Luku 71. Ohimennen sanottua

Luku 71

Ohimennen sanottua

Liekö ammattitaitoa, altistuksen opettamaa vai ajatuksena itseään toteuttava, että hyvin pienelläkin otoksella osaa kuvitella tarinan viihdyttävyyden. Tarkoitan tilanteita, joissa eteen sattuu lehtijuttu, jota käy silmäilemään suosituksesta tai otsikon vetämänä. Tilanteita, joissa ohimennen altistuu keskustelulle, joka kaikuu radiosta tai viereisestä pöydästä. Harvassa ovat hyvät jutut. Sellaiset, jotka osoittautuvat hyviksi ovat sitä jo hyvin nopean otoksen jälkeen, loppuaika on vain siitä nauttimista, että tämä yhä jatkuu.

Keskustelimme tästä ystäväni kanssa. Hän oli bussimatkalla altistunut silmiä kirvelevän huonolle kommentoinnille. Itsekin kertasin kuulemiani sananvaihtoja, joiden annista en ollut saanut mitään irti. Pohdimme yhdessä sitä, miten sivustakuulijana jo parista sanasta tietää, että tämä matka on oleva tuskaa jollei korviin saa nappikuulokkeita, sormia tai mistelinoksia.

Asiassa on vinoutumisriski. Jos alkuun juttu kuulostaa tylsältä, kuulee sitten toisten sitä ääneen puhuvan tai lukee sitä itse itselleen ääneen keskittyen harjoittelemaan sitä etteivät huulet liikkuisi samalla, niin kenties sitä luovuttaa suhteensa ja huonousleima jää vaikka mitä temppuja matkalla tehtäisiin. Ensivaikutelman tärkeyttä korostava piirre.

Siksi on hyvä altistaa itsensä myös hyvin kuivakkaille tai poukkoiluissaan älyttömille jutuille. Kuunnella sitä, kuinka humalainen varoittaa toista happojen vaaroista. Mikä voisi olla myös tavallinen työturvallisuusperehdytyspäivä teollisuudessa työskenteleville, mutta oma kokemukseni tästä sattui junaillessa. Tästä voi salaviisautta tihkua, kun oikein kuuntelee. Hetken voi elätellä toiveita, vaikka sitten paljastuisi, että ehkä tämä olikin oikeastaan tässä. Alkoholin lamauttava vaikutus puree hiljalleen tätäkin viisaussammiota padoten.

Altistaa kannattaa, sillä välillä sitä voi oppia pitämään jostakin, josta ei muuten pitäisi.

En tiennyt pitäväni monologeista, ennen kuin altistuin Tommi Liimatan tunnin mittaisille siivuille aiheista vaihtelevista. Miten mielenkiintoista onkaan, kun ihminen puhuu, vaikka aiheet olisivatkin omituisia. Toisaalta sitä voi kuunnella myös samaisen tunnin tai useammankin mittaisia luentoja, jotka eivät ole millään tavoin mielenkiintoisia. Joka vertailumielessä saa nyt miettimään missä on eronsa.

Tyyliseikat unohtaen olen vakuuttunut siitä, ettei huonolta tuntuva keskustelu tai teksti kesken matkan yllätä ja käänny ympäri. Ei mielipide muutu sellaiseksi, että tämähän on nerokasta. Tai ainakin sitä tapahtuu niin harvoin, ettei se ole valtasäännöksi muovautunut. Eikä ole väliä sillä, kuinka tasaisen monotonisesti asiaa puhutaan tai kuinka tylsää kieltä tekstissä vilisee vaan sillä, mitä ajatuksia siitä itselle kumpuaa. Siksi tämä saattaakin toimia, että jos altistuksen myötä ei itsessä herää mitään ajatuksia on viestille altistuminen herkemmin ajanhukan tuntuista.

Siksi ajatuksien herättäminen tuntuu hyvältä tavoitteelta. Miksei ihan aina, mutta erityisesti silloin kun tekstiä tai puhetta tuottaa toisille ihmisille. En toisaalta ymmärrä miksi itselleenkään tuottaisi mitään mikä ei tuota ajatuksia, paitsi kenties halutessaan rauhoittua koska niitä ajatuksia on aivan liikaa. Joten tavallaan ymmärrän sittenkin.

Jos haluaa ilahduttaa kaltaisiani kanssaihmisiä, jollaisia on varmasti useita tälläkin hetkellä, niin ajatuksien herättäminen on siinä hyvä keino. Esitysmuoto on sitten toinen asia ja sillä voi oikeastaan vain värittää lopputulosta. En muuten lukisi mutta oli niin kauniisti aseteltu tai elävää kieltä ja vahingossa tulin ajatelleeksikin, saattaisin ajatella. Tai itse esityksen aihe ei kiinnosta mutta tuo esiintyjä tuntuu olevan aidosti kiinnostunut siitä itsekin, päättelen äänensä värinästä ja vauhdilla suhisevista käsistä, joten annetaan asialle mahdollisuus, jos hienouden itsekin kokisi. Mutta asettelu ja esittely eivät auta, jos ajatukset pitää itse synnyttää. Sama tehdä se sitten yksin kotona, mihin tässä toista tarvitaan.

