Luku 73

Vuosi valoitta

En ole muuttanut elämäni aikana kovinkaan moneen kertaan. Lapsuusvuosina teimme joitakin muuttoja Tampereella poikki Hervannan. Näiltä vuosilta muistan suuren kiven, joka on näin aikuisiällä tarkasteltuna aika pieni. Se kertoo henkisestä kasvusta. Vanhenemisesta se, etten enää kiipeile kilvan sen päälle kavereiden kanssa. Ei niin, etteikö jalka vielä nousisi ja intoa kiipeilyyn olisi, mutta kaverit ne ovat joko kaikonneet tai kuolleet.

Oikeasti tämä ei ole täysin totta. On käynyt niinkin, että kavereista on tullut ystäviä.

Vanhempieni viemänä päädyimme nuorena maaseudulle, josta paluu kaupunkiin tapahtui omalta osaltani vasta parikymppisenä, kun opinnot antoivat syyn loikata. Sitten kuluikin vuosikymmen samoissa nurkissa luonnonkauniin Peltolammin keskellä, kunnes rohkaistuin muuttamaan osaavan brändityöryhmän rakentamaan Pispalaan.

Tämä viimeisin loikka oli mielenkiintoinen, sillä muistan hyvin tasapainoiluni päätöksen äärellä. Minusta tuntui siltä, että elämässäni oli alkanut uusi vaihe. Olin löytänyt onnen toisen ihmisen autettua etsinnöissä, ja koin, että tarve jatkaa opiskelija-asumista oli loppunut. Siinä määrin olin kuitenkin peloissani ja rohkeudessani vajaa, etten uskaltanut kertoa irtisanomissuunnitelmistani muille kuin hänelle, en vielä sittenkään, kun pyörät jo pyörivät.

Tasapainoilin sellaisen pakenemiseen liittyvän häpeän ja toisaalta näennäisen itsevarmuuden puuskan välisellä maalla. Olihan toisaalta hienoa se, että keksin olevani tarpeeksi valmis muuttamaan pois, ja vieläpä asettamaan irtisanomisajan kuukausien päähän, mutta toisaalta huonoa se, etten osallistanut muita ihmisiä päätöksentekovaiheessa. Itse muutto oli typerä idea sinänsä, vaikka siitä ei mitään pahaa seurannutkaan. Saattoi seurata hyvääkin.

Eikä typeryys oikeasti liittynyt muuttoon vaan siihen, miten toteuttamistapani paljasti sen, millainen tuossa hetkessä olin. Mikään ei siis oikeastaan ollut typerää, en vain ollut niin kypsä kuin kuvittelin olevani. Minulla kun oli siteitä, jotka puolsivat Tampereella pysymistä, ja myös tuossa asunnossa pysymistä, ja olisi ollut kohteliasta tarkistaa niiden suhtautuminen päätökseeni ennen kuin sitä teen. Nyt loikkasin luottaen, että verkot kestävät, kuten ne tekivätkin, mutta aivan näin itseriittoisen kaltaisesti ei olisi ollut tarpeen toimia. Verkot kestivät, sillä ihmiset pitivät minusta, en kysynyt heidän kantaansa, koska itse en itsestäni piitannut.

Tämän ymmärtäminen olisi ollut hyvä keksiä aiemmin, sillä nyt kului vuosi ja yksi kaunis ihmissuhde pidempään kuin olisi välttämättä ollut tarpeen.

Jos siis mieli tekisi vaihtaa maisemaa jälkiä jättämättä, on hyvä miettiä, kenen etua se palvelee. Ja miksei antaisi ihmisille tietoon, että lähtöä suunnittelee, sillä silloin heillä on mahdollisuus jättää hyvästit, antaa neuvoja tai kääntää pääkin, jos se olisi jostakin syystä ehdottoman tärkeää. Osallistamalla muita voi ainoastaan itse hyötyä tilanteesta, sillä näin aikuisella ihmisellä päätös on joka tapauksessa omissa käsissä. Osallistamattomuus kertoo minulle nyt siitä, ettei itse pidä asiaa tärkeänä. Itseään tai sitä, mitä tekee.

Näin osallistavammin toivoisin vanhemman ja viisaamman Timon toimivan. Vaikka oitis huomaankin asioita, joissa teen sitä vajaasti tai en ollenkaan, eli matkaa on yhä.

Tänä kesänä ajattelin viettää elämäni ensimmäisen kesäloman. Oikeastaan en ajatellut kesälomaa sellaisena, ettenkö töitä tekisi, mutta sillä tavoin, etten olisi sitoutuneena kotiini. Mieleni tekisi matkustella ympäri Suomea, nähdä tuttuja ja miksei tehdä uusiakin. Katsoa, mihin kaikkialle museokortilla pääsee sisään, löytää paikkoja, joissa voi yöpyä riippumatossa.

Saadakseni tähän taloudellista ja henkistä vapautta ajattelin irtisanoa asuntoni, viedä suurimmat ja tärkeimmät tavarat isosiskoni luokse säilöön ja pakata auton peräkonttiin sellaiset välttämättömyydet, joita kuvittelisin voivani tarvita. Minkä luulisi olevan helppoa, sillä suhteiden säilyessä ennallaan voin käydä tekemässä huoltokäyntejä milloin hyvänsä.

