Luku 72

Ilmavoimat

Maailmassa on monta kääntämätöntä puheenaihetta, joista osataan kohteliaasti vaieta. Joskus halutaankin.

Joitakin kuukausia sitten minulla oli niitä useita. En koe, että olisin päästäni seonnut ja itsekontrollin menettänyt hulttio, vaikka puhunkin nyt aiempaa avoimemmin ja useammin seksistä, itsetyydytyksestä, masennuksesta, ahdistuksesta, pahoinvoinnista kuin hyvinvoinnistakin. Toisaalta tunnistan sen, että olen maallikko. Tietotekniikasta tiedän eniten kuin mistään, enkä siitäkään koe uskaltavani juuri viisaita haastaa. Nämä kaikki muut ovat vielä enemmän itsetutkiskelun tuottamia ajatuksia, eivätkä kestä tieteellistä tarkastelua kolhiintumatta. Silti ne kannattaa tieteelle altistaa, sanon vain muistuttaakseni itseänikin siitä, että matkaa on yhä.

Ei tiedekään kaikkea tiedä, samat salailuun ja häveliäisyyteen taipuvaiset ihmiset sitäkin tekevät. Ei minunkaan akateemisissa töissäni mainita itsetyydytystä, vaikka itsetyydytys työajalla on selkeästi etätyöhön liitettävä ilmiö, jota sietäisi tutkia. Ehkä joku on tutkinut, mutta itse en asialle altistunut, kun kenttää menneisyydessä perkasin. Silti nyt mieleeni hiipii kysymys, että jos kotitöissä oleva ihminen on laittanut tietokoneohjelmaan tilakseen, että ei saa häiritä, niin tekeekö hän useinkin syvää keskittymistä vaativaa aivotyötä. Ehkä tekee. Ennen en miettinyt tällaista kysymystä, koska ajatus oli liian häiritsevä ajatella, saati kirjoittaa.

Rohkeus on siis tekoja ja toistojen kautta on helppo rohkaistua.

Tuossa aiemmin sivuamassani kulttuurinluontikirjassa “What you do is who you are” oli esimerkki asiasta. Siinä kerrottiin, miten mustien sortoon kyllästyneet ihmiset laativat istumalakkoprotestin valtaamalla lounastilan. Siellä sitten oltiin vaikka ympärillä kuohuisi, kuuluisi pilkkaa ja väkivallan uhka vaihtuisi todelliseksi. Vaikuttavan tempauksesta teki se, käsitin kirjasta, että mielenosoitukseen osallistuneita tosiaan uhattiin ja provosoitiin, kunnes paikalle saatiin väkivallan käynnistyttyä poliisivoimia, jotka pidättivät mielenosoittajia.

Huolimatta siitä, etteivät he olleet tehneet juuri mitään.

Tapahtuneesta seurasi hienolaatuinen hälinä, eihän paikallaan istuminen sinänsä voisi olla kovin paha rike ja kuitenkin ihmisiä oli sen tähden pidätetty. Miksi tällaista ihonvärijaottelu lounaspaikassa edes tarvitsisi olla. Olipa rohkeaa alleviivata asiaa näin ja väkivaltaan turvautumatta kanta esille tuoda.

Tyyni rauhallisuus, paljastettiin samaisessa kirjassa, oli harjoittelun tulosta. Mielenilmaukseen osallistuneet ihmiset olivat läpikäyneet tätä ennen lyhyen koulutuksen, jossa harjoiteltiin käytännön seikkoja, istumajärjestyksen muodostamista, wc-käyntien vuorottamista ja niiden ajan kestävää paikanvarausta, reagointia ja reagoimattomuutta ulkoisiin ärsykkeisiin. Rohkeus kumpusi siitä, että ihmiset tiesivät, mitä tulossa oli, olivat varautuneet siihen toimintasuunnitelmin ja tiesivät selviävänsä kaikesta, mitä kuviteltavissa oli.

Sama saattaisi toimia yksilötasolla aivan tavallisissa elämäasioissakin.

On todella vaarallisen pelottavaa kysyä toiselta, kiinnostaisiko häntäkin seksi, kunnes sitä on kyllin moneen kertaan kysynyt. Tai kertoa omista ahdistumiseristyksistä, kunnes niistä on kertonut niin usein, että ajatus kaiken kertaamisesta läpikotaisin puuduttaa ja tapahtunutta koettaa kertoa tiivistäen oleellisiin osiin. Ääni värisee, kun kertoo, miten on ollut typerä. Mutta sitä vähemmän, mitä useammin samaa tapahtunutta toistaa.

Kun katson taakseni, koen olevani rohkeampi kuin milloinkaan ennen. Puhua nyt tällaisia asioita ja kenelle tahansa uudelle tuttavuudelle, kenties täysin tuntemattomallekin. Mutta käsitykseni rohkeudesta juontuu siitä, että voin verrata itseäni ja tekojani ihmiseen, joka ei päiväkirjaansakaan saanut kirjoitettua käsityksiään seksistä, itsetyydytyksestä tai muista ahdistuksen aiheista. Sillä tavoin varovaiseen Timoon nähden olen rohkea.