Harvoin matkustan julkisia liikennevälineitä käyttäen ja syitä on useita.

Yksi niistä on aikataulutus, joka pakottaa seuraamaan kelloa vaikkei huvittaisi. Tämä tilanteessa, jossa jossakin täytyy olla johonkin aikaan ja liikennevälineet kulkevat niin harvoin, että odottelua tapahtuu väkisinkin jossakin vaiheessa. Ahdistusta on helpompi hallita katsomalla kulkine joka on omissa käsissä, silloin mahdollisen myöhästymisenkin syy on niissä tai jaloissa eikä ruuhkabussin taakse käy piiloutuminen.

Toinen syy on mukavuudellinen sekin ja liittyy matkustusoloihin. Usein menopeli heiluu ja huojuu ja pysähtelee vaikka olisi mikä juna, ilma on turhan kostean kuuma kesät ja talvet, varsinkin jos kyytiin piti kiirehtiä, jolloin ensimmäiset minuutit menevät jälkihiessä velloen, ja kuulokkeidenkin ohitse saattaa altistua häiriöäänille. Ei ole nautintoa se kuten on nautintoa kävely.

Kolmas syy on mukavuudellinen sekin, sillä jos matkalla sattuu olemaan seuraa, on seurasta usein mukava nauttia. Että hei mitä kuuluu. Viitaten tuttuihin, tuntemattomien haastattelu tuntuu ahdistelulta ja koetan pitää sen puolen itsestäni kurissa toistenkin matkustusmukavuudenhalua kunnioittaen. Mutta omassa seurueessa kulkiessa tuntuu hukkaan heitetyltä ajalta olla lyhyetkin siirtymät kohteliaisuussyistä hiljaa, sillä mitä muistoja jää siitä, että istuu hyvässä seurassa bussissa jonkin kymmenminuuttisen, jos ei sinä aikana voi puhua. Hyviä muistoja varmasti, mutta avainsanat pitää keksiä itse ja se on työlästä. Helpompaa on muistella sitä osuutta, kun itse puhui henkeviä tai kun sellaiselle altistui toisen tekemänä, sitä tilannetta, kun humalainen kantoi moottoripyöräkypärää kädessään, oluttölkkiä toisessa ja varoitti hapoista. Ai niin se kohtaa, siinä viuhahti kaunis lato taustalla, isona muutan sellaiseen.

Vähitellen aikuisuuttani olen opetellut poistumaan mukavuusalueelta. Tähän liittyy julkisilla matkustamisen ehdottomuudesta tinkiminen. Käytän, jos se tuntuu parhaalta ratkaisulta siihen hetkeen. Siinä on iso ero aiempaan. Toisaalta opettelen myös tervettä itsekkyyttä, että jos itsestäni tuntuisi kivalta puhua niin sitten niin voi tehdä, kunnes joku ohjeistaa, että ei nyt, täällä koetetaan nukkua, kuka sinä olet puhumaan ja mitä ylipäätään teet täällä, tämä on meidän kotimme eikä mikään lato, ulos ja heti.

Koetan kuitenkin keskustellessani tehdä kuten itse toivoisin itselleni tehtävän, eli puhuttavan kiehtovia. Ei niin, etteikö ihmisten elämä ja puheet aina olisi kiinnostavia, mutta on sentään mielenkiintoisempaa pohtia maailmankaikkeuden ilmiöitä, pimeän aineen syntytapoja, kulttuurinmuodostusmenetelmiä ja yhteiskunnallisia asioita kuten huumausainepolitiikkaa sekä politiikantekoa ylipäätään kuin verhoutua vaihtamaan sanasäiliä satusäistä. Vaikkei näistä mitään tietäisikään, niin puhumallahan sitä tietämystä käy luominen, joten loppumatkasta voi olla jo viisaampi tai ainakin tasalaatuisemmin saman mielinen muiden osallisten kanssa.

Mikä on etu, sillä jaetut harhat tukevat ystävyyttä.

Kerran kävi siten, että tällaisen tuttavani kanssa syvällisiä aiheita luodanneen junamatkan päätteeksi edessämme istunut ihmishenkilö jäi kyydistä pois ja poistuessaan kiitti kuulemastaan. Mielenkiintoisia puhuitte, oli ilo kuunnella, kaunista keväänjatkoa, tai vastaavaa sanoi hän. Eikä tinkinyt sanomastaan vastakiitoksemme kuultuaankaan, joten harjaantunut sarkasmitutkani ei vieläkään särähtänyt. Taisi puhua totta, miten mukava ihminen on sellainen kohdata.

