Luku 65

Arjen aikamatkustus

Historia on alkanut siitä hetkestä, kun ihmiset oppivat kirjoitustaidon. Mikä tarkoittaa kansankielellä sitä, että joku on paitsi töherrellyt, siitä on myöskin saatu selvää. Joka puolestaan muistuttaa minua isoäitini joskus kauan sitten lähettämästä postikortista, jonka tulkitsemiseen isäni käytti kykyjään. Toimituksen osalta sitä taitoa oli saatettu vaatia jo postinjakajaltakin. Näitä kortteja ei tullut sellaisissa määrissä, että olisi voinut olettaa hänen tietävän epäselvien korttien kuuluvan varmastikin meille.

En muista, mitä kortissa luki, eikä se ole tärkeää. Tärkeää on se, että kuoleman kynnykselläkin, ehkä leveän kynnyksen, saattoihan tuossa matkassa mennä useampi vuosi, en muista niin tarkkaan, isäni äiti saattoi viestiä isälleni perheineen näkemättä heitä itse. Jos kortti olisi yhä jossakin tallessa, voisi siitä lukea sitä viisautta jota vanhoissa ihmisissä voi olla, tai ei. Tehdä tulkintoja kumpaan päähän janaa tässä ajanhetkessä oli osuttu.

Siksi oleellista on huomata, että ilman kirjoitustaitoa ja säilyviä kirjallisia aineistoja tämä ei olisi mahdollista.

Voisimme tukeutua kuulopuheisiin ja tehdä johtopäätöksiä niiden osalta. Ei ihminen kuolisi niin pitkään kuin puhetta piisaisi. Mutta analysoinnin ja oppimisen kannalta puhe on vaarallista, sillä siihen ei oikeastaan voi luottaa. Tämän voi havainnollistaa nauhoittamalla joskus omaa puhettaan ja kuuntelemalla sitä myöhemmin. Ihmeellistä voi olla se, tylsää, asian ohitse kiertelevää, mahdollisesti hetkittäin terävää ja heti seuraavassa kohdassa veneen kääntävää. Kääntää vielä kohti sitä ulapan ainoaa terävää kiveä ja kääntää vielä siten että pää edellä siihen horjahtavat kaikki kyytiläiset.

Sitten kun miettii mitä muu kuulija asiasta saisi irti niin voisihan hän tulkita aivan saman. Ja osata sen aivan samoin edelleenkin kertoa. Siinä määrin harvinainen taito se kuitenkin on, ettei niin luultavasti käy. Esimerkkinä siteeraan muistikuvaani siitä, miten laulajat ja loitsijat olivat aiemmin arvossaan sen tähden, että laulaen välittyi tieto silloinkin, kun sitä ei kirjoittaa voinut tai vaikka olisikin voinut, ei sitä olisi lukea osattu. Aina tarkista, että lauseen päätät puolipisteeseen, aaltosulkein erottele lohkot. Sisennä kun asia alkaa ja pura se, kun loppunsa on tullut. Vaikkapa näin laulaisi nykyaikainen tietokonemaailman velho tyyliohjetta kuomalleen jollei osaisi lukea ja jos olisi hakeutunut alalle nimenomaan voidakseen olla yksin ja hiljaa. Ennen vanhaan laulettiin toisia värssyjä mutta ajatuksella samalla.

Kertaan tätä, sillä joskus jostakin kuulin mutten muista mistä enkä siksi väitteen todenperäisyyttäkään.

Mikäli muistaisin mistä asian kuulin tai luin kävisi nyt helpommin asian tarkistaminen. Kenties senkin toteaminen, ettei laulaminen ole kuollut, nyt vain sanomat ovat joskus kevyempiä. Ei kerrota kuinka pidetään piha puhtaina paholaisista, kerrotaan, kuinka niitä manataan vuoteeseen.

Kirjoitustaito, mahdollisuus ymmärtää luettua ja luettavan äärelle pääseminen ovat kaikki tietenkin myös valta-asioita. Nykyaikanakin on asioita, joita ei voi lukea, jollei ensin taistele tietään halki soiden, solien, sulojen ja sulhojen. Näihin asiakirjoihin voidaan nojata, kun tehdään päätöksiä, joiden taustoja ei voida tai haluta avata sen enempää. Tietenkin jokainen lukija tulisi samaan lopputulokseen mutta koska tietoa ei tarjolle anneta käy vain luottaminen.

Tämä tuli mieleeni kun luin Martti Lindqvistin kirjaa “Kuolemaa väkevämpi”.

Tuossa kirjassa kerrotaan siitä, kuinka Martin vaimo Hannele kuolee äkisti ja parhaassa iässä eli siinä, jossa tapahtumahetkellä oli. Taustoitetaan sitä, miten pari oli toisensa tavannut vain joitakin vuosia aiemmin, tunnistanut heti toisessa jotakin erityistä ja lähtenyt hiljalleen punomaan omilla tahoilla sitoutunutta elämäänsä sellaiseksi, että toiselle olisi enemmän tilaa.

