Luku 68

Hetkinen

Mikäli mieli tekee haastaa itseään, voi koettaa muistella sellaisia aikoja, jotka oikein kirkkaina jäivät mieleen. Tehtävää voi vaikeuttaa rajaamalla ulos kaikki ne ikävät ja surulliset muistot, joilla on tapana jonossa kiilailla ja ohitella. Niillekin on hetkensä mutta entäpä ne iloiset onnen hetket, uhratapa niillekin yksi ilta.

Ihmisen muisti saattaa olla tässä sillä tavoin tukena, että mieleen tulevat pyytämättäkin ne iloiset asiat. Sitten vain jonkinlaiset ahdistuneet ja niiden käsittelyssä vielä harjaantumattomat ihmiset joutuvat synkän silpun seasta siivilöimään niitä isoja voimahetkiä, joita pyöritellessä naama kääntyy iloon ja seinät kimmottavat naurua, joka ei kuulosta teennäiseltä vaan onkin yllättäen aitoa. Ihmisen muisti toimii siis eduksi nostellen esiin ensisijaisesti iloisia aikoja, varsinkin jos tapahtumista ehtii aikaa kulua, sitä koetin sanoa. Eikä huonojakaan kannata kauas haudata, vaikka hetkeksi aikaa sitä edellytänkin, sillä tämän harjoituksen tavoite on niissä vellomisesta poikkeava.

Omia iloisia hetkiäni olen saanut menneinä kuukausina kelailla moneen otteeseen. Kaikkea en ole kirjoittanut enkä kaikkea milloinkaan kirjoitakaan, mutta joitakin käy mainitseminen.

Olen ollut onnellinen erään kerran istuessani keittiön lattialla sylissäni ihminen, jonka kanssa suunnitelmana oli käydä hakemassa tavaroita autosta, mutta sille ei vain löytynyt oikein sopivaa aikaa. Mistä ottaa viisiminuuttinen, jos kaikki on jo erittäin hyvin ja miksi pilata hetki tänään, kun ne tavarat voi aivan hyvin hakea huomennakin. Huomenna tai sitä seuraavana päivänä näin myös teimme ja tietysti sekin oli iloinen suoritus, vaikken sitä tuona keittiöhetkenä mahdolliseksi arvannutkaan.

Olen ollut onnellinen kävellessäni tuntikausia halki Helsingin, ensin tavoitteenani tappaa aikaa toisten ihmisen minut tavoittaa, myöhemmin aivan vain kaupunkiin tutustuakseni, kun toisen ihmisen tarpeet omieni edelle kiilasivat ja päiväohjelmani purkautui täysin vapaaksi. Onnellinen menetyksestä huolimatta, sillä ymmärsin, että voisin tehdä tällaisia retkiä myös aivan itse itseni kutsuen. Miten helppoa onkaan nähdä maailmaa, jos kuvittelee näkevänsä perillä jonkun, vaikkei tätä jotakuta edes lopulta olemassa olisikaan. Tämän huijauskonstin opin tuossa hetkessä ja senkin keksin, että teemakirjan voisin vielä joskus kirjoittaa aiheesta luopuminen, sillä sitä näin tuona päivänä itsessäni ja ympärilläni valtavasti.

Olen ollut onnellinen ollessani suunnitellusti yksin, lukiessani kirjaa ja oivaltaessani hetkittäin, että tämä kohtahan voisi kertoa minusta. Tajutessani etten ole ainoa, en vaikka olisinkin eri tilanteista samoihin tunteisiin ajautunut. Sellainen pysähdyttää, oli tunne sitten mikä hyvänsä ja ilokseni näitä tapahtumia minulle on sattunut usein. Pieleen mennyt tapaaminen Helsingissä on sattunut osakseni vasta kerran ja vain kerran olen lykännyt television kantamista autosta sisätiloihin keittiöergonomian helliessä selkääni, mutta yksin kotona kirjoista ja musiikista saalistamani tunne-elämykset ovat olleet toistuvia. Toistuvia, mutteivat toisaalta yhtä ikimuistoisia, että osaisin ne päivälleen sijoittaa kunkin.

Onnellinen elämä saattaisi sisältää näitäkin kolmea asiaa tasapainoisemmassa suhteessa. Nythän tästä jää sellainen kuva, että olen onnellinen parhaimmillani yksin ja seurassakin vain silloin kun televisio saa odottaa. Vaikka se totta onkin, on tuossa vain osakuva.

