Luku 64

Pelko perheessä

Elämä lapsuuskodissani on ollut sellaista viikoittain nautittavaa ankkatarinaa tai naururaitaviihdettä. Mitä tahansa voi tapahtua illan aikana mutta aina seuraavan tarinan alkaessa ollaan tutussa lähtöpisteessä. Kokemukset voivat olla hienoja tai huonoja, niistä nautitaan lyhyen tarinan keston ajan, jonka jälkeen palataan tuttuihin asetelmiin olohuoneen sohvalle.

Ymmärrän nyt, että tämä saattoi vaikuttaa siihen, miksi innostuin niin kovasti Keno Don Rosan ankkatarinoista. Hän sitoi yhteen ankkauniversumia tuoden Carl Barksin tarinoita yhteen, sovittaen ne aikajanalle, jonka teki tiettäväksi, kirjoitti väliin jääviin hetkiin seikkailuja. Rosan tarinoissa ankat saattoivat kohdata tuttavan menneisyydestä, vuosikymmenten takaa, ja saattoi käydä niinkin, että uusi tarina alkoi samoista asetelmista kuin johon edellinen oli päätynyt. Roope Ankan elämä ja teot oli tässä mielessä erityisen hieno tarinakokoelma, siinä kun Roopea seurattiin hetken matkaa kronologisesti pitkän jatkotarinan tapaan. Ja vielä sellaisen, jossa jatkotarina kattoi taiteilijan koko tuotannon.

Lapsena viehätyin tästä, sillä se avasi silmäni unelmoinnille. Ehkä näin voisi olla joskus oikeastikin. Melko naiivia, mutta jälleen kerran saattoi käydä siten että sarjakuvat kertoivat jotakin todellisuudesta, joka voisi olla vaikkei siltä oikeasti näytä. Joskus tällaisia unelmia ei vain oikein osaa nimetä eikä tehdä todeksi ennen kuin välissä kuluttaa aikaa ja aivosoluja.

Nuoruudessani innostuin näistä viittauksista menneisiin tapahtumiin, menneisiin ihmisiin, vaikutuksiin, jotka välittyivät vuosien ylitse. Karsastin niitä alkuun vieraina vaikutteina, kunnes ankkojen maailma hitaasti sulatti sydämeni. Onhan se hienoa, jos jokin elokuva voi elää sarjakuvassa. Tajusin ettei sen tarvitse haitata, jollei se sotke itsetarkoituksellisuudellaan kaunista kokonaisuutta. Viittauksia mausteena, sidosteena tähän todellisuuteen, koettelematta kampittaa kokonaisuutta, joka tuo itsessäänkin kantava tarina on.

Olen sittemmin miettinyt omaakin elämääni tällaisien viittauksien valossa. Mikä minuun vaikuttaa, mikä minussa näkyy, miten kerron näistä vaikutteista eteenpäin. Sillä jos ei ole yksikään ihminen tsaari, harva on myöskään norsunluutornissa tai maakuopassa uinuva vaari. Yksikään onnellinen on tuskin mitään näistä.

Kävin taannoin kotipuolessa ja toimin toisin kuin on tavattu. Palasin menneisiin. Kysyin kuulumistenvaihdon lomassa äidiltäni, kuinka hän voi, tiedustelin, olivatko itsemurhasuunnitelmat tarkentuneet ja oliko hän ajatellut olla työterveyteen näin arkisesta asiasta yhteydessä. Omakohtaisesti tiesin kertoa sillä tavoin voivan saada apua, vaikka suunnitelmista olisi kulunut vuosikymmenkin, ja miksei sairaslomaakin, jos sellaista janoaisi aikaa ajatuksille voittaakseen.

Äitini kertoi, ettei hän ole milloinkaan uhannut itsemurhalla.

Tämä oli hämmästyttävää, joten varmuuden vuoksi esitin joitakin tarkentavia kysymyksiä. Että kuinkahan tuo nyt oli, lienikö vain mielikuvitusta, että ensin kerrotaan lähtönsä keskuudestamme koittavan avioeron tullen, kun ei mikään enää mihinkään sitoisi. Jatkon kuuluvan siten, ettei hautajaisia tarvitsisi pitää. Ja sen sellaista. Taivuin ajattelemaan, että voihan tämä olla, että mielikuvitukseni tämän yhteyden loi. Mainitsin alkuperäiseen ajatukseeni palatakseni siitä seikasta, että ajallisestikin vanha itsemurhauhkailu on aivan pätevä syy hakea apua, siis että näistä lapsuusajankin tapauksista voisi lääketieteen ammattilaisen suuntaan mainita.