Toisensa kypsällä iällä löytäneen parin elämäntarinan on kaunis, vaikka sen vuoksi erotuista puolisoista ja syntyneistä uusperheen lapsista voikin tuntua toiselta. Arjessaan koeteltujen tarinaa kirjassa ei kuitenkaan puida, sillä tämä on Martin tarina hänestä ja Hannelesta.

Kirja koostuu pääasiallisesti Martin surutyöstä, siitä, kuinka hän kävi kirjoittamaan, kun tieto toisen ihmisen kuolemasta hänet saattoi. Hän kirjoitti kirjeitä kuolleelle vaimolleen, aivan kuin oli tehnyt eläessäänkin, sillä hänestä tuntui, ettei olisi ketään muuta, joka voisi heitä sillä tavoin ymmärtää. Kirjeiden lomassa hän muistelee mennyttä aikaa, kohtaamisia ja eroja, lainaa runoja ja otteita heidän aiemmasta kirjeenvaihdostaan. Suree sitä, miksi näin piti käydä, kertoo, kuinka asiaa käsittelee. Ote on päiväkirjamainen mutta kuviteltu lukija rakas läheinen.

Päivä päivältä kirjeet kerääntyvät pinoiksi, on hautajaiset, hautapaikka lähellä kotia jonne kynttilän voi erottaa, tuskaa sen äärellä, kuinka tuuli esti kynttilää palamasta. Murehtimista valon häviämisen äärellä, vaikka seuraava virke muistuttaakin, kuinka tämä on tavallaan aika typerää tämä tällä tavoin ajattelu.

Ennen pitkää Martti ymmärtää myös sen, että yksityisestä voisi tehdä yleisen. Ehkä tästä tulisi se kirja, josta Hannelekin oli pitkään puhunut, että vielä jonakin päivänä hänkin kirjoittaa kirjan. Martilla näitä jo oli, mutta miksei tässä nyt voisi sitten jälkeenjääneenä saattaa tällaisen hennon unelman toisen puolesta loppuun. Eihän Hannelen kirjaunelma välttämättä ollut tarina leskestä, joka kirjoittaa surustaan mutta sellainen siitä nyt tuli.

Tämä kirja oli minusta koskettavan itkettävä, mutta sellaisella iloisella tavalla.

Saatoin tuntea jotakin siitä ilosta ja onnesta jota Martti ja Hannele olivat sanojensa kuvaamina kokeneet. Siitä odotuksesta, jännityksestä, ihmetyksestäkin, että miten tällaista voi olla. Kuinka toinen ihminen voi olla noin samanlainen, vaikka on sittenkin aivan toinen ihminen, ei ollenkaan minä mutta niin monessa asiassa lähellä ja eroavaisuuksissakin rohkaisevan ymmärtävä. Voiko tällaista olla ja jos voi niin miten sitä saattaa itse olla ansainnut tällaisen onnen kohdalleen sattuvaksi. Myötäelin, koska olen joskus tuntenut samanlaista. Iloitsin surussani, sillä se on siis tarpeeksi yleistä, eikä maailmankaikkeudellinen sattuma.

Että ihminen voi tavata toisen, jäädä miettimään, että siinäpä hieno ihminen. Ja toiselle voi käydä samoin.

Kirjan tarina itsessään on surullinen, jos sitä sillä tavoin jää miettimään, että keski-ikää lähestyvät ihmiset löysivät toisensa, toteuttivat unelmaansa, muuttivat yhteen ja lähtivät rakentamaan tulevaisuutta, joka sitten peruttiinkin. Mutta onhan tässä sivustakatsottuna luettavissa se onni, että he ylipäätään löysivät toisensa, sillä on varmasti yksi tai kaksi ihmistä, joilla ei ole viittä onnellista vuotta sellaisessa seurassa, jossa toinen nostaa toista, rohkaisee, vetää ja kannustaa, että tule, mennään, maailma on hieno paikka ja se on hieno paikka koska olet siellä kanssani.

Voi olla, ettei toisilla ole sellaisia vuosia kahtakaan. Yhtäkään. Yhtään.

En julkea väittää, että pitäisi olla. Maailmassa on niin monta asiaa, joihin voi panostaa, ettei jokin parisuhteen kaltainen ole itsearvoisesti sen listan huipulla. Miksi pitäisikään olla. Mutta jos sellaiseen heittäytyy, jos sellaista janoaa, voi olla hyvä tietää, että se on myös mahdollista. En tiedä riittääkö siihen ihmisille altistuminen, mutta ainakaan siitä ei taida olla haittaa. Enkä ole oikea ihminen antamaan tämän suhteen vinkkejä. Kunhan iloiten myhäilen sitä, että kerrankin saatan kuvitella niitä iloisiakin tunteita, joita ihmisillä kirjoissa kuvatusti on.

