Luku 70

Kulttuurikysymys

Luin yritysjohtamisesta kertovaa kirjaa ja tajusin tekeväni aika usein niin, että mietin niiden oppeja sovellettuna yksilötason elämään ja tilanteisiin. Tätä en osaa pitää huonona tapana, sillä tällaiset ammattikirjat saivat minut aikanaan aikuisiällä innostumaan lukemisesta. Jos jonkin kirjan kohdalla ajattelin, että tästä ja tuostakin voisi ollakin jotakin hyötyä, kun kaikkea toteutusteknistä ei tarvinnutkaan keksiä itse.

Silloin muinoin luin jostakin ohjelmistosuunnittelua sivunneesta asiasta. Tässä hetkessä muistellen saattoivat olla sellaisia kehuttuja kirjoja kuin “The pragmatic programmer” ja “Don’t make me think” joista oikeaan elämään soveltuvia oivalluksia sain. Lähinnä siis työelämään, mutta innostuin nuo luettuani valtavasti siitä, miten jotakin niin vaikeaa kuin ohjelmistotuotantoa tai käyttöliittymäsuunnittelua saatettiin lähestyä noin analyyttisesti. Ei siis tyydytty kertomaan, että näin jokin ohjelmointikieli toimii ja tällä tavoin saat tehtyä tietokoneen näytölle värikkään laatikon, jota käyttäjä tajuaa aikanaan hiiren kursorilla sohia, vaan kerrottiin ennemmin siitä, miksi kielet ovat jonkinlaisia ja mitä ohjelmoidessa ja suunnitellessa pitäisi ylipäätänsä ottaa huomioon. Ei vain joissakin tietyissä tapauksissa vaan aivan kaikissa. Tärkeänä asiana kerrottiin siitäkin, miten tärkeää on joskus vain puhua ja suunnitella, sillä tekeminen on kallista puuhaa, erityisesti jos tarpeita tyystin tietämättä tekee väärää ja käyttökelvotonta. Jos ei tiedä mitä on tekemässä, on parasta jatkaa kyselemistä. Tämän väitän oppineeni lukemalla ammattikirjallisuutta, vaikka olisin tuon voinut oppia jo tarhassakin.

Kirjoja lukemalla opin joka tapauksessa tekemään noin oikeastikin, kun mallisuorituksia oikeasti ammattitaitoisilta ihmisiltä sai lukea ja kokemuksiinsa nojaten uskalsi tällaisia kysymyksiä itsekin esittää.

En ole lopettanut ammattikirjallisuuden lukemista, mutta jatkoin niiden parista jossakin kohdin muuhunkin tietokirjallisuuteen ja sitten myös tällaiseen kaunokirjallisuuteen, jota tarinat ja runot ovat. Matkaa ei tarvitsisi käydä näin päin mutta mukavaa se oli, kun nyt jotakin Tarua sormusten herrasta lukiessa voi miettiä kirjassa esiintyvien hahmojen välisiä suhteita ja halutessaan kaivaa yhtäläisyyksiä tositapahtumiin. Ei mihinkään maailmansotiin vaan siihen kertaan, kun syntymäpäiväjuhlista kähvelsi lelun ja koetti sitten sen olemassaoloa salata ja keksiä jonkin tavan saada se palautetuksi omistajalleen ilman että kukaan saisi koskaan tietää. Mahdotonta se oli, siitä kai tämä sormustarinakin kertoo, että jos palautus onnistuukin niin seuraukset ovat sellaiset, että koko maailma ne tuntee. Salaan ei jää mikään, paitsi Tom Bombadilin luonne suurimpana pahana joka Keski-Maahan haltioiden ja velhojenkin lähdettyä jää.

Laaja-alainen lukeminen kannattaa, sillä sen myötä voi huomata ettei ole ainut olento maailmassa, joka on joskus varastanut jotakin ja pyrkii korjaamaan vääryydet, vaikka sitten lapsenomaisen juonikkaasti eli oikeastaan aika typerästi.

Vastikaan luin Ben Horowitzin kirjan, jonka nimi on komeasti “What you do is who you are” ja jonka palvelulupauksena on kertoa, kuinka yrityksen kulttuuri muodostetaan. Ottamatta kantaa siihen millainen on hyvä kulttuuri sinänsä, mikä pidättyväisyytenä itsessään on hieno piirre. Kirja kertoo kuitenkin siitä, miten yrityskulttuuri on käytännössä tapa, jolla ihmiset tositilanteissa toimivat. Siis jos seuraa yrityksen toimintaa läheltä tai etäämmältäkin lyhyen tai pidemmän aikaa, pitäisi olla mahdollista päätellä mikä kulttuurinsa on. Tämä voi olla tai sitten todennäköisemmin ei ole sama kuin se kulttuuri, jota virallisissa puheissa ja julkaisuissa levitetään ja jonka arvolistauksista voisi päätellä. Siinä piilee ongelma, jota kirjassa koetetaan avata.

