Luku 67

Sointi a priori

Silloin tällöin muistutan itseäni siitä, miten harva asia on todella tärkeä. Lainkaan tärkeä. Ja jos se olisikin tärkeä, saatan epäonnistumisen hetkellä muistuttaa, ettei se ole välttämätön saavuttaa juuri nyt. Onhan niin, että lykätty nautinto tuottaa iloa koko sen odottelemisen ajan, jokaisena hetkenä, jonka sitä kohti ponnistelee ja unelmoi. Saavutus kertoo toteutuessaan vain siitä, että pystyi toteen saattamaan kuvitelmansa. Se on hetkenä tärkeää muttei kokonaisuudessa tärkeintä.

Olen opetellut kärsivällisyyttä. Kaikkea tai juuri mitään ei tarvitse osata oitis. Harvan toiveen tarvitsee toteutua tässä hetkessä. Tavoitteita voi lähestyä vähitellen, pienin askelin. Kääpiösti kuin olisi omenavarkaissa eikä haluaisi herättää pahantahtoisia puita ennen menetyksiään.

Joskus nuorena haaveilin videotykistä ja oli ilo, kun sellaisen aikanani hankin. Mutta sikäli lyhytaikainen ilo, etten ole käyttänyt sitä lopulta kovinkaan paljoa. Se on yhä televisionkorvaajani, sillä lapsuudenkodista muutettuani päätin etten sellaista milloinkaan hankkisi taustalle toistuvaa kohinaa tuomaan. Mutta teen televisiota kaipaavia asioita hyvin vähän. Joskus pelasin lainakonsolilla lähinnä jääkiekkoa mutten niistäkään hetkistä ole joihinkin vuosiin hajatunteja enempää nauttinut. Siitäkin taitaa olla jo viisivuotinen, kun ostin käytetyn konsolin palauttamani lainalaitteen tilalle mutta niin se vain yhä odottaa käyttöönottoviritystään sekin.

Unelma sinänsä elää, sillä pidän suuresti mahdollisuudesta täyttää suurenkin seinän valolla. En vain ole pitänyt sitä niin tärkeänä hyödyntää juuri nyt. Siksi videotykkiä en ole viimeiseen vuoteenkaan käyttänyt kovin montaa tuntia, vaikka sen taitavasti uuteenkin kotiin käyttökuntoiseksi asetin. Ruutuajasta on kuitenkin huolehtinut tietokone näyttöineen, joten asia on ratkennut sillä tavoin huomaamattomasti.

Ajoittain pohdin, paljonko tässä on itseinhoa, sitä, etten ansaitsisikaan laatuaikaa viihteen parissa. Luulen ettei paljoakaan, mutta epäilys päivässä pitää lääkärin omenassa ja siksi niitäkin kannattaa puiden lomasta varastaa. Olen itseni inhoamisen sijasta ajatellut asioita ennemmin toisenlaisesta näkökulmasta. Tämä näkökulma lähentelee sekin synkkyyttä, rapistumista ja kuolemaa, mutta tekee sen terveellä tavalla.

Olen siis pohtinut sitä, mitä asioita voin kuvitella pystyväni tekemään nyt ja mitä saatan pystyä tekemään myöhemmin. Mitkä asiat ovat minusta itsestäni kiinni ja millainen minä on niitä tekemässä.

Karkeasti ottaen olen jakanut asioita passiivisiin juttuihin ja sitten toisaalta aktiivisempiin. Tästä saadaan akseli. Jos halutaan nelikenttä, voidaan toiseksi akseliksi valita yksilönä tehtävät toimet ja toisaalta sellaiset, jotka vaativat muitakin ihmisiä. Kun näin raapustettuun kenttään sovitellaan asioita, voidaan ajatella, että esimerkiksi jääkiekon pelaaminen on sellainen aktiivinen ja ihmisiä vaativa juttu. Sitten toisaalta luistelemisen ja kiekonkäsittelyn harjoittelukin on aktiivinen toimi muttei välttämättä vaadi muita. Jääkiekkopelin katseleminen muiden pelaamana on passiivinen ja onnistuu yksin tai seurassa. Tähän voi sitten ripotella mitä tahansa mitä keksii, niin toimivat taianomaiset nelikentät. Keksii aktiviteetin ja sijoittaa sen kuvittelemaansa kohtaan joko äärimmäisen aktiivisena tai passiivisena ja sitten äärimmäisen yksilökeskeisenä tai ryhmähenkisenä asiana.