Saatuani teoksen luettua loppuun heräsi ajatus, että jos Martti ja Hannele ovat kirjeitä keskenään kirjoitelleet, olisi varmasti soveliasta kirjoittaa myös tälle jälkeen jääneelle leskelle kirje. Että hei, kirjasi, tai kirjanne, oli minusta koskettava, pidin siitä valtavasti, se muistutti minua kokemastani onnesta ja myös siitä, että elämä voi joskus olla tässä, miksei onni voi katketa ilman että kukaan kuoleekaan. Että kauniisti tehty ja arvostan ja ihailen rohkeuttasi lähteä tätä työstämään ja teidän elämäänne avaamaan. Etten tunne teitä, ettekä te minua, mutta oli tutustua.

Ennen tätä tein taustatarkistusta ja paljastui, että Marttikin oli kuollut joskus vuosikymmen tai toista sitten.

Siinä se on. Kirjoittamisen arvo ja historian suuruus.

Minä voin kuluttaa arkista työpäivääni lukien kirjaa, tuntien ihmisen tuskaa, pettymystä ja pelkoa, ikävää, menetyksen tuntoa. Sitä yksinäisyyttä, joka huokuu siitä, että toisen ihmisen tuntee aivan kokonaan, tai ainakin voi oppia tuntemaan hänen sitä estelemättä, jonka antaisi tehdä itselleen aivan saman, vähä vähältä syvemmälle päästäen. Sitä yksinäisyyttä, joka seuraa siitä, että sitä toista ihmistä ei enää olekaan. Sitä yksinäisyyttä, joka seuraa siitä, että ei ole ketään muutakaan, joka tietäisi mitä ihmettä tässä tapahtui. Että onnessaan rakensin sellaisen maailman, jota muut eivät voineet ymmärtää, jonka syvyyttä eivät saattaneet tuntea, jonka särkyessä avautuivat silmät sille, etteivät nämä muut ihmiset ympärilläni ole nähneet tästä sadusta paljoakaan. Eivät ehkä loppua enempää.

Kirjoittaminen on mahdollisuus säilöä ja välittää tietoa, mutta myös sellaista tietoa, jonka sisällä siirtyy tunteita. Kirjoittamalla voi muistuttaa itseään, mutta myös toisia. Ihmisten ei tarvitse tuntea toisiaan, ei milloinkaan tavata, heidän ei tarvitse elää samassa ajassa eikä samalla hetkellä samoja asioita kokien, ja silti kirjoitus voi heidät yhdistää. Aivan samalla tapaa kuin puhe voi tehdä, mutta sillä jakamisen helppoudella, johon ääni ei aina yllä.

Olen iloinen siitä, että sattumalta törmäsin nyt edesmenneisiin Marttiin ja Hanneleen, sillä se muistutti minua myös siitä, ettei ihmisen vaikutuksen tarvitse rajautua tähän hetkeen. Suuria tekoja voi tehdä vaikkei leikkaisi liinaa avajaisissa tai haistelisi liimaa takahuoneissa. Silloin tällöin suuri asia voi olla se, että on kovasti surullinen eikä keksi mitään parempaa kuin kirjoittaa kirjeitä, kirjoittaa niitä ihmiselle,jota ei enää ole, ja sitten rohkaistuu, että miksi en samalla vaivalla tekisi tästä kaikille julkista. Joskus käy niin, että kirjoittamisen jälkeen kuluu neljännesvuosisata ennen kuin kirja kolahtaa niin, että se saa vuoroin tarttumaan toimeen, mutta puhun nyt vain omasta puolestani. Parasta kirjoissa on se, että ne elävät vielä senkin jälkeen, kun niiden tekijät ovat kuolleet. Mahdollisesti sana sieltä täältä muuntuneena, joskus aivan toiseksikin taitettuina mutta paljon hitaammin pilaantuen kuin puheet.

Ehkä siksi puheita kirjoitetaan ennalta. Ei siksi, että ei puhuisi höperöitä vaan siksi, että niitä höperyyksiä ei käännettäisi vielä typerämmiksi.

Ja ehkä siksi ihmisen kannattaa kirjoittaa päiväkirjaa ja kirjeitä, itselleen ja elävillekin. Että toiset voivat tietää millainen on, mitä ajattelee, miksi toimii kuten toimii. Ja että sen huomaisi itsekin. Sillä tavoin ei välttämättä elä onnellista elämää mutta ainakaan kuolinhetkellä ei tarvitse surra sitä, ettei kukaan minua tuntenut, en minä itsekään, eikä jälkeenkään jäänyt kuin traumoja.

Jos traumat ovat kansissa voi sitä parkaista samoin mutta jotenkin niin korjaten, että jälkeenkään jäänyt kuin kirjoja. Asettaa toivonsa sen myötä siihen, että kun tästä kuolemasta kuluu vuosikymmeniä niin ehkä joku jostakin kierrätyskeskuksen nurkasta poimii niitäkin kansipareja sisälmyksineen ja toteaa että olipa tarina, tästä otan vaikutuksia elämääni, nyt kun tiedän millaista se voisi olla ja miltä se saattaisi näyttää.

Sillä tavoin voi kuolla onnellisena. Toiveikkain harhakuvin, kenties, mutta historia osoittaa, että juuri siten voi käydä, että käykin kuten toivoa taitaa.