Mutta minusta ei juuri nyt tunnu erityisen rohkealta. Eihän sellainen, jota tekee paljon, ole kovin erikoista. Kaikkeen tottuu. Nytkin rullaillessani laudalla joudun keskittymään havahtuakseni siihen, että aivan joitakin viikkoja sitten en saanut potkaistua kahta, saati kolmea kertaa, en ilman että lauta lähti huojumaan ja minä horjuin mukanaan. Kun nyt saatan tehdä noin huomaamattani, vaikka vielä pienillä vauhdeilla verrattuna ammattilautailijaan.

Jokin kaunis päivä saatan ihmetellä, miten tällä laudalla on voinut kumminkaan päin kulkiessa pysähdellä pienenpieniin reunakivetyksiin. Miksei sitä vain hypännyt ylitse, tämähän on helppoa.

Ja jokin päivä saatan ihmetellä sitä, miten sitä on voinut jättää sanomatta itseään vaivanneesta asiasta. Jättää tutustumatta mielenkiintoiseen ihmiseen, tai olla hakeutumatta seuraan, jossa viihtyy. Olla jahtaamatta itselleen tärkeitä asioita.

Ja silti pitää itseäni ennemmin pelokkaana, kuin rohkeana.

Tämä on minusta hyvä merkki, sillä se tarkoittaa sitä, että kehitysvaraa on valtavasti. Minulla, mutta ehkä myös muillakin. Ja jos rohkeus on tekoja, joita tulee toistaa yhtenään, tarkoittaa se myös mahdollisuutta kehittää ja ylläpitää taitoaan useimpina elämän hetkinä, jos ei jopa aivan aina.

Kenties onnellinen ihminen on sellainen, joka uskaltaa tehdä asioita. Sillä silloin, kun uskaltaa, on samalla esillä ja altis toisten huomioille ja huomautuksille. Jollei kehuja kalastelekaan, saattaa siinä saada korjaavia kehitysvinkkejä itselleen elämää edistämään. Ja taas poistuu hieman parempana tilanteesta, josta toivottavasti jo sen hetkenkin ajan voimalla nautti.

Ystäväni muistutti minua taannoin yhteisestä ystävästämme, että hänenkin kanssaan olisi hyvä puhua kaiken Timo-keskeisen laiminlyönnin lomassa. Se oli arvokas neuvo. En välttämättä olisi tullut itse tätä lähestymistä tehneeksi ilman rohkeutta vaatinutta kannustusta tähän suuntaan toimia. Ehkä milloinkaan, mutten välttämättä tähän hetkeen, vaikka juuri nyt on paras hetki tehdä kaikkea sitä mitä haluaisi todeksi nähdä.

Ehkä rohkeuttakin on tutkittu ja asiasta löytyy helposti omaksuttavaa, akateemista tietoa.

Siitä minun piti kuitenkin kirjoittaa, että kaikkea ei aina kovasti olla tutkittu. Iida-Maria Peltokangas ja Iida Nousiainen tekivät eräästä tärkeästä tabusta jälleen hieman näkyvämpää tekemällä kandidaatin tutkintonsa piereskelystä parisuhteissa. Tutkielma löytyy otsikolla “‘Pakollinen paha, joka on hoidettava’: Pierukäytännöistä neuvottelu parisuhteessa”, mikäli asia sattuu lähemmin kiinnostamaan.

Ja miksei kiinnostaisi.

Piereskely on siitä tavanomaisen omituinen juttu, että yleisyyteensä verraten siitä puhutaan vähän. Siinä lienee sen huumoriarvokin, sillä mikä tahansa sosiaalinen tilanne on kuvattuna paljon riemukkaampi, jos siihen samalla suoli suoltaa lisämaustetta. Johtuen tuntemuksieni mukaan siitä, että asiasta kuuluisi vaieta. Ja vaietun näkyväksi tekeminen on hauskaa, vaikka mahdollisesti sellaisella noloutta hipovalla myötähäpeätavalla, että voi ei, kävipä tuolle nyt kamalasti, katsotaan, miten hän tästä työhaastattelusta nyt selviää kuivin nahoin, sillä kuivin housuin ei varmasti. Kamalaa, jännittävää ja joskus myös hauskaa.

En ollut ajatellut pierusopimuksien tekemistä, mikä osoittaa keskeneräisyyteni rohkeusreitillä. En, vaikka parhaissa ihmissuhteissani piereskely on tehty avoimen tiettäväksi, ilman röyhkeää röyhistelyä. Sanottu vaikkapa vain, että minulla on muuten ilmavaivoja, haittaako jos tässä helpotan oloani. Mikäpä siinä. Ilmaa se vain on, äänellä tai ilman, haisee tai ei. Ja jos ihmisellä on ikinä ollut ilmavaivoja, saattaa tietää senkin, kuinka tuskallisia ne saattavat pidätettyinä olla ja kuinka helpottavaa on niistä irti päästää. Miksei tätä iloa toiselle soisi, jos kuitenkin seurassaan viihtyy.