Pidin teosta hyvänä, sillä se herätti ajatuksia. Runoteoksien kohdalla olen ajatellut, että jos kansien välissä on yksikin hyvä säe, joka herättää ajatuksen, liikutuksen tai muiston on se osoitus hyvästä teoksesta, joka kannatti koota, julkaista ja lukea. Samalla tapaa arvotan myös näitä sanamäärällisesti jykevämpiä kirjoja, sillä tietokirjallisuuskin voi olla aikamoista höttöä, mutta jos se herättää ajatuksia kannatti siihen aikaa uhrata. Mikä kertoo toki myös siitä vaihtoehtokustannuksen huonoudesta joka omalla elämälläni tarjota olisi. Pestäkö ikkunat vai lukeako paksuhko kirja, ehkä kirja voittaa, jos siinä on edes yksi oivalluksen herättävä virke.

Yhtä kaikki tässä kulttuurikirjassa oli useita kiinnostavia ja innostavia asioita. Opin etten tiedä paljoakaan samuraiden touhuista, vaikka tiedänkin katanan olevan sellainen miekka, jollaisia löytyy seiniltä Suomestakin. Olisi siis syytä opetella tuntemaan ennen kuin joku esittelee sellaista käytännössä tietämättömyyteni paljastumisen tähden. Samuraiden kunniakoodiston avaamisen lisäksi kirjassa oli joukko muitakin tarinoita ja anekdootteja, joilla kerrottavaa tuettiin, mikä teki lukemisesta mukavaa ja suositeltavaa.

Itse ydinasia oli joka tapauksessa siinä, miten teot määrittävät kulttuurin.

Seinillä voi lukea mitä tahansa mantroja, puheissa ja virallisissa viesteissä voidaan esittää mitä hyvänsä, mutta teoissa näkyy kulttuuri sellaisena kuin se todella on. Vaikka yrityksessä ykköspaikalla olisivat asiakkaat, on sitä vaikea uskoa todeksi, jos asiakkaiden toiveita ei kuunnella tai niitä ei toteuteta. Siitä herää epäilys, että kenties ykköspaikalla on sittenkin voitontavoittelu, esimerkiksi, mutta sitä ei uskalleta rehellisesti kertoa koska se voisi karkottaa asiakkaita. Siksi asiakkaat ylinnä, kyllähän sen verran voi valehdella, ja rehellisyys ja avoimuus tulevat muutenkin vasta toisena ja kolmantena, niin ihmiset siitäkin jo asian tolan arvaavat. Se on vain lista.

Tämä on itsessään mielenkiintoinen pohdinnan paikka. Opin, että arvojen sijaan olisi yrityksen sisälläkin hyvä puhua hyveistä tai toimintatavoista. Että kyllin selkeästi linjattaisiin mikä on sellaista toimintaa, jota halutaan tukea ja erityisesti sitä miksi niin on. Arvot voivat kertoa jotakin, mitä tahansa. Voivat ne puhua tottakin mutta ratkaisunteon hetkellä niiden avulla voidaan myös perustella mitä tahansa päätöstä. Jos ei voida on mielikuvituksessa kehittämisen varaa.

Itselleni harvinaisella junamatkalla rakentelin ystäväni suuntaan esimerkkiä, koettaessani avata kirjan sanomaan. Virheen toistamisen uhallakin rakennan samaan yhteyteen, jos tällä kertaa oppisin enkä kolmatta kertaa syyllistyisi samaan. Tietenkin korjaan sitä hieman kehnompaan suuntaan kerta kerralta, niin varhaisimman version hoteisiinsa saaneet voivat tuntea perusteltua ylpeyttä ja onnea.

Voisimme kuvitella ympäristöjärjestön, jonka ykkösarvona olisi sellainen fraasi kuin luonto ensin. Toiseksi voidaan kehittää muita komeita sanapareja, sellaisia kuin vihreys voittaa ja alas hiili. Näiden avulla pitäisi olla mahdollista miettiä miten organisaation edustaja työssään toimii, eli jos haastattelua annettaessa kysytään, että pitäisikö metsä kaataa vai suojelua lisätä niin arvoja vasten voisi vastata, että no tietenkin pitäisi tehdä siten että ja näin.

