Luku 76
Äidinrakkaus
Äitini soitti. Näin käy harvoin. Edellisestä kerrasta oli kulunut yli vuosi. Sitä edeltävästä puoli. Sitä edeltävästä vajaa vuosi.
Tänä aikana olen ehtinyt paljon. Osa lukee täällä. Olen eronnut elämäni pisimmästä parisuhteesta, nauttinut yksinolosta, löytänyt ihmisen, joka osoitti millaista elämä voisi ja millainen minä voisin olla.
Olen eronnut hänestäkin ja löytänyt rakkauden itseeni.
Paljon muutakin minulle merkittävää on tapahtunut.
Yksikään näistä puheluista ei ole käsitellyt näitä asioita.
Puheluissa on kysytty, milloin minua näkee, on kysytty, haluaisinko salaattia, on kerrottu, että töissä on raskasta ja niskat ovat kipeät. On harmiteltu elämän raskautta, sitä, ettei perhe arvosta, miten aviomies on vaikea, lapset eivät käy.
Osakseen tämä johtuu siitä, ettei minua ole kiinnostanut kertoa itsestäni peruskohteliaisuuksia enempää.
Osakseen tämä johtuu siitä, ettei minun äitiäni ole kiinnostanut puhua minusta.
Itsestään hän nauttii. Harmi ettei se tunnu riittävän onnelliseen elämään. Jotakin peliä pitäisi olla.
Kuulin kuinka elämä on kurjaa nyt kun työelämä on jälleen terveyden palauduttua alkanut. Kysyin erosuunnitelmistaan, kurjalla tolalla kuulemma nekin, asiasta ei olla puhuttu. Ennemmin sitä soittaa pojalleen ja valittelee niskaansa kuin kääntyy vieressä olevan aviomiehensä puoleen ja kysyy mitä meille kuuluu, vieläkö matkamme jatkuu.
Tällaista pakenemista voi olla elämä ja sitä voi paeta aivan hautaan asti. Rutiinin muodostamisen jälkeen sitä ei edes hengästy. Muutosta saadakseen täytyy jonkin asian muuttua.
Äitini ei halua muuttua.
Hän haluaa oikeutta ja ymmärrystä. Hän haluaa löytää syylliset ja saada heidän päänsä kääntymään. Hän ei halua lukea tekstejäni, sillä ne aiheuttavat ristiriitaisen tunteen. Entä jos poika onkin oikeassa. Turvallisempaa on olla lukematta.
Kuinka paljon keskustelut isäsi kanssa ovat vaikuttaneet käsityksiisi minusta, kysyi hän, kerrottuani, että hän on ainoa ihminen maailmassa, jonka voisin kuvitella tahtovan minulle pahaa. Ainoa ihminen maailmassa, jota olen pelännyt. Johtuen arvaamattomuudestaan, ennakoimattomuudestaan ja häikäilemättömyydestään.
Siitä, etten ymmärrä äitiäni, eikä hän käyttäydy siten kuin tahtoisi parastani.
Ei yhtään, kokemukset ovat omiani, sanoin.
Äitini haastoi, että eikö ole ristiriitaista, että piiskaa olemme joskus lapsina saaneet mutta väkivaltaa ei ole ollut ikinä. Eikö ole ristiriitaista, sanoi painokkaasti tavuttaen, että voit puhua noin, kun mitään sellaista ei ole ikinä tapahtunut.
Se on mitätöimistä ja siinä äitini on hyvä.
Ei pelästymistä tämän lapsenmurhakuvan äärellä, kuten itselleni kävi asian tajuttuani ja ajellessani kädet täristen luotaan pois. Ei kauhistumista, ai miten hirveää, puhutaan tämä selväksi heti. Ei hämmennystä, mistä tällainen voi tulla. Ei katumusta, mahdollista epäilyä oman toiminnan vaikutuksista toisiin.
Mitätöimistä.
Onpa ristiriitaista, huomaatko, kun sanot pelkääväsi minua, eikä meillä ikinä ole puukotettu ketään.
Vielä, ajattelen.
Äitini ei ole milloinkaan syyllinen. Hänessä ei ole vikaa. Töissä on vaikeita työkavereita, lapset ovat hankalia, mies ahdistaa niin, ettei henkeä saa. Häntä voisi käydä sääliksi, elleivät kaikki muut puhuisi toisia tarinoita. Taitavat salaliitot ovat mielikuvitusta kutkuttavia mutta ennemmin leikin niiden mukana kuin käyn äitini rinnalla kuviteltuja varjoja vastaan. Äitini ei vielä ole kyllästynyt tähän leikkiin eikä haluaisi leikkiä sitä yksin. Siitä voisikin tulla tyhmä olo, eikä hän ole tyhmä, salaviisas on, juonikkaasti kätkee, kuulostelee, sivaltaa, siitäs sait.
Kaiken kuohunnan keskelläkin äitini voi vedota ikuiseen äidinrakkauteen, joka nyt vain aina on, eikä sitä voi selittää, eikä lapsettomana ymmärtää. Vaikka lapsiaan pelkää ja on heidän takiaan katkeroitunut. Vaikka on kovettanut itsensä niin, ettei itke enää ilosta, ei surusta vaan korkeintaan vihasta. Ja nyt opettelee siitäkin pois, ettei itkisi enää milloinkaan.
Te ette voi minua enää satuttaa.
Sanoi äitini.
Minä sanoin olleeni samassa tilanteessa toistakymmentä vuotta sitten. Kiitin rehellisyydestä ja kannustin jatkamaan, sillä matkaa voi vielä tuosta olla, jos samaa tietä käy kuin minä. Ja jaksaa käydä.
