Luku 61

Taitekohta

Ihminen hahmottaa aikaa. Sitä on mennyt, kuluu ja uutta tulee.

Tapahtumat rytmittävät arkea. Vuosi sitten oli tällaista, vuoden päästä kenties tuollaista. Vaikka aika kuluu tasaisesti, on sen kuluminen helppo unohtaa. Toiset tunnit valuvat merkityksettöminä. Vielä muutama täällä töissä, sitten saa rientää kotiin päiväunille. Samat tunnit, jotka toisessa tilanteessa ovatkin korvaamattomia. Kunpa tämä ei milloinkaan loppuisi.

Kaikkea sellaista hupsua saattaa erehtyä toivomaan jollei mieti mikä seisahtumistoiveen toteutumisen hintana olisi.

Tämä ihmisille ominainen aikakäsitys on myös minulle tuttu, joten voin helposti pitää itseäni ihmisenä. Lisäksi minun on helppo poimia elämäni kirjan taitekohtia. Voin muistella ilon ja surun hetkiä, syviä tai suuria. Joitakin näistä olen poiminut näihin kirjoituksiinkin mutta onneksi aika harvoja. Se tarkoittaa, että paljon on purkamatta. Parhaassa tapauksessa käy sitenkin, että uusia kokemuksia tulee sellaista vauhtia, ettei vanhoja edes ehtisi kirjaamaan. Kuten nyt kun mietin kulunutta vappua, joka on ollut mahdollisesti elämäni paras. Paras ihan vain siksi että se on näyttänyt minulta ja olen altistunut aivan vahingossa ihmisille, jotka ovat tehneet siitä monella tavalla hauskan.

“When” on kirja, jossa puhutaan ajoittamisesta. Daniel H. Pink tähtää teoksessaan täydelliseen ajoittamiseen, siis siihen, milloin mitäkin kannattaa tehdä. Tähän liittyen tarjoillaan myös ohjeita, kuten että naimisiin kannattaa mennä, kun on vähän vanhempi kuin nuori, muttei sittenkään liian vanha. Näin poimittuna en tee teokselle kunniaa, mutta syy, miksi se muistui mieleeni, olikin toinen.

Tuossa kirjassa mainittiin, miten tavanomaista ihmiselle on rytmittää eloaan ulkoisien tapahtumien mukaan. Ulkoisien ollessa sellaisia, joihin ei suoraan voi itse vaikuttaa. Ajatellaan esimerkkeinä laajasti tunnustettuja juhlia kuten joulua ja vuodenvaihdetta, itselle tärkeitä juhlia kuten syntymäpäivää, arkisia asioita kuten kuunvaihteita ja viikonloppuja. Nämä ovat sellaisia hetkiä, joihin voi sitoa päätöksiä.

Yleensä sellaisia päätöksiä, jotka luulee tehneensä muttei välttämättä ole tehnyt, ainakaan todeksi.

Tiedän ihmisiä, jotka aloittavat harrastuksia, kun tulee kevät ja kalenteri väljenee. Tai ottavat puheeksi hankalia asioita, kunhan kiire tästä kesän tullen helpottaa. Aloittavat uuden työpaikan haun palatessaan kesälomilta. Tekevät ehkä muitakin eroja samoina hetkinä. Eläviä esimerkkejä löytyy läheltäkin. Vaikka elämä on yhtä riistoa, tappaa äitini itsensä vasta sen kuukauden kuluttua, kun ero on totta. Saatan samastua, sillä itse olen lykännyt vaikeita asioita minäkin. Olen vältellyt lapsenhankinnasta tai hankitsemattomuudesta puhumista, seksiongelmien avaamista, ihmisiin tutustumista, miksen myös itseni rakastamista.

Minulla on sellainen toistuva kuvio, jossa sängyssä unta odotellessani ratkaisen ongelmia. Tunnistan ettei uni tule, hampaat hakkaavat yhteen muustakin kuin kylmästä johtuen, vaikka on siinä sitäkin, aika sytyttää sukat tuleen, ja sitten hetkeä myöhemmin kylpyhuoneen puolella jalkoja kylmän veden alla virutellessa mietin, että mikä ihme tässä nyt on. Tämä kuuma-kylmä-hoito on sitten tuonut oivalluksia, sellaisia kuin että on aika sanoa suorat sanat, lopettaa työt tai muu puuhailu, irtisanoa asunto tai ylipäätään puhua asiasta josta pahamielisyys kumpuaa, jota ei toiselle ole milloinkaan sanonut.

Asia ratkeaa, elämänhalu palaa, innostus nousee. Tämä ratkaisee kaikki ongelmat, onpa hienoa.