Ongelma käytännössä on siinä, että arvoja vasten tuohonkin kysymykseen voitaisiin vastata kummin tahansa. Tietämättä sen tarkemmin miksi metsä haluttaisiin kaataa, siis mitä hyötyä siitä kenellekään seuraisi, on mahdoton olla asian suhteen varma, joten toivottavasti kuviteltu työntekijäkään ei lähde suin päin vastaamaan mitään. On nimittäin kuviteltavissa tilanteita, joissa metsän suojelu on luontoa edistävä ja säästävä juttu, mutta on myös kuviteltavissa tilanteita, joissa näin ei ole. Esimerkiksi jos tämä metsä on lähempänä talousmetsää ja puuta pitäisi kuitenkin jostakin saada ja vaihtoehto on kaataa määrissä jotakin aivan muuta tiettömien taipaleiden takaa. Tai jos vaihtoehto on olla ilman puuta ja siirtää tuotanto jonnekin jossa kaatolupia ei tarvitse kysellä ja jossa saadaan samalla tuplattua tuotantomäärätkin. Tai jos puunkäyttösuunnitelmista piittaamatta jatkosuunnitelmana olisi rakentaa kaatorahoilla hävitetty maa-alue tämän jälkeen sellaiseksi luonnonmukaiseksi villimetsäksi, joka ilahduttaa kasvi- ja eläinkuntaa monimuotoisuudellaan muutaman sukupolven päästä ja aina iäksi heidän jälkeensäkin.

Lyhyen tähtäimen näennäinen etu nyt vai pitkän tähtäimen mahdollinen hyöty myöhemmin? Onko parempi, jos lähimetsä säilyy nyt, mutta jossakin kaatuu saman verran tai enemmänkin puustoa, vai uhrata paikallinen puusto, toivoa ympäröivien vihreyksien tasaavan menetystä, kunnes sadan vuoden päästä ollaan jo korkojen kanssa voiton puolella? Epätietoinen ihminen vilkaisee työpaikkansa arvolistausta ja toteaa tämän jälkeen, ettei oikeastaan voi yksin sen pohjalta varmaksi sanoa, että pitäisikö suojella vai saisiko kaataa, ainakin jos osaa tähän saakka asiaa ajatella.

Sitten seuraa kulttuurin ilmentymä, hetki, jolloin ihminen toimii kuten kuvittelee että kuuluisi toimia. Seuraten oppimaansa, muistaen jotakin, jota esi-ihmisensä on tehnyt, aiempaa kannanottoa, josta on lukenut, tai jotakin kahvipöydässä puhuttua. Kaadetaan tai ei, arvoihin voidaan päätös nojata. Se voi siitä huolimatta olla täysin alkuperäistä arvot laatineen joukkion ajatusta vastaan.

Siksi kulttuuri on tärkeä tunnistaa, sillä vasta tunnistamisen jälkeen asian voi vinoutuneeksi tunnistaa ja määrätietoisesti toiseksi muuttaa.

Minua mietityttää se, että tällaisia ohjekirjoja kirjoitetaan yrityskirjallisuuden aihealueiden alle. Kenties näitä kirjoitetaan myös muihin yhteiskuntatieteellisiin julkaisuihin, joita en vain ole sattunut käsiini saamaan. Saatan siis olla hyvinkin tällaisen vahvistusharhan vinouttama. Yritysjohtaminen kiinnostaa, joten hankin aiheesta kirjoja ja sitten törmään niiden kautta asioihin jotka olisivat itsestään selviä, jos niitä pysähtyisi miettimään tai vastaan tulleita, jos lukisi muiden kirjallisuusteemojen tuotoksia. Hyvin harvoin olen kuitenkaan tällaisille vielä altistunut vaikken yksin tähän luokkaan jumiutunut olekaan, siksi rohkenen nyt miettiä ääneen tätä epäsuhtaa.

Kulttuuriasia kun kuulostaa yhtenä juttuna sellaiselta, jota olisi syytä miettiä kaikkien yrityksien lisäksi myös kaikissa yhteisöissä ja aivan yksilötasollakin. Sillä jos kirjaan nojaten se mitä teet kertoo siitä mitä olet, niin onko mitään tilannetta, jossa asian miettimiseen ei olisi syytä. Epäilen ettei.