Äitini oli käynyt lääkärin juttusilla sairaslomansa loppuessa. Lääkärin mukaan, siis äitini mukaan, hänellä on elämässä peruspalikat hallussa. Kysyin, kertoiko äitini hänelle saman kuin minulle. Mies hakee eroa, asutaan yhdessä muttei puhuta, vanhin lapsi ei puhu kuin välittäjän kautta, lapsenlapsia pelotellaan mummostaan, poika kirjoittaa herjaavia ja harhaisia tekstejä kaikelle kansalla, nuorin lapsi on ihan okei. Ja aviomies koettaa kaikki nämä lapset yksin itselleen omia mutta se on sellainen pieni sivumaininta vain.
Kerroitko tuon ja siihenkö sanoi, että elämän peruspalaset ovat hallussa?
On näistä puhuttu, sanoi.
Valelääkäreitä pompsahtelee aina silloin tällöin, ehkä tässä on ollut sellainen myös. Ajattelin ääneen.
Äitini kertoi eläneensä läpi ajan, jolloin vain tietoisuus kolmesta lapsestaan esti häntä ajasta rekan alle. Tämä ei ollut uutinen, koska olen kuullut tämän paljon nuorempanakin. Sillä tavoin kasvaa vastuuntuntoisia ja kuuliaisia lapsia, kun pienestä pitäen opetetaan, että kiukuttelu voi johtaa siihen, ettei sitä äitiä kohta olekaan. Kioskille lähti, säkissä palasi.
On silti kiva saada toistoja. Sitä vähitellen uskoo todeksi asioita, jotka oli epäilyksissään unohtanut.
Kerroin, että kokemukseni mukaan kenelle tahansa terveydenalan ammattilaiselle voi soittaa ja kertoa tällaisesta asiasta. Sitten sitä otetaan ihminen vakavasti ja lähdetään työstämään ratkaisua.
Kerroin, että minulla näistä on turha puhua. Niillä työkaluilla, joita meillä perhepiirissä on, saadaan korkeintaan jatkettua samaa ketjua. Olen kuullut näitä kolme vuosikymmentä eikä mikään ole muuttunut.
On aika vaihtaa valmentajaa.
Kerroin, että maailma on täynnä puhelinnumeroita. Soita johonkin niistä. Kerro samat asiat. Ehkä kuulija on lääkäri, joka toteaa, että kuulostaa siltä, että elämän peruspalaset ovat hyvin hallussa. Jos ja kun niin käy, jatkoin, pyydä lausunto kirjallisena. Tuo se näytilleni. Sen jälkeen minä tutkiskelen syvästi sitä, missä astuin harhaan ja oikaisen väärät tekoni ja ajatukseni. Pyydän anteeksi.
Kerroin, että jos oikeasti rakastaa toista, sitä haluaa nähdä toisen menestyvän ja pärjäävän ilman omaa vaikutustaankin. Silloin antaa iloisena omistaan eväitä toiselle ja toivoo hänelle parasta. Nauti matkasta ja kerro miten kävi, jos joskus vielä nähdään, sanoo saatteeksi rakastava.
Kerroin, että jos oikeasti rakastaa minua, ketään, niin soittaa ammattilaiselle ja kertoo saman. Rohkeus riitti kerran, se riittää toistekin, asiat muuttuvat aina helpommiksi puhua. Olen huomannut. Pyytää lausunnon. Palataan sen kanssa asiaan.
Kerroin, että pojan rakkaus on helppo voittaa, ei tarvitse kuin soittaa kenelle tahansa muulle ja puhua kuin puhuisi pojalleen, jota väittää rakastavansa.
Sain harkitsevan hiljaisuuden.
Hyvää kesää sinullekin, sanoi äitini ja päätimme puhelun.
Samoin, onnea matkaan, jatka samalla rohkeuden tiellä ja kerro, kun teet oivalluksia ja huomaat muutoksia itsessäsi. Reflektoidaan niitä yhdessä, jos joskus haluat jostakin tapahtuneesta puhua ja virhekäsityksiä verrata. Paremmaksi oppia.
Äitiys on jatkuvaa työtä. Ei suojatyöpaikka.
Äitini väittää olevansa ahkera ja tunnollinen työntekijä mutta hän on sitä vain omilla ehdoillaan. Ei äitinä. Eikä minään muunakaan. Ellei hän saa enemmän kuin itse antaa.
En tarvitse sellaista äitiä.
Enkä ole niin paha ihminen, että ansaitsisinkaan sellaista.
Äitini on kuollut ja meneillään ovat hautajaiset. Ne ovat riemukkaat, maljoja nostetaan, puheita pidetään. Ihmiset iloitsevat, miten onkin hauskaa, kun voi olla näin ja kokoontua yhdessä muistelemaan menneitä. Juhlakalu herkistyy kyyneliin. Asioita puidaan jälleennäkemisen toivossa, muttei sen varaan toivoa asettaen.
Äiti. Kiitos kaikesta, mitä olet tehnyt hyväkseni. Harmi, ettet halunnut tutustua paremmin. Ehkä meistä olisi voinut tulla ystäviä. Nyt käytän aikani ennemmin ihmisiin, jotka haluavat tutustua minuun, toivovat minun parastani ja ovat valmiita tutustumaan itseensäkin. Joiden kanssa olemme samalla puolen pöytää emmekä vastustajia. Toivottavasti sinä voit tehdä samoin, sillä sinun ansiostasi tämän asian tärkeyden opin.
Tämä on itsenäistymistä, aikuistumista ja tie onneen.
Rakkautta on päästää irti ja toivottaa hyvää matkaa.
Hyvää matkaa, Anita.