Mutta miksi kaivella vanhoja. Äitini kuittasi asian toteamalla, että kaikkihan joskus ajattelevat itsemurhaa. Tiedänpä mistä sen opin.

Puhuimme pidemminkin. Äitini kertoi kysyttäessä tulevasta unelmastaan muuttaa jonnekin ihmisten ulottumattomiin, toiveestaan olla aivan yksin keskellä mitättömyyttä. Itsemurhauhkaukset vaihtuivat kiellettyinä itseaiheutettuun eristykseen, mikä on kaiketi elämästä kiinni pitämistä ja hienoa edistystä. Lisäksi sain kuulla, kuinka yksin on suosta noussut hän jo monet kerrat ennenkin, eikä tämä nyt olisi mitenkään poikkeuksellinen tapaus. Tämä elämä on sellainen joukkuelajin irvikuva, jossa taakat voidaan jakaa mutta apu löytyy aina itsestä, jos mistään, tulkitsen.

Tähtihyökkääjän puhetta.

Kerroin myöhemmin siskoilleni ja isälleni, jotka eivät tätä keskustelua olleet seuraamassa, siitä ilouutisesta, että äiti ei itseään olekaan tappamassa eikä ole sellaista milloinkaan puhunutkaan tekevänsä. He olivat yllättyneitä. Eivät siten yksinomaisen iloisella tavalla vaan hämmentyneinä, että mitä, mistä lähtien hän on ollut noin valoisa ja entäpä kaikki ne kerrat, kun on sanonut, että ja mutta, vai niin. Joukkoharhat voivat olla tällaisia. Mikäli olisimme puhuneet näistä asioista keskenämme pitkäänkin, emmekä vain joitakin hassuja kertoja kuluneiden parin vuoden aikana, voisin uskoakin sellaiseen.

Tästä keskustelusta poiki muitakin asioita mutta ne eivät ole tässä kohdin oleellisia.

Oleellista on sen sijaan se tunne, joka tästä kieltämisestä seuraamisesta hämmennyksestä itselleni tuli. Olin hetken aikaa peloissani. Kuka on tämä ihminen ja mitä hän aikoo. Miksi hän sanoo näin. Jos saatatte kuvitella tilanteen, jossa toista ihmistä, tekojaan ja tarpeitaan ei ymmärrä niin sellaisesta itseni löysin. Äitini, joka kertoi toisessa virkkeessä, että rakastaa meistä lapsista jokaista, saattoi seuraavaan jatkaa, että hän myös pelkää meitä.

Minun kokemukseni rakkaudesta on sellainen, johon pelko ei yllä. Edes pelko menettämisestä ei sovi samaan veneeseen. Rakkaus on sitä, että iloitsee ja nauttii toisesta ja toisen seurasta, toivoo hänelle kaikkea hyvää ja sitäkin, että hän eläisi näköistänsä elämää, vaikka erilleen ajautumisen jälkeenkin, toimi erottajana sitten kuolema tai muu välirikko. Sellainen tunnustus rakkaudesta, jonka kyljessä mainitaan, että pelkään sinua, ei ole totta. Pelon voin uskoa, rakkautta en.

Siksi minun on helppo myös huomata, etten oikeastaan rakasta äitiäni.

Hetkessä tuntemani tunne häntä kohtaan oli nimittäin pelko. En pelkää kuolemaa, olen tunnustanut joskus itselleni, mutta syykin kirkastui, kun ajelin pimeydessä vanhempieni luota poistuessani. Elämäni on ollut sillä tavalla valoisaa, etten ole tapellut tosissani kuin jonkin kerran ala-asteella, eikä fyysisen väkivallan uhka ole ollut oikein mitenkään lähipiirissäni. En ole pelännyt, että saisin koulun käytävällä nyrkistä tai kylillä kulkiessani kengästä. Sellaiset ihmiset, jotka tahtoisivat minulle pahaa joko tarkoituksella tähdäten tai satunnaiskulkijanakaan eivät mahdu elämänpiiriini. Minun on ollut vaikea tunnistaa sellaisia tilanteita, joissa ihmisiä saattaisin pelätä.