Ulkoa tarkasteluna nämä hetket eivät välttämättä olleet kovin merkittäviä tai hyvällä tapaa erityisiä. Keittiö ei sisältänyt kuumaa seksiä, vain kiireetöntä olemista ja sananvaihtoja, tunnetta siitä, että ennemmin on tässä kuin missään muualla. Helsinki olisi voinut olla kurja epäonnistuminen, päivä, jolle sovitut treffit peruuntuivat ilman että asiasta sai tietoa ennen kuin kello kävi yötä. Ja miksei sekin voisi kuulostaa kurjalta, että parhaassa hetkessään elävä ihminen kuluttaa aikaansa yksin kotona kirjalla kauniit silmänsä ja musiikilla korvansa peittäen, tuntien tunteita, jotka tuottaa itse itselleen.

Luin taannoin veljesten Chip ja Dan Heathin kirjan “The power of moments”. Siinä puretaan vähäeleisesti sitä, miksi jotkin elämykset jäävät mieleen, mistä ne koostuvat ja kuinka niitä voi itse koettaa rakentaa. Tätä ei kannata pelästyä, sillä rakentaminen on tässä yhteydessä vähemmän unelmahäitä ja enemmän mielikuvitusta. Ja erityisesti kyseessä on taito ja siksi hyödyllinen taito, että sillä voi tehdä arkisesta tai pintapuolisesti surullisestakin hetkestä iloisena mieleenpainuvan tapahtuman. Tai vähintäänkin lämpimän muiston, vaikka itse hetkessä olisikin surullista virettä.

Taitoni ei riitä referoimaan kirjaa kokonaisuudessaan mutta lyhyesti pilkkoen siinä kuvaillaan neljää rakennuspalaa, joilla hetkistä saa luotua mielessään merkityksellisempiä kuin ne pintapuolisesti olisivatkaan.

Ensimmäinen näistä on kohotus, jolla viitataan poikkeavuuttaan erikoiseen asiaan. Kuviteltakoon vaikkapa häitä tai käyntiä Helsingissä, miksipä ei. Toinen on oivallus, jolla tahdotaan sanoa hetkessä tehtyä ajatusta. Käyköön esimerkistä se, että tässä istun keittiön lattialla, joka ei ole itsessään erityisen mukava mutta johon kontrastia tuo se seura, jossa saan olla, enkä tästä toisaalle tahtoisi. Kolmas asia on ylpeys, tunne siitä, että on saavuttanut jotakin. Minä aivan itse järjestin tämän hetken, vaikkapa keittämällä teetä ja antamalla itselleni aikaa uppoutua miettimiseen sen sijaan että vain viihtyisin aikaa omille ajatuksilleni uhraamatta. Neljäs ja viimeinen asia on yhteys, tunne siitä, ettei ole tässä kohdassa yksin. Jonka voi kokea ollessaan sylityksin ihmisen kanssa ja puhuen asioita, jotka kumpikin ymmärtävät, vaikka kukaan muu ei. Mutta myös yhdistäessään yksinolon hetken laajempaan kokonaisuuteen, samastumiseen henkilöön, jonka rohkeus saattoi pettää kuten omani niin monesti. Tai seikkailuun vuosikymmenten läpi, yhteyteen, joka muodostuu jo edesmenneen kirjoittajan kanssa.

Nautin kirjassa kerrotuista tarinoista ja näistä ohjeista, joilla niiden luontia kuvattiin. Pidän asiaa myös tärkeänä. Yllätyin että tämä on koottu teoriaksi kansiin, sillä tälläkin kertaa ajattelin, että kyseessä on jotakin, jonka olen itse keksinyt ja joka on hieman höperöä ääneen sanoa. Siinä on nimittäin jotakin pelottavaa, kun mielessään kuvailee tihkusateista Helsinkiä, kävelee sitä ympäri ja tasapainoilee pettymyksen, luopumisen ja menetyksen tunteiden kanssa. Jos tästä sitten kävisi kääntämään voittoa voisi joku käänteestä kuullessaan pitää kahelina, että hieno defenssi sinulla siinä, mutta olisiko syytä luovuttaa ja hakea apua. Siksi niin ei uskalla tehdä edes itsepetoksen vertaa. Mutten voi olla miettimättä, ettei tämä ehkä olekaan pahainen defenssi vaan huikea selviytymiskeino, työkalu, jolla tehdä arjesta juhlavampaa ja surustakin hyvällä tapaa ikimuistoista. Tätä ajatusta kirja tukee, siksikin siitä pidin.