Syy miksi mitään sovittaisi mihinkään on sama kuin vaatekaupassa, eli että voisi olla tyytyväinen hyvältä näyttävään päätökseensä nyt ja sitä katumaton myöhemminkin. Sillä jos nelikenttää vasten ruotii sitä saattaa huomata, että teki juuri tässä hetkessä parhaan hyödyn asioita. Kutsut matkaan ja kakkukahvit pöytään, taas on juhlan paikka.

Saatan olla ainoa ihminen maailmassa, joka miettii kuluttamaansa aikaa sellaisella kaiholla, johon liittyy ärsytystä tai pettymystä ajanhaaskuun kautta. Voi sentään, kaikki ne lapsuuden kesät, jotka istuin tietokoneella. Ja oi niitä varhaisaikuisuuden kesiä, jotka istuin sisätiloissa. Oi ja voi. Luulen kuulleeni tällaisia muidenkin sanomina, joten arvelen, etten olisi. Siksikin tämä on tärkeää.

Nämä iäksi menetetyt hetket on jälkikäteen helppo sovittaa nelikenttään ja todeta että ovat vaihtelevasti aktiivisiakin juttuja, kun pelien tai koneen salojen opettelu muutoin koetteli aivoja, mutta silti korkeintaan keskitason tietämillä, hiki kun tuli kuitenkin harvoin. Lisäksi joukossa oli myös sosiaalista tekemistä, vuorovaikutusta suunnitelmien tai elämysten parissa, muttei sentään aina. Kommentti kuuluu seksisti siten että yksinkin olisin varmasti samaa tehnyt.

Tämä esimerkki ei kuitenkaan kerro itseryöpytyksestäni vaan siitä, miten tulevaisuudessa voi asioita suunnitella. Minä nimittäin tein parhaan kykyni mukaan nuokin kesät täyttäen, tasapainoillen ahdistuksen ja jaksamisen, innostuksen seuraamisen ja rentoutumisen nuorilla. En olisi voinut käyttää aikaani paremmin eivätkä menetetyt hetket auringon kanssa aiheuta tunnontuskia. Aurinko valaisee yhä tätä maata, tietokonetaitoni ovat toista maata.

Sen sijaan käytän tätä kokemusta miettiessäni sitä, miksi samaa hyödylliseksi katsomaani toimea tulee nykyään tehtyä oikeastaan aika harvoin. Toisaalta naputtelen tietokonetta yhä tuntikaupalla per päivä mutta yhä useammin aktiivisten asioiden äärellä. Joko luon uutta tai koetan oppia jostakin vanhasta. Sellaista palauttavaa olemista, jossa omaksi ilokseni pelaisin pasianssia, tapahtuu hyvin harvoin, mikä voi kertoa siitä, että olen kovasti ahdistunut, enkä sitä vain vielä huomaa, tai siitä, että vapaa-ajanviettotapani ovat siirtyneet toisaalle.

Miellän itseni peliharrastajaksi, vaikka suurin tietouteni alasta tuleekin itse kokemisen sijaan Pelit-lehden tilauksen kautta teoriassa luettuna. Lisäksi aiheesta on mielenkiintoista puhua, vaikken pelata malttaisikaan, sillä pelimekaniikat ovat kuin ihmismieli, eli ehkä jonkun suunnittelemat, mutta kiehtovimmillaan silloin kun niiden vaikutuksia vasta tutkitaan eikä kaikki ole pysyvän ilmiselvää. Shakissakin parhaita ovat ne hetket, kun käsi koskettaa kuningatarta ja antaa tietoonsa nyt jo oppimansa sanattoman vihjeen siitä, että sinun vuorosi on nyt tullut, ensin seikkailla, pian kuolla, täysin tarpeettomasti ja koko valtakunnalle suuntaa näyttäen. Jos osaisin pelata täydellistä shakkia tämä viesti olisi toinen ja tarttumishetket harvemmassa.