Mutta sen muistin ja uskalsin ääneenkin viimein myöntää, että osin tämä turtuneisuuteni on seurausta siitä, että olen pelännyt kotona. Äitiäni. Hän on ainoa ihminen, jonka voisin omistavan voimaa ja viisautta tarttua jossakin sanailussa oikeaan puukkoon, jolla suuntaani iskeä. En muista milloin tämä on ensimmäisen kerran välähtänyt mielessäni, mutta sijoitan hetken johonkin teini-iän kipuiluun, jolloin haastoin äitini ajatusmaailmaa ääneen ja useamman kerran ja sain kuullakseni kuinka ilkeä ja paha ihminen olen. Se on ristiriitaista, miten sama ihminen voi halata tervehdykseksi, kertoa rakastavansa, toivottavansa hyvää yötä ja sitten muistuttaa, että olen ilkeä ja paha.

Ehkä äitini armeliaasta hyvyydestä kertoo se, että yhä elän, ja omasta harhaisuudestani tämä, että tällaista mahdotonta asiaa pelkään. Siksi mietin kahdesti ja sen kahden vuosikymmenenkin ajan ennen kuin asiasta puhuin. En äidilleni, sentään, mutta siskoilleni, isälleni ja joillekin ystävilleni jo kuitenkin. Ajattelin sitä hyvänä alkuna.

Siksi hätkähdyttävää onkin se, etten ollutkaan ainoa. En tiedä kuinka pitkään pitää ihmisenä elää, että jotakin aivan yksityistä ajatusta ei ymmärrä pitää niin tavallisena, että muutkin sen varmasti jakavat. Nyt harhaisen ahdistukseni keskellä oli mielenkiintoista puhua siitä, kuinka siskoni saattoi jakaa saman pelon tunteen, sellaisen epävarmuuden, että ei oikeastaan tunne tätä äiti-ihmistä, ei tiedä mitä hän aikoo, miksi hän käyttäytyy kuten tekee, ei sitä, onko hän omalla puolella tukena vai ei.

Viestintä epäonnistuu aina, paitsi vahingossa, ja ilmeisesti näin voi käydä myös rakkaudenvaloissa. Tuskin rosoista iskelmää olisi musiikkigenrenä, jos asia olisi toisin.

Palatakseni itseeni, ymmärrän nyt, että kuolemanpelkoni on myös osin tällaista harjoituksella ja uhalle, aidon tai kuvitellun, altistumisella selätetty. Luulin pelkääväni vanhempieni kuolemaa, ja miksen joskus pelännyt sitäkin, mutta olen ehtinyt pelätä myös omasta puolestani. Kun sitä pelkää kyllin paljon ja useita vuosia, jossakin kohdin turtuu ajatukseen ja miettii että helpompaa on, kun on joka hetki valmis kuolemaan. Ei sitten harmita, kun halaus vaihtuu puukoniskuun kuten erinomaisen yliopistotuttavani kanssa suunnitellussa seuranhakusovelluksessa voisi käydä.

Sille ei muistaakseni keksitty nimeä, mutta se voisi olla “Rakkautta ensi-iskulla”. Tässä on hyvä syy jatkaa peli-idean työstämistä.

Laajemmin ajatellen oli huojentavaa ja harmittavaa huomata, etten ollut pelkoni kanssa yksin. Tunne on aito, vaikka sitä eivät järkisyyt puoltaisikaan, ja itseni kanssa olin oppinut siihen mukautumaan. Erilaiset keksimäni elämänhallintataidot ovat vähitellen kehittyneet itseni kieltämisestä suojaamiseen ja miksei satunnaisesti itseäni kuin toisiakin auttaviksi. Olisi näin voinut kenties aiemminkin käydä, mutta parempi nytkin.

Tässä menneinä aikoina on käynyt sitenkin, että esimerkiksi tällainen arkisesta Ankkalinnasta tuttu tilanteiden poispyyhkiminen on paljastunut joillekin ystävillenikin tutuksi ilmiöksi. Sen sijaan, että riita tai kohtaus todettaisiin tilanteessa ja puitaisiin jälkikäteen, otettaisiin osaksi elämäntarinaa, se pyyhitäänkin pois eikä siihen milloinkaan palata. Miksei elämää voisi noinkin elää, todistan omaa perhettäni katsoen ja tällaista toimintaa tunnistaneiden ystävieni suulla, mutta miksi niin tekisi. Maailma on juuri niin syvällinen paikka kuin siitä sallii muodostuvan, ja jos kieltää historian, antaa jokaisen aamun pyyhkiä edellisen päivän tapahtumien ylitse, jää paitsi paljosta hienosta joka hirveyksienkin käsittelystä voi seurata.