Näin huojentunein mielin voi sukat märkinä käydä nukkumaan. Ja havahtua herätessään siihen, ettei tämä elämänlaatua nostava kikkakakkonen tuonutkaan kuin hetken hurmoksen ja flunssan. Sillä aamulla samat rohkeusaskeleet pitäisi ottaa uudelleen mutta mieli on jo nostanut levosta toipuneena muureja pystyyn. Että eihän tuo nyt niin iso juttu ollut, järkevästi ajatellen sitä voisi jatkaa vielä kesään asti, säästellä nyt rahoja tai mitä vain. Eikä parisuhdetta kannata nyt horjuttaa, kun on lomamatkakin varattuna ja keikkaliput kuukausien päähän. Parempi vaieta vain. Mutta heti keikan jälkeen sanon.

Mikään ei muutu, paitsi se, että mielessä on ratkaisuidea, jota kieltää itseään käyttämästä. Ei vielä, odotetaan oikeaa hetkeä.

Näin aikuisempana olen ajatellut, miten typerää tuollainen on. Tuo ratkaisuideahan voi toimia tyynnyttäjänä tulevinakin öinä, jolloin ahdistus saa taas otetta, mutta aikojen kanssa se saattaa lyödä myös suuremmalla voimalla kimppuun. Että typerä Timo, tiedät mitä pitäisi tehdä muttet sitten saa tehdyksi. Jolloin sitä harmittaa kahta kovemmin, kun tietämättömänä voisi sentään ajatella, että en tiedä mikä avuksi, kun kaikki ahdistaa. Tietävänä voi vain nyökytellä vieressä, että on tämä tosiaan hieman typerää eikä mikään mitta miehisyydestä, että ahdistusta sietää näin hyvin.

Minulle ajankohtiin sitomiseen on liittynyt sellainenkin piirre, että olen ajatellut, kuinka paljon helpommalla pääsen kun jokin asia loppuu. Jos esimerkiksi olisi niin, että koulusta on joka tapauksessa valmistumassa pian, kuten joskus lukioaikoina oli, niin omaa itseään ei tarvitse enää päivittää toisten tietoon koska eihän heitä enää milloinkaan kuitenkaan tapaa. Tai sitten myöhemmin tavatessaan voi ihmisiin tutustua uudemman kerran, selittää että aika tämän muutoksen on tehnyt, siksi tämä loppuvuoden Timo on aivan toista kuin se, jonka viimeksi lakkiaisissa näit. Niin sitä ihminen muuttuu, kun vanhenee, voi toiveikkaasti sanoa, vaikka sisimmässään tietää, että on ollut tällainen jo useamman vuoden ja suurin ero on siinä, ettei pidäkään enää kulissia pystyssä toisen ihailla tai ei.

Ihmisluonteelle on melko ominaista säästellä voimiaan. Siksi tällainen ajan korjaavuus on piirre, jota en itsessäni osaa halveksia tai nolona pitää. Typerää kyllä, mikä on helppo huomata, kun nyt mietin sellaisia tilanteita, joissa olisin voinut olla rohkeammin itseänikin viihdyttävä ihminen, jos vain olisin uskaltanut tehdä pääni sisäisen muutoksen todeksi toisillekin. Mutta koska ihminen on aikansa tuotos, voin kannustavasti todeta, että parhaani tein ja tässä sitä nyt ollaan.

Tuossa Pinkin kirjassa on sellainen maininta nostalgian suuntaan, jonka muistelen kannustaneen menneessä vellomiseen. Jotensakin siten verrattiin, miten joskus tätä pidettiin negatiivisena asiana, että miksei ihminen nyt vain nauti hetkestä ja suunnittele tulevaa. Kuluttaa nyt aikaansa johonkin, joka on jo jotenkin tapahtunut eikä toiseksi muuttua voi. Kirjan valaiseva kanta oli tutkimukseenkin nojaten sellainen, että mennyttä miettimällä sitä vasta voikin oppia kaikenlaista uutta, joka voi vaikuttaa tässä hetkessä ja kaikissa tulevissa tulevaisuuksissa.

Eläimistä poiketen ihmisillä on erinomainen kyky kerrata menneitä asioita ja myös velloa niissä, kun mielen haluaa matalaksi. Tai kellua jos jokin onnistuminen liikahduttaa sellaisella iloa tuottavalla tavalla. Sitä kannattaa hyödyntää, olen omalla kohdallani huomannut. Sillä nyt miettiessäni näitä yöllisiä oivalluksia, joita olen pitkin elämääni saanut, ovat ne usein olleet hyvin oikean suuntaisia. Ainakin siinä määrin, että olen ollut rehellinen itselleni.

Joskus keksin esimerkiksi, että olisipa hienoa käydä parturissa, leikkauttaa siisti kampaus ja värjätä se siniseksi. Tätä ei ikinä tapahtunut, ja hyvä sikäli niin, koska en ole vielä milloinkaan käynyt parturissa ja poistunut sieltä tyytyväisempänä itseeni kuin mennessä olin, joten tuskin niin olisi tuollakaan reseptillä käynyt. Tuo ratkaisu oli kuitenkin lääke aivan oikeaan ongelmaan, siihen, etten ollut tyytyväinen itseeni enkä ollut nähnyt itseäni asian parantamisen arvoiseksi. Jos tätä olisi selvitellyt pidemmälle olisi tuo voinut löytyä. Sen sijaan aamulla mietin, että olipa typerä idea, maksaisikin varmasti sata markkaa tai mikä rahayksikkö joskus teini-ikäisenä käytössä olikaan, joten olkoon. Tämä oli sellainen oiretta korjaava oivallus, mutta sellainen myös, joka olisi voinut johtaa jäljille, jos siitä olisi puhunut.