Kaikissa tapauksissa orastavan innostukseni kuluttaa tämä päivä, huominen ja tulevat jonkin pelin ääressä ovat pienentyneet nuoruusajoista. Aikaa ja innostusta olisi mutta osaan käyttää nelikenttääni ja huomioida että aika moni suuresti nauttimani peli on oikeastaan pelattavissa yksinkin, kenties myös siinä tilanteessa, kun pääni ja raajani eivät täydellisesti toimi. Osaan unelmoida siitä, miten vanhuudessa parasta on koko hoitolaitoksen kokoinen mahdollisuus lanittaa, lyödä tietokoneet samaan verkkoon ja pelata mitä sitten mieli sattuu tekemäänkään. Siinäkin tapauksessa, että kansainvälinen tietoverkko olisi jo pilattu mahdottomana unelmana. Siellä otteluiden välissä pitää korkeintaan nukkua, syödä, lääkkeetkin muistaa ja roiskeläpät vaihtaa, sitten mennään taas. Ehkei tuo ole se maailma jollaisen tulen näkemään mutta se on tarpeeksi mahdollinen, jotta voin kuluttaa tämänkin illan toisissa puuhissa.

Vaikkei toisaalta ole niin että kieltäytyisin pelaamastakaan, tapaan vain katsoa illan ohjelmaa myös vaihtoehtojen varalta. Nelikenttään nojaten saatan valita jääkiekkovuoron, jos sellainen tarjolla on, sillä jos se ei välttämättä enempää aivoja vaadikaan, on se nautinnollisempaa nyt kun voi vielä itse pukea varusteet ylleen. Tuskin mahdotonta myöhemminkään, mutta peliseuran löytäminen hankaloituu varmasti kaiken aikaa, eikä yksistään mainesyistä johtuen, joten tällaisesta osaa nyt nauttia, kun ryhmien hajoamisen mahdollisuuden tunnistaa todelliseksi ja kaiken aikaa kasvavaksi, kun puheet tavoittavat siinä missä syötöt eivät.

Jos on hienoa se, että joskus löytää ihmisen, jonka kanssa voi puhua mistä tahansa, on hienoa sekin, kun löytää ihmisiä, jotka ovat valmiita oikeasti ja leikisti larppaamaan jääkiekkoa. Sitten tämä yksi olisi kapteeni ja pitäisi pelin päätteeksi puheenvuoron, joka sytyttäisi uudelleen innostuksen lajiin ja tappio pyyhkiytyisi mielistä, näin sanotaan tietävästi ja sitten leikitään todeksi.

Mutta tämä nelikenttä on hyödyllinen siksikin, koska sen avulla voi huomata asioita, joita toivoisi tekevänsä ja tapahtuvaksi muttei sitten oikeastaan edistäkään. Jos vaikkapa toivoisi joskus soittavansa yhtyeessä, joka tekisi keikan, jolla voisi pitää kappaleiden välissä hauskoja puheenvuoroja vakavista asioista, niin tiettyä aktiivisuutta vaatii se ja mahdollisesti iloksi olisi, jos ympärillä olisi muitakin ihmisiä. Ainakaan koko ihmiskunnasta ei voi luopua. Silloin tämän tavoitteen edistäminen jo ennen vanhuutta tuntuu järkevältä asialta, sillä vaikka musiikin teoriaa oppii varmasti pikkulapsi siinä kuin lapseksi taantuva vanhuskin, tulee vanhana kiire, jos pitäisi samalla rakennella valtakuntia videopelimaailmassa tai syödä toisten tarjoamia välipaloja kuningattarellaan. Voi olla, että musiikki unohtuisi, kun huonekaveri ulvoisi tuskasta aina kun itse nuottia tapailisi.

Siksi parempi edistää tällaista asiaa jo ennen vanhuutta.

Tämä ei ole sellainen nelikenttä, joka ratkaisisi kaikki maailman ongelmat. Pikemminkin esimerkki työkalusta, jolla voi jäsennellä elämäänsä. Sillä välipuheunelmassakin hieno etu sisältyy siihen, kuinka hieno matkasta voi tulla, jos osaa musiikkia edes alkeellisesti. Mitä jos onkin illanistujaisissa, joissa joku kaivaa esille kitaran ja sitten sitä osaakin soittaa, mukanansa laulaa tai sanella suosikkikappaleensa sointuja sen sijaan että vain istuisi tai kuuntelisi mitä muut osaavat tarjota. En tiedä kokemuksesta, sillä en ole tällaiseen hetkeen ajautunut, mutta kun kuluneen vuoden aikana tulin opetelleeksi kitaransoiton alkeet uskaltaisin jo avata suuni nuotiopiiristä itseni löytäessäni. Ennenkin olisin saattanut sanoa jotakin, jos piirin keskellä olisi palanut noita, enkä välttämättä mitään, jos kirkko, mutta tänä päivänä en epäröisi kitaraan tarttumista kummassakaan tapauksessa. Se on aika suuri ero verrattuna vuoden takaiseen, jolloin en olisi niin ilman maanitteluja tehnyt, pelkällä teoriaosaamisella kun ei korvia sulateta.