Lisäksi tulee mahdollistaneeksi sen, että samat hirveydet säilyvät uhkakuvina ja toistuvat mielessä, unissa ja kenties todellisuudessakin. Se on kallis hinta maksettavaksi ainutkertaiselle ajalle, jonka voisi viettää tehden ja miettien jotakin muuta, aivan mitä tahansa muuta, nauttien siitä mitä elämä tarjoilee.

Se että perheeni parissa voin nyt puhua peloista on tietysti hieno juttu. Tulkitsen sen askeleeksi keskellä kaunista tarinaa. Mutta toivoisin myös, että puhuisimme myöhemmin muustakin. Miksei muistellen sitä hetkeä, kun Timo tajusi ja tunnusti pelkäävänsä äitiään, mutta myös niitä sitä seuranneita asioita.

Kohokohtani lapsuuskodissa käydessäni oli se, että auton remontoinnin yhteydessä opin asioita isäni lapsuudesta. Harjoittelin skeittilaudalla tasapainoilua ja hidastin meistä ammattitaitoisempaa etsimällä erimuotoisia työkaluja, joita en tunnistanut nimiltä enkä käyttötarkoituksiltaan. Keksin aivan itse, tai sain kuullakseni, että isäni matematiikkainnostus on saattanut siirtyä minuunkin. Oli kohdallaan harrastusmaista numeroiden pyörittelyä ja kouluajoilta stipendikin, opin samastuen. Illalla kävin kanssaan saunassa, ensimmäistä kertaa useampaan vuoteen. Ja aivan ensimmäistä kertaa ikinä jaoin isäni kanssa saunaoluen. Alkoholittoman.

Sittenkin.

Puhuimme saunassa oluen äärellä elämästä, peloista ja unelmista. Siinä oli sellainen kokemus, jota en ole osannut kuvitella tapahtuvaksi. Josta osasin nyt ääneenkin nauttia koko hetken ajan. Ja yhä sitä muistellessani suuni napsuu hymyyn.

Enkä nyt saata olla miettimättä, miten elämä on joskus sellaista, että se heittää eteen aivan arvaamattomia asioita. Menneistä ja tulevista. Niinkin luulen, että harvoin on oikeasti liian myöhäistä. Varmasti aina joskus on, mutta tekeehän tarinan sekin. Sitäkin oivallusta vaalin, että jos koti on paha paikka olla, eivätkä taidot tai voimat riitä sen korjaamiseen, on sen vaikutuksien väistely, aikanaan poismuuttaminen ja poissa pysyttelykin vaihtoehto. Ainahan sitä voi palata, jos siltä tuntuu, vaikka vain hetkeksi, vertaamaan mitä on opittu, mikä on muuttunut ja mikä ennallaan.

Kuin lopullista lähtöä tehden kysyin käydessäni elämänohjeita. Äidiltäni sain suullisena kertauksena sellaisen, että mitä tahansa voi tehdä, mutta kotiin pitää itse ilmoittaa ennen kuin poliisit kertovat asiasta.

Luulin että innostukseni matematiikkaan oli peräisin äidiltäni ja viehtymys mafiamaailmaan isältäni. Olin väärässä. Asiahan on selkeästi päinvastoin. Niinkin elämä opettaa. Ja sen, että joskus parhaat opit tulevat sittenkin muualta kuin kotoa, kenties myös muualta kuin kouluista tai kavereilta.

Siksi luoja loi kirjan, että lukekaa tämä. Älkääkä herran tähden jääkö jumiin siihen, sen on tarkoitus toimia porttihuumeena. Lukekaa kaikki mitä on ja tehkää lisää. Menkää ja täyttäkää maa. Polttakaa huonoimmasta päästä pois, jos uhkaa tulla täyttä. Tehkää kaikkenne, ettei tarvitsisi olla yksin jumalaisten ehdottomuuksien ja läheisiltä saatujen varassa. Antakaa parhaiden oivallusten kulkea ja levitä niidenkin välillä, jotka eivät milloinkaan voi toisiaan tavata.

Kaikkenne, tämä on tärkeää, sillä vain siten voi mikään muuttua paremmaksi.