Luku 75

Rohkea lohikäärme Ollco

Nuorena uppouduin tarinoihin, jotka vaativat mielikuvitusta ollakseen totta. Ritarit seikkailivat ja muinaisajan rehdissä maailmassa elivät ja taistelivat he. Metsissään vipelsi outoja otuksia ja tavernan pöydässä taikuutta tihkui hihoista. Itsekin innostuin kirjoittamaan todeksi niitä tarinoita, joita janosin lukea. Pois jäivät sadunkaltaisuudet. Aina tai milloinkaan ei ollutkaan prinsessaa, jota pelastaa, ja vaikkei hän välttämättä tarinoiden keskiössä hahmona ollut muutenkaan, vähissä olivat myös muut fantasioiksi mieltämäni rakenteet. Elämä oli kovaa ja yksinkertaista ja sellaisena hyvin aitoa.

Kun kirjoitin tai mielessäni kuvittelin, kehittyi tarina ja hahmonsa oman aikansa ja jäivät sitten kenkälaatikkoon odottamaan jatkoa, jota harvoin tuli.

Keksimäni tarinat tapasivat jäädä lyhyiksi, ymmärrän nyt, koska ne palvelivat sellaisenaankin sellaista selkeyden kaipuuta, jota saatoin hetkittäin kokea. Näin voi toimia, kun ympärillä olevaa todellisuutta ei saata hahmottaa eikä siitä uskalla ottaa selvää. Kun jokainen yritys kurkottaa sellaista kohden satuttaa tai päättyy epäonnistumiseen. Kirjoittamalla voi luoda todeksi sellaista maailmaa, jossa tahtoisi elää. Tai sellaista, jossa osaisi elää, vaikka ei siellä välttämättä viihtyisikään. Ainakaan ei pääsisi taas pettymään.

Oli aika, jolloin opettelin luopumaan kuvittelemisesta. Miksi miettiä jotakin, jota ei voi milloinkaan olla. Maailma on juuri niin tylsä paikka kuin jolta se näyttää, ja lisäksi se on vihamielinen ulkopuolisia kohtaan. Jumala on kuollut eikä taikuuttakaan ole.

Onnekseni ympärilleni sattui ihmisiä, jotka kasvotusten, kansien tai koneiden kautta kertoivat, että taikuutta voi olla. Sitä ei aina huomaa ja se on helppo kadottaa, mutta se seuraa mukana ja ilmestyy näkyville kaikkialla siellä missä ihminen uskaltautuu leikkimään.

Olen vähitellen oppinut itseäni ja saanut rohkeutta leikkiä silloinkin, kun se ei olisi aivan välttämätöntä. Tanssinut huonekasvien kanssa ja antanut kuihtuneidenkin elää ajatellen niiden nyt vain nukkuvan sellaiset päiväunetkin kuin minäkin joskus. Kävellyt hassusti koska se muistuttaa siitä, miten monella tapaa aivan arkisiakin asioita voi suorittaa, ripauksella arvaamattomuutta ja iloa.

Lapsuuteni lyhyet tarinat ovat vähitellen kasvaneet ja kerryttäneet mittaa. Osa niistä on yhä unessa kuin huonekasvini, mutta toisille on kertynyt jo kypsä ikä.

Silti onnellisimpia muistoja herättävät ne hetket, kun olen raottanut leikin maailmaa toisillekin, uskaltautunut osallistumaan heidän leikkeihinsä ja joskus myös vetänyt heitä mukanani, ne hetket, jolloin olen mitään pelkäämättä leikkinyt muidenkin kanssa.

Kun kuvitelman jakaa joku toinenkin ja taika leijuu lomassaan totena, sellaisen tähtitaivaan tavoin joka yössä valaisee, hiljalleen laskeutuen luojiensa ylle suojaksi kaikkea tavanomaista vastaan.

Kun tähän taikavilttiin voi kääriytyä synkässäkin hetkessä. Yhteisestä sopimuksesta, jota ei tarvitse ääneen sanoa. Äsken kaikki oli arkista, nyt se katosi ja teki tilaa leikille jossa mikä vain voi olla mitä vain ja kaikki vanhat tutut voivat käydä huolettomina vastaan.