Tämä on minusta erinomainen idea, sillä juuri nyt työni sallii edistämisensä mistä tahansa. Voi olla, että työergonomia siitä kärsisi, mutta ehkä se pitäisi paremmin liikkeellä. Ja pakollisten, säännöllisten asumiskulujen nollautuessa rahaa jäisi kaikkeen joutavaan ulkona syömiseen ja ihmettelyyn, vaikka vuokria ja korvauksia mennessäni makselisinkin. Näinä aikoina ihmisiä tarvitsee ylipäätänsä tavata harvoin, joten nyt näen hetken erinomaisena tällaisen liikkuvan elämäntyylin kokeilemiseen.

Vaikka liikkuva tyyli sitten osoittautuisi sellaiseksi, että vietän kesän siskoni luona asuntoilmoituksia selaillen ja poispääsystä haaveillen. Pahimpana pahana sekään ei ole mahdottoman paha.

Erotuksena edelliseen muuttooni, tein tätä suunnitelmaa jo ihmisille selväksi. Olen maininnut tästä joillekin ystävilleni ja työn kannalta oleellisille tahoille, jotka, hauskaa kyllä, ovat usein ystäviä hekin. Lisäksi siskoni tietää suunnitelmistani. Ohimennen tutustumalleni naapurillekin poislähtöaikeistani kerroin.

Yhteistä kaikille keskusteluille on se, ettei kukaan ollut tätä ideaa vastaan. Tosiystävän tunnistaa siis siitä, että hän on valmis toivottamaan hyvää matkaa. Ja ehkä vielä toisena piirteenä, myös toivottamaan tervetulleeksi takaisin. Lisäksi sain yösijatarjouksia ja useita kannustuksia, että niin sitä pitää. Sellaisen tarkistuslistan kautta on mukava edetä elämässä.

Vaikka eteneminen olisikin oikeasti sitä, että pari viikkoa ajelee halki sateisen Suomen, ottaa kuvia rullalaudasta, josta jo hiekkapaperipäällinen liukenevine liimoineen irtoaa ja sitten palaa itsemurhayksiöön kaupungin laidalle miettimään, mikä ero on haaveilla ja niillä toteutuvilla asioilla.

Muuttaessani Pispalaan päätin, että pidän tupaantuliaiset laitettuani olohuoneen kattorasioihin valaisimet. Aluksi ajattelin, että ostaisin tänne soveltuvat, vaikka säilytinkin edellisestä kodista mukaani kaappaamani. Sitten ajattelin, että voisihan nämäkin laittaa. Tyttöystäväni sai minut jo varhain joustamaan sen verran, että makuuhuoneeseen tuli kattovalo, jotta oli jokin valonlähde jonka suuntaamana pukeutua. Mutta olohuoneita olen lykännyt tähän saakka ja saatan lykätä ikuisesti.

Tunnelmallisia valohetkiä täällä on sentään ollut, kiitos näyttöjen pirteän hohteen, kynttilöiden ja tuikkujen kajon ja lattialampun lämmön. Mutta niin valoisaa ei ole ollut kuin olisi voinut olla. Tässäkään kohdin vika ei ole asunnossa, vaan minussa itsessäni. Se, että istuu läpi talven yksinäisyydessä ja pimeydessä, siitä tuli minun tarinani, josta pidin kiinni. Se oli huvittava silloin ja hauskuuttaa minua yhä, vaikka näen myös sen puolen, ettei asioiden olisi tarvinnut aivan välttämättä tällä tavoin mennä.

Kun muistelen vuoden takaista muuttoa, joka toi minut tänne, muistelen sitä pakomatkana. Lohduttaudun, etten olisi voinut paeta, ellen olisi saanut jostakin voimia, rohkeutta ja uskoa itseäni tällaista kokeilla.

Kun mietin seuraavaa muuttoani, tunnen samanlaista innostusta kuin edellisen kohdalla. Mitä kaikkea voinkaan tehdä. Ja tiedän, että aivan samalla tavoin voin löytää itseni vuoden päästä istumasta tuolilla, jota olen kuluttanut puoli vuotta yhtäkään yötä etäämmälle muualle poistumatta. Mutta jos noin kävisikin, tietäisin tällä kokemuksella, että vuoden aikana on aivan varmasti tapahtunut vaikka mitä. Miksi muuten kuluttaisin aikaani noin.

Ja jos asioista pitää kirjaa, saa ainakin sen lohdun, että voi itsekin kerrata, missä meni pieleen. Kertoa siitä sitten muillekin, että hei, tiedättehän, joskus kun tulee sellainen olo, että voisi pakata tavarat varastoon ja lähteä kiertelemään maailmaa, niin se voi johtua tästä ja tuosta. Niin kävi minulle, ja saatan olla ainoa, mutta ensi kerralla koetan ottaa tuon ja tämän huomioon ja suosittelen sitä muillekin.

Ehkä sitten vähitellen käy siten, että löytää itsensä jostakin Ranskan rannikolta. Miettii, että aika omituinen oli matka tähän, miten siinä niin kävikin, vaikka sitten lopulta se kävi niin helposti, että etsi passin laatikosta ja meni.