Voi olla, että saman suuruisesti pitkin matkaa etua toisi myös jonkin televisiosarjan katsominen tai videopelin opettelu. Maailmalla kun on tapana yllättää. Mutta omalla kohdallani noin on käynyt harvoin, johtuen tietysti siitäkin, etten ole pyörinyt oikeissa illanistujaisissa. Illanistujaisissa harvakseltaan ylipäätään. Jo pubivisa voisi osoittaa ajankäyttökohteeni vääräksi, sillä kerrankin voisi seurauksena tästä panostuksesta olla ilmaisen viinan bileet, joihin päästäkseen tulisi olla edes nokkela jollei välttämättä jopa viisas.

Tuon illanistujaisseikan oivaltamisen myötä tulin ajatelleeksi sitäkin, että niillehän voisi altistua paljon useammin. Ihmiset istuvat iltaa varmasti aina ja myöhemminkin, mutta hyvää seuraa ei voi olla liikaa tarjolla. Omaksi edukseni voin lukea sen, että tiedän paljon viihdyttäviä ihmisiä, joiden kanssa on ilo kuluttaa aikaa, mutta tulevaisuudesta taas ei milloinkaan tiedä. Saattavathan he kuolla ennen minua ja sitten kutsukortit palautuvat postilaatikkooni, kun ne elämässäni seuraavat juhlat vanhainkotiin muuton alla läksiäishengessä järjestetyksi saan. Soittamatta jää kymmenkunta viritettyä soitinta, ellen kierrä niitä näppäilemässä kuten viehättävä tapa eräälläkin ihmisellä on. Siinä näppäillessä voisin silti harmitella, että olisiko tällainen jamiperinne ollut mahdollista järjestää jo aikaisemmin, ehkä, ehkei, miksei, otanpa opiksi niin ei toistu sama siellä hoitolaitoksella.

Jos siis tähän nelikenttään toisi kolmannen akselin, joka olisi jotakuinkin sellainen kuin toisessa päässään välittömästi hyödyttävä ja toisessa ääressä myöhemmin hyödyttävä, niin asioita voisi työstää järkevän tulevaisuusnäköisesti.

Omasta näkökulmastani voisin nyt arvottaa tärkeäksi asioita, jotka ovat aktiivisia, muita ihmisiä vaativia ja toivottavasti myös tulevaisuudessa hyödyttäviä. Silloin tämänkin hetken saa käännettyä iloiseksi ja hyödyttäväksi ainakin hyvässä seurassa. Että aikamoista rääkymistähän tämä on, mutta mietipä miten hauskalta kuulostaa sitten kun tästä lähtenyt julkaisu soi radiossa. Ja toisaalta lähinnä välittömästi iloa tuottavat asiat, joita voi tehdä yksinkin olisivat valintatilanteessa häviäjän roolissa. Siksi käy laiminlyöminen imurointia ja miksei myös itsetyydytystäkin. Jos ei tietenkään aina.

Näin miettiessäni minun on ajatuksena helppoa kuluttaa aikaa kirjoittamiseen, lukemiseen, puhumiseen ja pohtimiseen. Jos niistä seuraa oivalluksia, jotka kantavat tästä hetkestä myöhempiinkin, kunnes kenties paremmilla korvautuvat, on hetki hyvin käytetty. Näitä toimia kuvittelen tekeväni nykyään kovasti paljon, niin yksikseni kuin seurassakin, sellaisella vaikutuksella että viihdyn nahoissani ja paranen ihmisenä. Toisaalta jos kirjoittaisin markkinointimateriaalia, lukisin kesäpokkareita, puhuisin merkityksettömyyksistä ja pohtisin tulevaa lottoriviä suhteessa horoskooppini lupauksiin, voisivat kaikki nämä jalot toimet olla hukkaan heitettyjäkin.