Vaikka olin kohdannut tällaisia taianomaisia hetkiä, en tiennyt, että elämä voisi olla yksinomaan niitä. Oman onneni tunsin, sen, kuinka pyörämatka voi olla seikkailu silloinkin, kun se on oikeastaan toisin ajatellen eksyminen ja sisältää enimmälti sukat märkinä harhailua paikkaan, jossa haluaisi olla ja josta myöhästyminen harmittaa.

Sitä en uskaltanut kuvitella todeksi, että leikkiä voisi kenties olla aina. Ei, ennen kuin tapasin erään menninkäisen, joka uskaltautui heittäytymään yhteiseen leikkimään kanssani ja näytti sen mahdolliseksi.

Käydessäni kirjoittamaan kuvittelin purkavani niitä oivalluksia, jotka ovat auttaneet minua pysymään hengissä ja palaamaan ihmisten ääreen. Olemaan sysäämättä heitä pois elämänpiiristäni. Tuomaan valoa itseinhoon, itselleni vieraaseen termiin, mutta tuttuun tunteeseen, johon kuvittelin toistenkin voivan ilokseen tutustua.

Ajattelin olevan hyödyksi kertoa ihmisille itselleni tärkeistä asioista. Niistä suruista, joita olen kokenut, ahdistuksista, joiden kanssa olen paininut ja ratkaisuistani niihin. Ratkaisuista silloinkin, kun ne ovat hetkessä ja jälkikäteen olleet ilmiselvästi vääriä ja haitallisia itselleni ja lähipiirillenikin. Asioista, joita olen hävennyt ja ajatellut viedä mukanani hautaan, jotta kukaan ei vain milloinkaan saisi tietää tai pääsisi muistuttamaan siitä, millainen olen ollut ja olen.

Ajattelin viimein, että suruja voi jakaa. Mietin, miten ihmisten ei tarvitse välttämättä löytää oikeita sanoja mihinkään hetkiin, olla lohduttamassa tai läsnä. Kuvittelin, kuinka paljon auttaa jo se, että he ymmärtävät tai voivat myötätuntoisesti yrittää ymmärtää. Pidin tätä vaikeana asiana mahdollisesti muillekin, sillä minun on ollut vaikea tuntea myötätuntoa itseäni kohtaan. Ja koska asia oli vaikea, oli se myös tärkeä.

Työkaluja elämän varrelle, niitä ajattelin koostavani. Kirjan, jonka olisin toivonut itseni nuorempana voivan lukea, vaikka nämä neuvot sitten soveltuisivatkin vain hänelle ja hänellekin ikäisensä kokemuksella huonosti. Toivoin että joku olisi auttanut tuntemaan myötätuntoa itseäni kohtaan, kun en sitä omillani ollut oppia. Oikotie onneen, kerrottuna sellaisen toimesta, joka eksyy matkalla Peltolammilta Hervantaan.

Nyt ymmärrän tässä olevan kyse muustakin.

Eräs menninkäinen opetti minulle, että leikkiä voi aina. Iloita saa, hypähdellä ja lallatella. Ja kun rohkaistuin niin nähtensä tekemään, taika syveni odottamani murtumisen sijaan. Hän toivoikin lisää, kerro vielä jotakin, haastoi, että mieti jos olisikin niin että, pyysi, etten lopettaisi. Sitten nauroimme ja taika täytti senkin arkisen maailman, jossa aikaamme satuimme viettämään. Niinäkin hetkinä, kun välimatkaa oli satoja kilometrejä ja meitä yhdisti vain yhteiseksi kuvittelemamme mielikuva.

En kuitenkaan ollut kyllin valmis antamaan leikin näkyä. Pelkäsin sen rikkoutumisen puolesta ja menninkäisen kohtaloa, jos nämä rajat todellisuuden kanssa särkyisivät. En osannut nimetä enkä käsitellä tätä pelkoa. Ahdistuin ja pääsemme kirjan alkuun.