Tapaamme olla tottuneita odottamaan suuria tilaisuuksia kuten juhlapäiviä. Niitä muistellaan lämmöllä eikä kovastikaan usein kerrota, jos ne olivatkin omalla tavallaan pettymyksiä, sillä tuntuisi petokselta olla tyytymätön johonkin niin ainutkertaisen hienoon tapaukseen kuin syntymäpäiväjuhla tai joulunvietto tai ripille pääsy tai valmistuminen tai eläköityminen tai muu. Joskus osasin ahdistua näistä tilaisuuksista niin silminnähden että rohkaistuin kyseenalaistamaan niiden hienouden ja kehittämään omia juhliani niiden näennäisen merkittävien lomaan, joista sitten nautin silloinkin, kun itse juhla vei enemmän kuin antoi. Nykyään kuvittelen kehittyneeni kylliksi, jotta näitä suuriakin juhlia voi jo vastaanottaa riemulla, mutta tarve niille on yhä vähäinen.

Juhlien järjestämisestä minulla ei sittenkään ole kokemusta, joten jos haluaa järjestää ikimuistoiset sellaiset kannattaa kääntyä vähintään tuon kirjan puoleen eikä odottaa ratkaisua minulta.

Uskon kuitenkin, että samat elementit löytyvät niistä kuin kauppamatkastanikin. Minulla kun on ollut tapana tässä Pispala-vuoteni mittaan tehdä kauppaostoksia useampaan kertaan viikossa ja sulkemisaikaa vasten. Sulkemisaikaa, sillä se on selkeä ajankohta, jolloin voi viimeisenä asiakkaana poimia alennustuotteita kokematta vievänsä niitä jonkin niitä kipeämmin kaipaavan edestä. Lisäksi yöaikaan kaupassa käyminen on mukavaa. Muistan vielä ajan, kun kaupat menivät joskus yhdeksältä kiinni ja olivat viikonloppuisinkin avoinna miten sattuivat, joinakin juhlapäivinä eivät ollenkaan. Kalenteria tuntematta yllätyn tällaisina hetkinä, kun ehdotan tapaamista ja saan kuulla, että jokin päivä ei sovi koska silloin on jokin vappu tai pääsiäinen, että ai niin, jokainen päivä ei ole työpäivä. Kaupan ovella saman todistaminen on ikävää, joten iloitsen kun niin kovasti harvoin nykyään käy.

Oma suolansa ostosreissuihin on tullut senkin myötä, että taitan matkan keväällä hankkimallani rullalaudalla. Tämä oli alkuun hitaampi etenemismuoto kuin käveleminen, johtuen harjaantumattomuuteni vaatimasta keskittymisestä, mutta teki kauppamatkoistani suurempia seikkailuja. Ja nykyään etenen jo vauhdikkaammin, en yhtä kovaa kuin juosten, mutta paljon tyylikkäämmin sittenkin. Kenties juoksuvauhtia tavoittava rullailukin joskus vielä kohdalleni sattuu.

Lisäksi on ylipäätänsä hauskaa ostaa asioita sen verran kuin käsiin mahtuu, eikä niihin paljoa sovi, kun kainalossa on skeittilauta. Jos tekisin viikon ruokaostokset kerralla olisi tätä tapaa hyvin hankalaa noudattaa. Nyt, kun selviän muutamalla ostoksella vuorokauden, on tämä kulkutapa tekijä, jolla retkestä tulee hienompi muisto. Tarinaa täydentää mahdollisuus jutella kaupan henkilökunnan kanssa asioinnin yhteydessä. Se on paitsi hyvää lääkettä yksinäisyyden lievittämiseen kaikille osallisille, myös mahdollisuus tutustua ihmisiin, joihin ei muuten välttämättä tutustuisi lainkaan. Kai siinä voi harjoitella puhumista muutenkin, luulen. Hauskoja keskusteluja on käynteihini sopinut ja sellaisia viikkojenkin välein tapahtuvien satunnaiskohtaamisten lomassa jatkuvia tarinoitakin on kertynyt ääneen sanomaton määrä.

Tarkoitan tällä kertoa paitsi siitä, että elämäni on kovasti tylsää, myös siitä, että jostakin niin perinteisestä kuin kauppareissusta voi tehdä elämyksellisemmän tarinan.

