Luku 78

Kysymättömyys

Tulin taannoin haastetuksi siitä, että kysyn kovin vähän. Kuulumisia, esimerkiksi. Sitä saattaa kulua tuntia puhuessa niitä näitä, omiani, mihin tahansa keskustelu kulkee tai ei. Sitten lopetellaan, eikä missään kohdin tule kysyttyä toiselta kuinka hän voi. Vähemmästäkin loukkaantuu ja olotilaksi jää harmistunut hämmennys. Omiaan puhelee lailla patoumilla ladatun myyntitykin, ei ole kiinnostunut minusta tai muista, ehkei mistään.

Tapahtunutta ruotiessa tajusin vähitellen todeksi sen, etten kovinkaan usein kysele mitään. Väite on siis totta. Toimintatapani on todellinen, mutta syy takanaan unohtunut, joten oli aika kerrata taustoja ja tehdä se ääneen.

Pidän kysymyksiä tehokkaina työkaluina ja siksi vaarallisina, vain välttämättömissä umpikujissa esiinnostettavina räjähteinä, joilla voidaan raivata keskustelulle uusi polku vanhan päätyessä vettä tihkuvaan umpikujaan.

Eräs elämääni syvästi määrittäneistä harmistuksista on vapaasti soljuvan keskustelun kuolema. Haastattelutilanteet saatetaan tappaa iskemällä napakoita kysymyksiä, joihin ei anneta aikaa vastata syvällisesti. Asian aihe voi olla mikä hyvänsä, mutta vastatkaapa nyt rehellisesti kyllä vai ei. Pian, siellä kuulijat ja katsojat aivan kuolevat jännityksestä, ettehän halua pettää heitä. Vastauksesta kiitetään lyhyesti ja seuraavan kysymyksen kimppuun hyökätään kuin se olisi kuoleva kukka, jonka kaltaisten soisi jatkossakin elävän tässä kauniisti kuihtuvassa maailmassa. Itse toimittaja olisi mehiläinen, muttei pölyttäjä vaan pölöttäjä.

Jos tälle toiminnalle olenkin altistunut lähinnä ajankohtaisviihdettä seuratessa, on ilmiö tuttu tavallisessakin arjessani. Joukko ihmisiä kokoontuu ja sanailu keskeytetään tai kohdennetaan kysymyksin. Jos olisit kuoleva joutsen, mitä laulaisit. Mikäli pitäisi valita, niin polttaisitko kirkon vai lapsen. Onko olemassa mitään rajaa sille, kuinka napakasti luovuuden saa tyrehdytettyä esittämällä typeriä kysymyksiä ohi kulloisenkin aiheen. Tällaisia kysytään ja otetaan ylpeä ilme, sillä ihan itse keksin kysyä, noin vain, vastatkaapa. Ei ajatella, ettei ole tyhmiä kysymyksiä, mutta on kysymyksiä, joiden käyttöajankohta on epäoptimaalinen eli tilanteeseen nähden huono. Tai ajatellaan, muttei piitata. Olen hyvä kysyjä vaikka huono isäntä.

Ympäriinsä rönsyilevä keskustelu ei välttämättä ole onnellinen unelma, jota kohden pitäisi tähdätä. Voihan kokemus käydä tylsäksi jaaritteluksi.

Kokemukseni mukaan taitavat keskustelijat kuitenkin pystyvät tästä tavanomaisesta tylsyydestä poikkeavaan, pirskahtelevaan tanssahteluun ja leikkiin kielen välittämien ideoiden välillä. Kun kaikki osalliset leikkivät samaa sanaleikkiä, kysymysten arvo pienenee. Voidaan kysyä tarkentavia liittyen itse aiheeseen, selventää toisen kantaa, mikäli se jää epäselväksi, mutta hyvin harvoin sille pitäisi olla tarvetta. Aivan ohi aiheen ei ole tarpeen kysellä juuri milloinkaan, ja jos niin käykin, voidaan menneeseen milloin hyvänsä palata ilman huolia, koukeroita ja sanktioita. Sellaista on iloisesti poukkoileva kommunikointi, joka vain jatkuu ja kasvaa.