Olen teini-ikäisestä alkaen osannut huolehtia itsestäni ainakin jonkin verran. Nyt kuvittelen, että olisin voinut huolehtia paljon enemmänkin. Joskus panostin ulkonäkööni, laitoin hiuksia ja silitin vaatteita, mutta nyttemmin olen noita taitoja kylliksi kehittäneenä säästänyt senkin ajan mahdollisuuksien mukaan pääni sisäpuolen siistimiseen. Siinä missä hiukset menevät takkuun yhdessä yössä vaikkei sitä käyttäisi nukkumiseen, kerran setvitty ajatus voi säilyä edustuskelpoisena loppuelämän, ja vielä kerrottuna jatkaa elämäänsä toisenkin päässä. Siksi koetan nyt vaalia jälkimmäistä silloinkin, kun naama irvessä ja silmät vuotavina näitä takkuja setvittelen, luottaen, että osaan kammankäyttöä niin rutiininomaisesti ettei se ole ajatteluvoimasta pois. Vielä en ole kulkenut ihmisten ilmoilla kampa hiuksissani, takkuisena sentään.

Mutta pidän näystä enemmän kuin huolitellusta Timosta, joka oli sisältä niin rikki ettei häntä kipua aiheuttamatta koskettaa voinut.

Edelleen ajatellen mietin nyt, mitä muuta sellaista voisin tehdä parhaimmillani nyt ja jossa odottelu ei ole eduksi.

Haaveilin joskus asuvani ulkomailla ja elämäntyylini osalta olen muutoinkin miettinyt, miten mukavaa olisi olla kykenevä tekemään äkkilähtöjä, kun joku kutsuu tai tuppautua silloinkin, kun ei. Tämän saralla tulin ajatelleeksi sitä kuinka sitova paikka koti on, varsinkin jos se ei ole ilmaisen oleilun tukikohta vaan sellainen, joka kuluttaa juuri niitä rahoja, joita voisi kuluttaa kahvilassa tippaamiseen. Silläkin uhalla, että havahdun häpeissäni tästä houreesta, koen tärkeäksi taltioida havaintoni siitä, kuinka elämäni nykyisellään sallii työnteon pääsääntöisesti mistä käsin hyvänsä, eikä paikallaanpysymistä vaativia sitoumuksia ole montaa muutoinkaan, sillä näistä johtuu oivallus. Oivallus on sellainen, kuinka typerää olisikaan olla nykyistä asumistilannettani kyseenalaistamatta.

Kenties joskus se, että kuluttaa aikaa yksikseen ja itseensä johtaakin siihen, että sitä rohkaistuu kuluttamaan aikaansa paljon enemmissä määrin muiden ihmisten seurassa ja huomionsa muihin ihmisiin kääntäen. Osaan tehdä tätä kotona, mutta ei varmasti ole huono taito opetella tekemään samaa myös muualla. Vanhuuttakin ajatellen on hyvä osata tulla toimeen yksinään ja viihtyä itsensä kanssa, sillä jos jotakin tulevaisuudesta voi ennustaa, on se se seikka, että siellä on itsensä kanssa. Voi siellä olla muitakin, mutta itseään ei pakoon pääse, joten parempi kun opettelee viihtymään seurassaan.

Mutta nyt kun viihdyn yksinäni, saatan tehdä oivalluksia ja olla kuolematta niiden tähden, miksi tyytyä tähän. Entiseen voi aina palata, vaikkei entinen aina ennallaan olekaan, enkä toivottavasti hukkaa taitoa, jolla sinnittelen seurassani yksin kotona, vaikka hetken olisinkin muualla. Siksi nyt houkutteleva ajatus on katsoa miltä maailma näyttää, jos kotia ei odottamassa olisikaan vaan sellaisen voisi hakea mistä vain.

Sellaisiin kaikenlaisiin loikkiin voi päätyä, kun asioita laittelee nelikenttään ja heittelee varmuuden vuoksi vielä bonusakselin kotiin viemiseksi. Siksi tämä on taito kuten mikä tahansa veitsenheiluttelu, eli vaarallinen väärissä käsissä. Katsoin käsiini ja uskon niiden olevan hyvän asialla, mutta jäljistä sen sitten aikanaan huomaa. Selvisin itseinhosta mutta sain tilalle itsepetoksen, kirjoitan sitten tekokäsilläni, kun kaikki menee pieleen. Ja mietin miten nämä saisi ohjelmoitua kirjoittamaan kaunista tekstiä, miten voi olla, että teknologiaa kehitetään kauneutta kartellen.