Äsken kävin kaupassa eikä poikkeama ollut tavallaan merkityksellinen. Mutta iloitsin kun huomasin lähtöajan lähestyvän, kun pakkasin itseäni vaatteisiin, kuulokkeita korville musiikkia kuunnella, sormikkaita käsiin, jotta voin kantaa lautaa ja mahdollisesti kaatuilla likaamatta käsiäni, ja kun sitten potkin pihasta vauhdilla ja kivet vain lentelivät. Iloitsin muistellessani, miten vaikeaa oli kulkea kohtisuoraan ja tunnistaessani, kuinka helposti se nyt kävi. Saatoin katsella maisemia kenkieni sijasta. Kaarrella tahtoni mukaan enkä vain tehdäkseni korjailuja tahattomille horjahduksilleni. Kuinka iloa aiheutti lievässä alamäessä aivan hitaasti potkuttelu ja valuminen, se miten linja-auto ajoi ohitseni läheltä ja hidastamatta, aivan kuin en voisi hetkenä minä hyvänsä horjahtaa eteensä, aivan toisin kuin pari kuukautta sitten kun kuljettajat osasivat lukea kehonkieltäni ja peläten vaihtaa kohtaamishetkellä kaistaa. Kuinka valuin kaupalle, kävelin lauta kainalossa ympäriinsä, poimin hedelmän ja jogurtin ja pari muuta irtotavaraa, siirryin kassalle, jossa lyhyen keskustelun jälkeen jätin hyvästit. Kävelin laudan kanssa parkkipaikan poikki, kumarruin poimimaan pari irtoroskaa jäteastiaan ja viimein hyppäsin renkaille. Potkin lievää ylämäkeä heikompaa jalkaa harjoittaen, vaihdoin vahvemmalle kohdatessani miesporukan, joka katsoi minua kunnioittavasti tai aitoa pelkoa silmissään ja viimein rullasin kotiin miettien sitäkin, miten näitä kauppamatkoja tällaisessa muodossaan ei välttämättä ole montaa kymmentä jäljellä. Tällaisena tai muutenkaan. Miten mukava muisto Pispalasta jääkään, vaikka muistaisin vain nämä.

Kaiken muun pettäessä on hyvä muistaa kaiken rajallisuus. Ja vaikkei mikään pettäisikään. Kaiken rajallisuuden muistuttaminen on sellainen mauste, joka ei pilaa mitään mutta nostattaa kaiken, sellainen superhiiva-aromivahvenne on se.

Kenties joskus vuosien poissaolon jälkeen palaan rullaamaan näitä katuja jalan tai jopa laudalla. Siinä sopii miettiä, miten täältä sai alkunsa tämä osa tarinastani. Näin kauppamatkan vaikutus kestää kotiinpaluun. Iloitsemiseni jatkuu yhä vieläkin, vaikka lauta nojaa seinään, ostokset on pakattu säilytyskaappeihin ja hikiset sukat on vaihdettu puhtaampiin. Sellainen on hetkestä ammennetun tarinan voima.

Tämän vuoksi hetkien tunnistaminen ja niistä tarinointi on taito, joka kannattaa opetella, sillä sen avulla voi ilahduttaa itseään ja joskus myös muitakin.

Nyt kirjaa vasten miettiessäni saatan keksiä kaikkiin neljään lueteltuun asiaan sopivia osuuksia. Poikkeavuutta ruokkii tunne siitä, että käyn kaupassa sulkemisaikaansa vasten ja nyt vieläpä rullalaudallakin. Miksei sekin, että juttelen henkilökunnan kanssa niitä näitä kuittivitsien sijasta. Oivalluksen luo tilanteen rekisteröiminen ylipäätänsä, ettei nyt tehdä vain ruokaostoksia, joiden tuottamilla kaloreilla kehoa ravitaan, vaan kyseessä on osa elämäni tarinaa, joka sekin ravittuu. Kuten kasvaa kanssakulkijoidenkin kautta ympäristön käsitys koko tästä kaupunginosasta. Ylpeyttä on helppoa tuntea jo näiden johdosta, sillä muistan elävästi itseni aikana, jolloin kaupassa käyminen oli pakollinen suoritus enkä vahingossakaan tehnyt itsestäni numeroa tai tuttua kenellekään. Ylpeyttä, sillä pidän itsestäni tällaisena kovasti paljon enemmän.

Yhteyskin johtuu edellisistä, sillä tämä on minulle paitsi itse luomani tapa ja rutiini, myös ilonlähde.

Ilahduttaa, kun kaupassa huomioivat, että hei, miten olet täällä näin aikaisin, jos joskus päiväsellä paikalla käyn. Osaan myös huijata itseäni tietäen, että vaikkei kukaan huomioisikaan minua erityisesti sanoen, näkevät ihmiset kaikenlaista ja voivat vuosienkin päästä palata asiaan. Sanovat sitten he, että hei, etkös ollut se tyyppi, joka teki sitä ja tätä, kuten rullasi laudan kanssa ensin hitaasti, sitten viikko viikolta kovempaa ja kerran tässä ikkunan alla vauhtia asvaltista keräten niin, että sitä ehti itsekin pelästyä tapahtunutta, kunnes huomasi, että sinähän naurat siellä makoillessasi, niin en sitten rientänyt ulos auttamaan, hihittelin vain hetken itsekseni ja jatkoin lukemista. Olinhan minä ja osaan tuon tempun yhä.