Salaisuus on siinä, että kertoo enemmän kuin olisi välttämättömästi pakko.

Mikäli jokainen ihminen istuttaisi kaksi puuta aina yhtä käyttämäänsä kohden, olisi piakkoin hyvä syy täytellä järviä, jotta olisi maa-alaa puilla täyttää. Ainakin näinä aikoina, kun paperia vielä johonkin käytetään nenäliinoina kyyneleitä kaappaamaan ja kamiinat muistuttavat mansikoita, ollen iloisia väriläikkiä kaiken ympäröivän synkkyyden keskellä.

Samalla tapaa toimii rikas keskustelu, tapahtuu se sitten puheen tai kirjoittamisen muodossa. Asioihin tartutaan ja jokaiseen tartuttuun tarjotaan useampia jatko-oksia. Tuli mieleeni siitä kuolleesta isoisästäsi, että arkut ne voivat varmaankin olla aika painavia, mistähän se siirto symbolisena tapana on syntynyt ja miksi sitä tehdään, eikä vain ulkoisteta sitäkin asiaa, kuten kaiken ihmisen elämässä voi kuolemaa kohden kulkiessa tehdä. Kuusi kantajaa kuluttavat minuutteja elämästään, saattohoitoa tekevät omaiset ja ammattilaiset viikkoja, kuukausia ja vuosia. Arkunkanto on kunnia, jos nykyaikana kunnia-asioita on, kun saa hetken olla niin lähellä ruumista että voi salaa toivoa vainajan syöksähtävän arkun läpi juuri minun aivojeni perään janoten, ovathan ne valtavan mehukkaat ja kivat ja varmasti kalmiston parhaat juuri sillä ajanhetkellä, ainakin jos sukulaisia vasten vertaa.

Niin, kysymyksiä tarvitaan keskusteluissa, mutta kuitenkin vain mausteeksi matkantekoa varmistamaan. Sanoitko isoisä ja oliko hän todella kuollut, vai sotkinko nyt, ja onko aihe liian läheinen esimerkkinä käytettäväksi, varmistan vain, voin kehittää toisenkin.

Sillä tavoin syvenee matka yhteisen maailman äärelle. Sellaisen, jossa osalliset muodostavat päässään tietämystä. Joka voi itsessään olla arvotonta, mutta tuo ajan mittaan, tiedon hiljalleen lisääntyessä, mahdollisuuden tuottaa jotakin aivan luovuudessaan odottamatonta. Sitä samaa uutta tietoa, johon voidaan huijauskonstein pyrkiä utelemalla, että mikä lintu olisi tämä yritys, jos olisi pakko valita jokin lintu, ja jos ei keksi mitään niin voi miettiä talvista lintulautaa ja laittaa sitten sen punatulkun, se onkin aika osuva, onhan logossa punaista, kuten naaraspunatulkussa ei. No niin, nyt kun täällä aika moni on miettinyt, että yritys on kuin punatulkku, niin kertokaapa, että mitä se teistä kertoo yritykysen vahvuuksista ja heikkouksista. Ai, miesvaltainen ja elää ulkoa annetuilla avuilla. Vai niin. Hei, keskitytään nyt positiivisiin juttuihin, punatulkkuhan lentää lyllertää, eli siis dynaaminen ja pirteä laitetaan tähän. Tuleeko muita mieleen, ai ei, hyvä, kiitos. Näitä nyt johtoryhmä käyttää hallituksen tukena kun strategiaa uusitaan, eli kiitos ajatustyöstänne, tämä oli hauska aivoriihi, ja sitten ansaitusti kahvia ja pullaa, olkaapa jatkossakin nokkavia kuin tämä tirppa.

Ei voi olla olemassa hyvää keskustelua, joka päätyy yritystä miettiessään punatulkun kautta dynaamiseen ja pirteään ja puhuu yhä samasta yrityksestä. Kysymyksillä sellaisen voi pakottaa, siksi niitä on syytä varoa.