Toisaalta tällaisten kirjojen kautta jokin humanismihömpötykselle tuhahtava yritysmogulikin saattaisi päätyä kiinnostumaan pehmeistä asioista. Sillä niistä tässä tavallaan on kysymys. Mieti millaisen kulttuurin haluaisit luoda, miten omat ja toisten teot sitä ilmentävät, missä ne poikkeavat, ja millä ohjeistuksilla tai linjauksilla tätä epäsuhtaa voisi korjata niin että poikkeamia tulisi mahdollisimman vähän. Ja jos kulttuuri ei enää palvelekaan alkuperäistä tarkoitustaan, miten sen saattaisi tunnistaa ja kehittää jälleen tarkoituksenmukaiseksi. Kun palkkioksi tälle työlle tarjotaan yrityksen voittokulkua on kannustin luotu tällaiselle aivotoiminnalle, jossa mietitään aivan pehmeitä piirteitä. Se on hauska ajatus.

Saatan soveltaa kirjan antia tuntemiini yrityksiin, mutta erityisesti minua kiinnostaa sen käyttäminen itseeni. Jos nimittäin satun juuri nyt pitämään avoimuudesta ja rehellisyydestä ja suoruudesta, heittäytymisestä ja luottamisesta ja hyväntahtoisuudesta, niin luulisi että joissakin toimissa sen soisi näkyvän myös. Siksi tämä oli innostava kirja, sillä se antoi herätteitä omien toimieni ja toiveideni välisten epäsuhtien korjaamiseen. Asia itsessään ei ole aivan uusi, sillä koko tämä kirjoitustyö on alkanut havainnostani, etten käyttäydy toiveideni mukaisesti, eikä polte tämän epäsuhdan korjaamiseksi ole vielä kadonnut. On silti innostavaa törmätä samaan ilmiöön useampaa kautta ja viekkaasti väärinkäyttää kirjoittajan tarkoittamia neuvoja näin yksilötasollakin.

Toisekseen kirja on mainitsemisen arvoinen tässä yhteydessä sen vuoksi, että siinä on myös ikäviä piirteitä.

Eräässä kohdin mainitaan, kuinka ihmisillä, tässä tapauksessa työntekijöillä, voi olla erilaisia luonteenpiirteitä, jotka on syytä tunnistaa. Toisaalta jotta heidän kanssaan voisi tulla toimeen, mutta toisaalta myös siksi, että heistä voisi hankkiutua eroon. Yksi näistä on tällainen perfektionistiksi kuvattu työmyyrä, joka ei ole milloinkaan tyytyväinen omaan eikä kollegoidensakaan työnjälkeen, ruoskii itseään lakkaamatta eteenpäin, vaatii enemmän ja enemmän ja saa hirmuisesti aikaan. Kirjassa mainitaan kirjoittajan havainto siitä, kuinka tämän ihmistyypin edustajat ovat kokemuksensa mukaan usein huonoista oloista lähtöisin ja tällä piiskaamisella toteuttavat itseään ja hankkivat arvontuntoa.

Kirjan oppi on, että tällaisia ihmisiä on syytä koettaa vaalia ja pitää kulttuuriin sidottuina mukana, sillä he ovat yritykselle hyvin tärkeitä tämän tuottavuutensa kautta, vaikka tuottavatkin mahdollisesti myös tarpeettomia ongelmia omalla kulttuuria koettelevalla käytöksellään. Siksi vaikkei heitä ihmisinä käy muuttaminen on hyvä tietää joitakin tapoja, joilla heidät voi saada pysymään ruodussa ja toimimaan kulttuuria rakentavasti ja yritystä hyödyntävästi. Vaikka sitten voikin lopulta käydä niin, että heistä pitää hankkiutua eroon potkut antamalla.

Sitä sitten saattaisi tässä kohdin miettiä, että millainen yrityskulttuuri on sellainen, joka on valmis ottamaan ihmisestä täyden hyödyn irti, antamaan mahdollisuuksia niissä rajoissa, joissa hyödyt voittavat haitat. Odottamatta, että ihminen saattaisi tästä vaivaavasta piirteestään päästä irti.

Voisi toisaalta miettiä ihan vain sitäkin, että mistä tuollaisia työmyyriä saa, ottaisin heti kolme koska kilpaijoillakin varmasti on.

Toivoisin että ensin mainittua mietittäisiin useammin, ja ehkä niin onkin, mutta kirjan kirjoittaja ei sitä tullut sanoneeksi. Siksi veikkaan, että jälkimmäinen tulee useammin mieleen, sillä siihen suuntaan sentään kannustetaan sanomalla, että tällaisista tehotyöntekijöistä kannattaa pitää kiinni vaikkei hintaan mihin hyvänsä.