Tällaista en muista käyneen usein, jos ikinä muulloin, joten voin vain toivoa, että se olisi aina ohikuulijoilla mielessä. Että onpa mielenkiintoista, pitäisikö ihan ääneen sanoa, no en taida kehdata, tätä kuulevat varmaan joka päivä muutenkin. Sama juttu kuin julkimoiden kanssa, kohteliasta pidättyvyyttä.

Ei sillä, että tätä tarvitsisi kuulla, hyödyllisempää sitä olisi kai kuulla, jos on puhunut jostakin aiheesta aivan pötyä. Että pimeä aine syntyy itse asiassa niin ja näin, eikä samuraiden kunniakoodista perustunut tuohon, vaan se esimerkkitarina kuului tähän tapaan ja sen opetus oli että. Tällaista on ilo kuulla varsinkin, jos sen kuulee hetkessä eikä vasta pari tuntia esimerkin päälle rakennettuaan, mutta huomioiden lippuhinnat en pidä tätä mitenkään perusteltuna toiveena todeksi vaatia. Kunhan olisi kiva.

Kehitysideana julkisen liikenteen suunnittelijoille kuitenkin tarjottakoon se, että matkat, joiden aikana oppisi yhtään mitään mielenkiintoista olisivat hyvä syy matkustaa vaikkapa sillä linja-autolla. Tosin täsmennyksenä, varmuuden vuoksi, mielenkiintoista ei ole vuosiluku ja arkkitehdin nimi, jos nämä asiat liittyvät ohikiitäviin maisemiin ja toistuvat joka matkalla samoina. Parhaat keskustelut kun eivät, tai vaikka aiheet toistuisivatkin, olisi niihin liittyen jotakin uutta kerrottavaa joka kerralla.

Mutta saipa tämä ventovieraan osoittama kiitos ja kehu miettimään sitäkin, että ehkä arjen pienet teot voivat olla myös tällaisia. Ei yksistään sitä, että poimii roskia, sanotaan vaikka että joka toisen niistä jotka itse on pudottanut, jättäen mahdollisuuden toisillekin tehdä hyvän mielen tekoja, vaan myös tällaista ohikulkijoiden elämän monipuolistamista omituisilla asioilla, jotka voivat herättää ajatuksia. Ehkä sekin on jonkinlaista roskaamista. Siksi ihmisen täytyy aina välillä nukkua, että aivot saisivat siivottua päivän mittaan kertyneen kuonan ja korvattua sen paremmilla oivalluksilla. Rikos on siis vaikutuksiltaan pieni, kunhan ei joka aamu viereiselle penkkiriville satu.

Se tuli joka tapauksessa mieleeni. Miten nopeasti lukissaan tai kuullessaan saa ajatuksia ja jopa oivalluksia, ja jos niitä ei saa hetkeen, sitä voi olettaa, ettei niitä ole tulossa toisessakaan. Siksi viestinnässä janoaa ajatuksia raaputtavia hetkiä ja kai ne toimivat huumeiden tapaan riippuvuutta synnyttäen. Kun on altistunut sellaiselle tahdille, jossa tuntuu, että aina ja alati ideoita ruokitaan, uskomuksia särkyy ja uusien kokoamiseksi annetaan lankaa, tuntuu hankalalta olla sellaisen aineiston äärellä, jossa rakennusmateriaalia ei ole tai sitä ei haluta antaa ilmi. Että oivaltaa saa mutta itse pitää nähdä kaikki se vaiva, ilmaiseksi ei anneta mitään.

Siihenkin auttaa toki itse rakennettu aivotyö, sen miettiminen, mitä tässä oikeastaan halutaan sanoa, mitä ei haluta sanoa ja miksi se ilmennetään näin. Kovin ystävällisenä sitä ei voida pitää. On mielenkiintoista poimia myös näitä erityisen kuivakkaan oloisia asioita. Miksi joku työkseen tekisi jotakin, joka kuulostaa noin tylsältä, ettei hän siitä vahingossakaan mitään innostavaa sanotuksi saa, jollei sitten suojellakseen omaa työtään kiinnostuneilta, jotka voisivat todeta, että tämähän on todella hienoa, teepä tilaa niin minäkin alan samoihin hommiin, tai sitten saadakseen jonkin yksinkertaisen asian kuulostamaan myös niin monimutkaiselta, ettei tähän kannata oikein kenenkään ryhtyä, näissä hommissa menee sielu ja suoli.

Eihän oikeasti ole tylsiä asioita, on korkeintaan ihmisiä, jotka eivät osaa niistä kertoa. Miksei aina silloin tällöin myös ihmisiä, jotka eivät niistä halua kertoa. Silloin esitystapa on hyvä keino kätkeä mielenkiintoisuus.

Onnimaisesti se sitten kätketään. Takapihalle marjapensaiden alle. Laitan tähän vielä tällaisen lapun, että herkät juuret, ei saa kuoputtaa, niin ei kukaan tule tähän polkaisemaan. Salassa säilyy iäti ja oma elämä uomissaan.