pidän tästä hienosta tabuli-sanasta monesta syystä. Yksi näistä on se, että se kuulostaa hauskalta. Tabuli on kiva sana. Se on sopivaa, koska kyseessä on eräänlainen illuusio, harhakuvitelma. Sitä kuvittelee mielessään, että jokin asia olisi niin paha ääneen puhuttavaksi tai muutoin julki tuotavaksi, ettei niin saata milloinkaan tehdä. Siten itse rakentaa aivan arkisesta asiasta tabulia. Josta päästään toiseen perusteeseen, siihen, miten soveltuvalta kuulostaa se, että tapulimainen sana kuvastaa nimenomaisesti itse rakennettua tabua. Kuvittelen, että vaieta pitäisi, mutta oikeasti ei pidä vaan on jopa suotavaa puhua. Jollet puhu, et saa koskaan tietää. Tabukuvitelmissa voi elää, varsinkin jos keskustelukumppanit ajatusta ruokkivat. Tabuli.

Sana on siksikin tärkeä, sillä se voi auttaa ymmärtämään erilaisia ihmisiä. Jos nyt olenkin opetellut puhumaan ilmavaivoista ja tekemään tähän liittyviä pierusopimuksia päästäkseni pieruväleihin, voi asia olla yhä kenelle tahansa toiselle ihmiselle tabuli. Ei siksi, että olisi hän varta vasten päättänyt, ettei ruokapöydässä tällaisesta kehotoiminnosta puhu, ei, vaan siksi, ettei ole oppinut, että se voisikin olla aivan normaalia ja sallittavaa. Itse itselleen tabulia rakentaen, toki usein niin, että lähipiiri on tässä työssä tukenut.

Kun ymmärtää, että tabulit vaihtelevat ihmisistä ja heidän kuplistaan toiseen siirryttäessä, voi myös helpommin ymmärtää sen, miksi toisessa seurueessa voidaan vitsailla lapsien murhaamisella, vertailla erilaisia tapoja, hyötyjä ja haittoja, ja miten toisessa pöydässä sama aihe johtaa pikaiseen puistatukseen ja poistatukseen. Asia ei itsessään ole tabu vaan toisessa seurueessa tabuli. Josta johtuu ilouutinen, joka kuuluu siten, että kuin kirkon, voi myös tabulin polttaa maan tasalle ja unohtaa sitten iäksi. Sitten sitä saattaa puhua mistä vain. Talikot, soihdut ja tikut käsissä kohti tabulia, kuuluu ilmoitus sanomalehdessä. Vain hymy jää.

Kirjoitan asiasta, sillä koen tärkeäksi, ettei puhuminen lakkaisi siksi, että asiasta saa puhua. Asia ei ole tabu, joten puhua voi, en vain halua puhua, joten voitaisiinko puhua muusta. Tabuttomuudeksi julistaminen kun voi toimia tapana väistää vaikeista asioista puhumista, ikävää sekin kohdattaessa, ikävä kuin tielle eksynyt hirvi syysiltana, kulkineen nopeuden ollessa sakotusrajan puolella.

Osallistuin taannoin keskusteluun. Tuossa ääneen pohti osapuoli, että jos on hyvä olla, niin miksi miettisi hetkeäkään mitään synkkiä juttuja, siinähän menee vain hyvä mieli. Tunsin suurta ylpeyttä, kun siskoni tarjosi pöytään oman ruisleipänsä sanoen, että kun niitä miettii, niin eivät ne enää myöhemminkään synkistä. Asian ratkaisee iäksi, tai vähä vähältä murtaen, synkistävän vaikutuksen pienentyessä jokaisen taitoksen myötä. Sehän oli kuin oppikirjasta.

Puhumattomuus, ahdistuksen patoaminen sisään, on ollut perheessämme tapana. En voi enää sanoa, että vaikeista asioista vaikeneminen olisi ollut tabu, sillä sitähän se ei oikeastaan ole. Maailma on täynnä vaikeita asioita joista puhutaan kovasti. Mutta tabuli se on ollut. Me olemme luulleet, ettei niistä voisi puhua, olemme luulleet, ettei niistä puhuminen muuttaisi mitään. Synkistyisi vain mieli. Itse itsellemme hautapaikkaa olemme pykänneet, elämän mittaisen onnellisuuden siihen hitaasti vuosi vuodelta laskeaksemme.

Se, että kävimme näin varttuneina samanlaista keskustelua samanlaisesta asiasta keskuudessamme kasvamattoman ihmisen kanssa kertoo minulle siitä, että tabuleita on kaikkialla. Ehkä yhteiskuntamme on mahtava paikka, kun lehdissä voidaan puhua lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yksinäisyydestä, eristäytymisestä, päihteistä, pelikoneista ja muista ahdistavuuksista ja tavoista hallita ahdistusta. Ehkei tabuja enää ole, kun kirkkojakin saa puheissa polttaa. Suopeammin sitä saa nykynuori harrastaa kuin tupakointia. Tabuleita on kuitenkin valtavasti, täältä minun kuplastani katsoen. Koska olen kokenut itselleni helpottavaksi käydä niitä kohti, selvittää, miksi niistä puhuminen tuntuu itsestäni niin vaikealta, on luontevalta tuntunut haastaa toisiakin näistä puhumaan.

Arvioin, että tabuleita saattaa yhä olla melko paljonkin. Miksi muuten ihmiset puhuisivat ennemmin säästä kuin yksinäisyydestä, remontoisivat tai sisustaisivat ennemmin kuin kirjoittaisivat ja lausuisivat toisilleen runoja, ajaisivat ihmisyyttä pakoon erämaaoloihin ennemmin kuin toisiaan kohti aikeena pysähtyä ennen osumaa, mielenterveyskuulumiset kysyäkseen, runousoppia vaihtaakseen. Sitä mietin ja luulen, että tabuleita riittää lepakoiden asua.