Voihan olla, ettei viimeinen tarina milloinkaan toteudu, ettei kukaan kodistaan nähnyt, kun lentelin mutta minusta on hauskaa ajatella, että niin olisi saattanut käydä.

Siksi on hauskaa myös minusta itsestäni katsella ympärilleni, sillä milloinkaan ei tiedä mitä näkee. Silloin voi jokin hetki ilahtua, että hei, tuohan katsoo ikkunallani olevia kirjoja, onpa mukavaa, kun joku uskaltaa niitä vilkaista vaikkei ole edes kutsumani vieras, käynpä sanomassa hänelle tästä, että hyvän mielen toit. Sitten voikin löytää itsensä kutsumasta puolitutuksi osoittautuneen teelle, toisen vastaamasta kutsuun myöntävästi, puhua kirjoista ja elämästä ja tunteja myöhemmin saattaa toisen ystävänä takaisin matkallensa yhden lainakirjan rikkaampana. Kenties yhden tarinankin, sillä joskus tarinaa tekee itselleen ja sitten vahingossa siitä vuotaa toisellekin. Kenties vielä montakin tarinaa, sillä saattaahan lainakirja joskus palautua ja odotan innolla kenties tuolloin kuulevani mitä kaikkea sen kantaja on tällä välin ehtinyt todistamaan.

Niin pienistä asioista voi syntyä hetkiä, ettei sitä kannata jättää toisten varaan. Joskus kohtalo järjestää asioita ja puhelimeen tulee soitto, sähköpostiin viesti, postilaatikkoon kirje tai juttusille ihminen. Liian usein näin ei ole itselleni käynyt. Joskus kohtaloa pitää auttaa ja tarttua itse puhelimeen, näppäimistöön, kynään tai hihaan. Tällainen asia oli mielessäni, jonka haluaisin kanssasi jakaa. Ole hyvä. Ei minulla muuta. Kaikkea hyvää, kunnes taas kohdataan.

Joskus tyhjästä noussut hetki kestää vain hetken, joskus tunteja ja joskus niitä tuleekin aivan jatkuvasti ja pitkän aikaa. Harjoittelemalla tahtia voi tiivistää ja mikä parasta, niitä hetkiä tunnistaa jo ennen kuin ne ovat historiaa. Sitten sitä voi huomata olevansa hetkessä ja toivovansa ääneen ettei tämä ikinä loppuisi. Hupsusti nauraa, että miten voi heti aamusta olla näin, minä kun luulin ettei eilisillan tunne toistuisi. Vähänpä sitä voi tietää ja milloinkohan seuraavan kerran, jos tämä nyt edes loppuukaan, koetan painaa hetken mieleeni niin ei harmita niin valtavasti, jos niin käykin, kun ainakin on sitten muistikuva, johon palata.

Sellaisia kauniita hetkiä on kaiken aikaa. Kun oikein harjoittelee voi palata alun pohdinnan pariin. Miettiä ihan mitä tahansa suuria hetkiä ja ottaa ne surulliset ja ahdistavatkin käsittelyyn. Että onpa oikeastaan omituista, että tällaisenkin ikävyyden muistan, mistähän se kertoo, olipa oikeastaan aika herkkä puoli minusta tuollaiseen tarttua. Siitä onkin aikaa, kun olen ärtynyt noin, mihinköhän se piirre minusta katosi. Sitten sitä voikin huomata, että surullisetkin jutut ovat aika elämyksellisiä hetkiä, kun niitä oikein miettii ja pyörittelee. Siksikin hetkien luomiselle kannattaa uhrata aikaa ja niiden tunnistamisen taitoa vaalia, sillä siten surusta syntyykin haikeaa kauneutta ja häpeästä voimaa. Se oli se hetki, kun tiesin että voisin olla onnellinen, miksi muisto muuten itkettäisi niin. Tai se hetki kun ymmärsin ettei minun tarvitse olla tällainen, lopetan ilkeilyn heti.

Ne ovat muistamisen, vaalimisen ja kertomisen arvoisia tarinoita nekin, vaikka aikansa jatkossa käyttäisikin iloisempien luomiseen. Hyödyt ovat valtavat. Kylliksi tätä toistelemalla voi itkeä aina kun huvittaa. Se on hieno seuraus, jos mikä.