Oikeasti tämä kirja kertookin siitä, kuinka surujen tapaan myös onnen hetket on syytä jakaa. Jos joku ihminen tai olento tuottaa niin paljon iloa, että se naurattaa, täytyy olla kelmeä luuranko pitääkseen hyvänä neuvoa pimittää tieto ilosta yksin itsellään. Tämä on tärkeää ensinnäkin siksi, että asiasta kuulevat ihmiset voisivat puistella ensin mattoja, sitten päitään, että piti tämäkin nähdä, tämä kevätsiivo, kun ensin lensi matto, sitten vielä pääkin, nyt on aika käydä puristusvoimatesteissä. Toisekseen siksi, ettei leikkiin voi ottaa osaa, jos ei sitä tiedä olevan olemassakaan.

Jos taikuus on kuollut, johtuu se siitä, etteivät ihmiset tiedä sen olemassaolosta. Miten voisivatkaan, jos eivät uskalla leikkiä. Eikä ole helppoa uskaltaa, jos kukaan muukaan ei niin tee. Aikuisten ei kuulu leikkiä, eikä lastenkaan, jos ovat tämän mielisten aikuisten kasvattamia.

Tämä kirja kertoo surujen seassa siitä, kuinka taikuutta on kaikkialla.

Kertomalla tämän ääneen pääsen myös siitä pelosta, mitä ihmiset ajattelevat leikkiä kohdatessaan. Eihän leikkiminen tarkoita sitä, etteikö vakavia asioita voisi silti käsitellä. Toisin kuin tavataan ajatella, leikkiä voi todella vasta kun vakavat asiat on käsitelty. Siksi kokosin yhteen ne työkalut, joilla olen oppinut käsittelemään arkisia ahdistuksia, sillä näiden avulla olen saanut elämääni enemmän aikaa leikkiä ja enemmän aiheita, joista ammentaa. Toivon, että näistä voi olla hyötyä muillekin kuin pikku-Timolle, mutta sitä en osannut odottaa, että välittömin hyötyjä olisin minä itse juuri nyt.

Olen oppinut, ettei taikuutta tarvitse kätkeä. Ei myöskään silloin, kun siihen sattumalta törmää ja löytää itsensä satumaasta menninkäisen kanssa. Katsokaa, löysimme tällaista jännittävää, voi sitten huudella ohikulkijoille ja piiloutua hihitellen kummun taakse, että onpa hauskaa seurata mitä he nyt tekevät, mutta tuossa voi kestää, tule, mennään etsimään lampi, jossakin aina on lampi. Ja sitä voidaan kiertää ja laskea pikkusammakoita ja loikkia niiden ylitse kuin olisi itse sammakko, sillä tavoin aika kulkee mukavasti ja parasta on se, voi yhdessä nyökytellä, että oikeasti tietää, ettei ole sammakko, kärpäset ovat muuten vain hyviä. Mennään jo!

Eihän kaikkien tarvitse leikkiä, aina tai ikinä. Ei minunkaan. Iloa voi silti ammentaa siitä, kun näkee toisten leikkivän, ja ehkä tästä voi saada uskallusta siihen, miten kenties minäkin vielä joskus. Vaikkei sitten lentäisikään pääskysparina kärpästen perässä toisiaan kiertäen, voi heidän leikkiinsä silti ottaa osaa myös mukana kaarrellen. Nauttia nosteesta, joka seuraa samaan taikaan kääriytymisestä, vaikka sitten hetken päästä jatkaisikin matkaa, lentäen lohikäärmeenä sieltä lammelta, jota menninkäinen jäi vielä hetkeksi täyttämään. Kesken matkaa päättäen, että enää milloinkaan en tee samaa virhettä.

Rohkeat lohikäärmeet eivät täytä maailmaa kyynellammilla.

Eivätkä uusilla luvuilla.

Ilolla täyttävät ne hetket, jolloin ei ole syytä lukea menneistä, eikä mitään surua, josta kirjoittaa.