Tätä useammin tapaan törmätä sellaiseen Iidan ja Iida-Marian kuvaamaan sanattomaan viestintään, että piereskellään kyllä, huomaamattomasti tai ei, mutta asiaa ei mitenkään kommentoida. Tai kommentoitaessa saatesanoina on sellainen ylimielinen tai ylpeyteen verhottu toteamus, että näin kävi, mutta tästä ei käy puhuminen.

Asia itsessään on mielenkiintoinen, sillä täydellisessä maailmassa sitä toivoisi, että niin miehet kuin naisetkin voisivat avoimesti olla ongelmiensa kanssa ja niihin myös helpotusta hakea. Miksi kahviseurakaan siitä pahastuisi, jos ilmoittaisi, että ilmavaivoja, käyn vessassa niin en pilaa tätä ilmapiiriä tässä, pieni hetki. Enemmän epäilyttää, jos toinen ravaa vessassa yhtenään sen tarkemmin asian syytä selittämättä. Varmaankin poikaystävälleen viestejä laittelee siellä ja suunnittelee pakomatkaansa tilanteesta, voisi ajatella, erityisesti jos kuvittelisi etteivät naiset piereskele.

Piereskely on itselleni tuttu asia, mutta vasta tämä artikkeli muistutti minua siitä, etten itse ole pitänyt sitä esillä. Siitä heräsi siis mietittävää, mikä on mukava signaali.

Toinen asia, josta minulla ei ole omakohtaista kokemusta, mutta joka on silti yleinen ja tärkeä juttu, on keskenmeno.

Henkilökohtaisesti itselleni tuntematon, mutta ammattinsa ja taitojensa johdosta seuraamani urheilija Ørjan Larsen kertoi taannoin puolisonsa kanssa kokemastaan keskenmenosta. Että ei mitään hätää, mutta tiedoksi, että tällainen tilanne meillä oli. En tiedä mistä keskustelu tähän kääntyi, mutta voin kuvitella, ettei välttämättä mistään erityisestä avainsanasta. Ørjan kun on puhunut piereskelystä myös, muistan asialle vuosia sitten altistuneeni, kun joku erehtyi lähetyksessä kysymään sitä, nauttiiko hän piereskelystä. Vastaus oli näin takautuvasti muistikuvan pohjalta käännettynä jotakuinkin sellainen, että kyllä, kukapa ei, on kamalaa, jos vatsassa on ilmaa. Sitten asia jatkui mistä jatkuikaan.

Mikä ihailtava rentous.

Nimittäin keskenmenoilmoituksesta seurasi jonkin tuhatpäisen seuraajalaumansa keskeltä kommenttien tulva. Tuli myötätunnon osoituksia, mutta myös myötätunnonosoituksia, joissa kerrottiin, että sama oli koettuna kommentoijallakin. Lohdutuksen sanoja, että tämä on todella yleistä, eikä johtunut teistä, joskus näin vain käy.

Siksi pysähdyin miettimään sitä, että minä tiedän todella vähän keskenmenotapauksia. Ne ovat yhtä harvinaisia kuin tietämäni seksuaaliset hyväksikäyttötapaukset, eli puhutaan yhdestä tai muutamasta. Mikä voi kertoa siitä, että elän omanlaisessani kuplassa, eikä tuttavapiirini ole niin kovasti lapsiin kallellaan tai ylipäätänsä avointa. Ja miksi minulle, vanhalle lapsenvihaajalle, tällaista kertoisikaan.

Osansa voi tehdä sekin, etten ole ollut sosiaalisessa mediassa useampaan vuoteen. Se on voinut olla täynnä tällaisia tiedoksiantoja.

Asialle altistuminen herkisti minut kuitenkin seuraamaan lähemmin, miten maailma ympärilläni toimii. Kenties nyt huomaan pierusopimuksia kaikkialla. Kuulen keskenmenoista. Ehkä rohkeuttakin on siellä täällä. Ja itsessänikin, enemmän kuin osasin todeksi tunnustaakaan.

Minulla ei ole tarjota lohtua keskenmenon kokijoille, sillä asiasta tiedän kovasti vähän. Pidän silti tärkeänä sitä, että tätä tapahtuu kaiken aikaa. Ainakaan ei tarvitse aiheettomasti syyllistyä ja itseään ruoskia, että mikä minua vaivaa, mitä me teimme väärin, miksemme vain istuskelleet aloillamme sitäkin iltaa vaan piti lähteä lenkille ja sitten vielä suihkussa yhtyä. Itse pilasimme kaiken. Jos nyt kukaan noin ajattelisikaan, toivottavasti ei, sillä joskus maailma on sellainen, ettei se piittaa. Asioita ei ehkä tapahdu noin vain ja itsestään, mutta asioita ei myöskään aina tapahdu niin, että niille itse mitään voisi. Ei ennen. Jälkikäteen voi sentään vaikuttaa siihen, kuinka niihin suhtautuu ja kuinka niitä käsittelee.

Puhuminen on hyvä tapa. On onni, ettei se ole muodostunut sellaiseksi tabuksi, että paitsi ettemme puhuisi vaikeista asioista, emme ylipäätänsä puhuisi. Siinä olisi jo matkaa kiivettäväksi.