Kysyminen on myös erittäin vaikeaa.

Hyvä kysymys on hyvä, mutta sellaisen rakentaminen vaatii valtavasti tietoa ympäröivistä olosuhteista. Jos huono kysymys tuottaa hyvän vastauksen, johtuu se vain siitä, että vastaaja on taitava keskustelija, ja silloin häneltä voi kysyä mitä tahansa. Tuolloin häneltä onnistuu huononkin kysymyksen kääntö hyväksi, sellaiseksi, jota kysyjä oikeasti haki takaa, vaikkei oikeastaan osannutkaan sanoa aivan siten. Kohteliaisuussyistä tätä ei tavata mainita, että tarkoitit kai kysyä, tai vastaan tähän mitä kenties kiinnostavammaksi koet, mutta röyhkeyden kustannuksellakin näin voisi olla syytä tehdä. Tällöin ei kysyjälle ainakaan jäisi sellainen harhaluulo, että kysymyksensä itsessään olisi saanut tämän taian aikaiseksi. Ei niin, etteikö saisi iloita, että keskustelun saa käyntiin. Mutta jos kysymys oli sellainen avoin avaus, että mitäpä teit juhannuksena, on vaarallista oppia luulemaan se hyväksi. Sitten sitä saattaa jatkaa kaikki keskustelut halki elämänsä kysyen, että mitäpä teit jouluna, pääsiäisenä ja muina kirkkopyhinä, ja pian siinä loppuu paatuneelta kauneuskurittajaltakin kertoma kesken. Polttopuuhissa olin, mutta samoista syistä, lapsuustraumat, roolipelaaminen, saatananpalvonta.

Kysyisi sitten niistä. Jatkokysymys, sama taito, erittäin kehittämiskelpoinen, avaa uusia maailmoja kuin noppa ja kuolleesta puusta tehty piirtopaperi.

Kysymiseen liittyy lisäksi henkilökohtainen mielenkiintoisuuspariasia, joka on vielä avaamatta. Että kysyjä saattaa haluta itseltään esitettävän saman kysymyksen, jonka toiselle esittää. Mitä sait lahjaksi, voidaan kysyä, jotta saa kertoa omista iloistaan. Samalla juonikkuudella, jolla toista voidaan kehua piirteestä, joka on itsellä mielestään ylivertainen. Näytätpä kauniilta tänään, voi sanoa kedon vähiten kuollut kukka kuihtuvalle, jotta saa nostetta tämän vastavuoroisesta itsensä lannistamisesta ja toisen ylistyksestä, joka tapana on. Tämä nyt on tällainen jääraapalla hakattu meikkimaski, sinä sen sijaan olet iholtasi aina kuin tiekarhulla lanattu. Jopas jotakin, niinpä taidan ollakin, kiitos vain, mutta hei, oikein hyvä sinäkin olet, suhteessa perustasoosi. Hihitykset päälle ja sisäinen ahdistus on hetkeksi alleen jäävä.

Toisaalta kysyjä on kuin kuvaaja, ihminen, joka piiloutuu toisilta. Jos oikein hanakasti toisia kuvaa, välttyy itse päätymästä kuviin, tiedettiin laulaa jo ammoin Absoluuttisen nollapisteen sikermin. Samalla tapaa ihminen, joka kovasti kiinnostuneesti toisilta kyselee, pysyy puheenjohtajan roolissa ja välttää näin joutumasta itse yllätetyksi. Kysymykset voi esittää itselle turvallisista aiheista, sellaisista, joihin on muodostanut turvallisen vastauksen tai sellaisista, joista ei niin mitään tiedä, eikä välitäkään tietää, jolloin keskustelut voi tappaa sellaisella ymmärtämättömän mitätöivällä kommentilla. Keskustelun kuoltua saa kysymällä käynnistettyä uuden. Jollei ole jo kyllästynyt sosialisointiin ja kaipaa takaisin omaan maailmaan, jossa kaikki on helppoa ja hyvin, eivätkä ihmiset puhu tylsiä, kuten huonoissa keskusteluissa yleensä.