Eräänä mietityttävänä esimerkkinä oli myös erään teknologiayhtiön johtajan lausunto, jossa hän kertoi, että toivoo työntekijöidensä ajattelevan jälkeenpäin, että vuodet tämän yrityksen palveluksella olivat elämän parasta aikaa. Toivoo niiden olleen niitä hetkiä, jolloin sai paljon aikaiseksi, jos lähinnä työtehtävissä se aika kuluikin. Eläköitymisputkea ei ollut luvassa, sillä sanomansa mukaan työsuhteet kestäisivät todennäköisesti vain joitakin vuosia, kuten tapana on, mutta puitteet koetetaan saada sellaisiksi, että jälkikäteen ajateltuna aika toimitusjohtajan luotsaaman yrityksen alaisena olisi ollut sitä parasta laatuaikaa, jota elämällä oli tarjota.

Mikä on tavallaan innostava ajatus, jos ei ajattele sitä miten surullista on kuvitella jonkun viettävän elämänsä parhaat hetket ensinnä töissä ja toisekseen menneisyydessä.

Ehkei ole tavallista ajatella suotavaksi sitä, että kulttuurin tarkoitus voisi olla saada ihmiset tuntemaan olonsa hyväksi, voimaan paremmin, nauttimaan olemisestaan ja siitä mitä tekevät. Ehkei sekään, että toivoisi heidän elämänsä parantuvan aina vain, niin että taaksepäin katsoessa voisi sanoa niinä aikoina kokeneensa olonsa paremmaksi paremmaksi kuin milloinkaan ennen. Jatkaen, kuinka onneksi se olikin vain alkusysäys kaikelle sille onnellisuudelle, jota sittemmin sain kokea. Ehkä nämä ovat aivan tavallisia asioita mutta siltikin niitä kannattaa pohtia omassakin elämässään. Joskus voi olla niinkin, ettei se kulttuuri, jonka on itselleen ohjenuoraksi luonut tai se, jonka vaikutuspiirissä elää, olekaan tällaisiin asioihin pyrkivä. Joskus voi olla, ettei kulttuuria ole rakennettu tällaista tukevaksi ylipäätään, sillä tavoitteet ovat muualla.

Voin kuvitella yritysten arvotauluja, joissa työntekijöiden hyvinvointi on erikseen mainittuna, eikä se siltikään tarkoita sitä, että heidän ongelmiaan otettaisiin omiksi ja koetettaisiin antaa työkaluja niiden ratkaisemiseen. Miksei myös yhdistyksiä ja aivan tavallisia ihmisiäkin olisi, joilla on samanlainen vinouma arvojen ja toiminnan välillä. Mutta sellaisia ovat arvot, että niitä voi tulkita miten hyvänsä, joten hyväksyn tulkinneeni näitä taajaan myös hieman vinosti ja väärin.

Sen verran keksin kirjan luettuani, että ovat arvoni mitä hyvänsä, olisi kulttuurillisesti mukavaa,jos ihmiset voisivat paremmin sen myötä, että olemme kulkeneet hetken matkaa yhdessä. Tämä vaatii vielä jäsentämistä, sillä samaa sanoisi varmasti pappi kuin huumekauppiaskin. Ajatus on silti innostava. Ehkä tätä voi toteuttaa saarnaamatta syyllistäen syntisyydestä tai särkemättä velallisen polvia. En silti pidä mahdottomana sitä, että samanlainen valuvika seuraisi tästäkin. Innolla odotan sen havaitsemisen hetkeä.

Kai Jeesuskin eläessään sanoi jotenkin symbolisesti, että ajattelen teitä kaikkia lapsinani, joille tahdon vain hyvää ja parasta. Sitten väliportaan pomo muutti sanomaa sen verran vinoon omaksi edukseen, että syntyi mielikuva jumalolennosta joka oikeuttaan jakaa, kunhan häneen ja vain häneen uskoo kuolemaansa saakka. Touhulle vuosien kuluttua havahtuessaan ja aikansa kuuliaisesti kulisseja kannateltuaan Jeesus sitten totesi, ettei hän voi tälle synnyttämälleen kulttuurille enää mitään, se on nyt korkeamman kädessä, olisiko aika avustetun itsemurhan. Toivoa että se poistaisi häpeän, joka jo yöunetkin vei.

Tämä teoria ei välttämättä ole historiallisesti pitävä, enkä sano tätä jumalkompleksisena ihmiskuvatuksena, tuli vain mieleeni.

Eron tekee jo se, ettei Jeesus lukenut kirjaa, jolla jälkensä olisi voinut korjata. Kuinka olisi voinutkaan, kun se vasta kuolemansa jälkeen ilmestyi. Ja sitten se, että minä luin.