Olen halki elämäni altistunut typerille kysymyksille, joilla on vältetty oikeiden keskustelujen käyminen ja tärkeiden kysymysten esittäminen.

Tämä harhauttelu on tapahtunut esimerkiksi lautapelein, koko maailman suosituimmin huvintappovälinein, kuten Aliakseen tai Trivial Pursuitiin tukeutumalla. En keksi kenestäkään läsnäolevasta ihmisestä mitään kiinnostavaa, enkä halua paljastaa itsestäni mitään, joten puhutaanpa siitä, minä vuonna Taj Mahal rakennettiin ja myöhemmin voi tulla kortti siitäkin, että kuka hallitsi sitä seutua Intiasta kun se väitetysti uskonnosta toisen kunniamerkiksi vallattiin. Sitten vielä kysymys siitä, milloin oikeus päätti, ettei näin ole milloinkaan tapahtunut.

Kaikki nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä, jotka herättävät ajatuksia, mutta pelien luonne mahdollistaa sen, ettei näitä voida siirtyä pohtimaan. Sen sijaan hyökätään piirakan kimppuun, että enää kolme palasta niin alat muistuttaa valasta. Nyt kysytäänkin, että kuka runoilija sitä ja tätä. Pelin jälkeen voi sitten puhua kuin ihmiset, siihen saakka leikitään vakavia aikuisia.

Ei ole parempi peli sanaselitykseen verhottu hassuttelu, jos sitä tosissaan pelataan ja tiimalasia käännellään kuin aika olisi arvotonta ja pelipisteet nuoruuden lähteen sijainnin paljastavia kartan palasia. Jos sen löydän ja saan uuden mahdollisuuden, en tässä seurassa kuluta hetkeäkään, sen elämän elän täysillä. Tämänkertainen nyt meni tähän, muttei tunnu niin pahalta, mikäli voitan tai en ainakaan ole viimeinen. Eikä kukaan saa milloinkaan tietää, että olen sisältä rikki, kunhan nyt ei tule sellaista korttia, että selitä masentunut. Ei voi sanoa, että minä henkisesti, vaan pitää silloin sanoa, että en pysty selittämään, kun en tunne kylliksi.

Kysymykset.

Niitä voi opetella, kuten mitä tahansa. Perehtyä suljettuihin ja avoimiin piirteisiin, siihen, rajaako kysymyksen asettelulla vastausvaihtoehtoja ja toimintamahdollisuuksia. Tekeekö sen tarkoituksella vai ajattelemattomuuttaan. Sen myötä voi huomata muiden tekevän samaa. Ääneen kommentoidakin tätä voi. Uskaltaessaan.

Lisäksi voi opetella keskustelua, joka ei vaadi kysymyksiä. Jos kukaan ei kysyisi, mitä haluaisit tehdä tiettäväksi. Sitä kun itseltään kyselee, voi sanoa tärkeitä asioita aina ja yhä vain. Mitä toivoisin, että toinen tietäisi, jos tämä keskustelu jäisi välillämme viimeiseksi. Mikä on minulle tärkeä asia, jota toinen ei voi osata kysyä tai tyhjästä arvata, mutta joka hänen olisi syytä tietää. Mikä ilahdutti minua viimeksi. Miksi tässä hetkessä on niin mukavaa tai kamalaa olla. Mitä tunnen juuri nyt. Miksi hakeuduin seuraasi kaikista maailman ihmisistä, joiden seuraan olisin voinut hakeutua. Miksi en hakeudu seuraan, jossa ennemmin olisin. Miten voisin auttaa toista. Mitä toivoisin toisten sanovan tai tekevän. Miksi.

Jos näitä toiselta kysyy, on riski olla kovasti hyökkäävä ja ahdistava.

Jos kysyy itseltään ja vastaa ääneen, antaa paitsi itsestään tärkeää tietoa, myös toiselle luvan vastata samaan.

Kysymykseen, jota ei koskaan esitetty.