Ehkä myös silloin, jos sitä olisi käynyt toteuttamaan ja sitten ihmetellyt myöhemmin, että mikä minua nyt vaivaa, eihän tämä muuttanutkaan kaikkea tai mitään kuten kuvittelin.

Näiden yöpyörimisien kautta olen oppinut muutaman itselleni tärkeän oivalluksen.

Jos keksii hyvän idean, se kannattaa saattaa todeksi mahdollisimman pian. Vaikka pieninkin askelin. Skeittiharrastuksen voi aloittaa siten että katsoo alkuunpääsyvideoita ja tilaa itselleen skeittilaudan, jolla harjoitella. Vaikka harjoittelu olisi sitä, että pyörii olohuonetta ympäri koska maassa on lumi.

Joten tarkennettuna, jos keksii hyvän idean, sitä kohti kannattaa lähteä heti. Miettiä, mikä on sellainen askel, joka vie kohti tätä määränpäätä jota mielessään tähyää. Sitten ottaa vähintään sen.

Olen lykännyt kaikenlaisia hienoja harrastuksia koska aika ei ole ollut kypsä, enkä nyt voi kuvitella olevani siksi jotenkin parempi ihminen. Varsin usein käy siten, että asiasta tekee mielessään niin suuren ja vaivalloisen, ettei sen toteuttaminen ole siksi mahdollista. Pitäisi mennä johonkin oikeaan parturikampaamoon ja miten sellaisenkin löytäisi ja mikä nyt sitten olisi oikeasti järkevän viileä hiustyyli ja millä tavalla saan valittua värin ja entä jos se onkin typerä sininen niin kuinka monta vuotta se hiuksissa viipyisi ja jos se onkin nolo, niin kestänkö sitä kuolematta. Niin suuri juttu että täytyy valmistella ja suunnitella huolella ja siihen se sitten jääkin.

Vaikka mikään ei estäisi varaamasta aikaa ja hiomasta yksityiskohtia pitkin matkaa. Eihän hieno kampaus edellytä värin lisäämistä nyt tai ikinä, voisin nuorelle minälleni muistuttaa, se voisi olla jopa tyylikkäämpi ilman kaikkia teholisäaskelia.

Samaan tapaan skeittaamisen opettelu ei vaadi yksityistunteja skeittihallilla, vaikka voisi niistä apua ollakin. Joskus elämä kantaa, koetan uskotella itselleni. Siitä osoituksena ilahduin joitakin vuorokausia sitten kun törmäsin ihmiseen, johon olen elämäni aikana törmännyt vain kerran aikaisemmin. Ensimmäinen skeitaten suoritettu matkani johti siihen, että kotikulmillani suhasin kömpelösti tämän ihmisen ohitse. Olin jäänyt mieleen, sillä nyt kohdatessani hänet uudelleen viittoi hän jo kaukaa, että pysähdy ja kun pysähdyin, sanoi mitä kohteliaimmin, että hei, on tavattu aiemmin, jos muistat ja haluaisin antaa vinkin, että jousta tukijalasta, kun potkit menemään. Sillä tavoin tasapaino säilyy paremmin, kun myötäilee liikettä. Kuin luistellessa, vertasimme. Päätti sanoen, että ihminen on jousi. Sen jälkeen toivotti hyvää skeittikesää ja katosi harjun taa hän.

Olisin voinut opetella tämän kunnialla kuntoon niin etteivät puolitutut pääse korjaamaan. Mutta olin iloinen, että noin kävi, se kun osoitti, että sitä voi lähteä aivan nollasta liikkeelle ja parantaa pitkin matkaa. Ehkä se pätee kaikkeen, ehkä, vaikken lentämistä lähtisikään heppoisesti kokeilemaan. Mutta jos muu matkustamo nukkuisi, itse pyörisin ahdistuksissani ja paikalle pelmahtaisi henkilökuntaa kysymään, että haluaisiko joku lentää, siellä nukkuvat kapteenitkin nimittäin nyt, niin osaisin sanoa, että miksipä ei. Vaihtelua ajatuksille ja kai sitäkin voi auttavasti osata tehdä, kun rauhassa keskittyy, opinhan laudanhallintaakin.

Itsemurhaan asia liittyy siten, että tajuan tehneeni näitä henkisesti elämäni taitekohdissa. Kun koulu jää taa voi menneen Timon haudata ja pitää tämän parhaan version. Kun muuttaa voi tehdä samoin, uusi naapurusto ei tiedä mitään menneestä. Uudessa harrastuksessa voi olla paras itsensä, vanhaan jää vain muisto ihmisestä, jota ei oikeasti ollut.

En nyt toivo tekeväni tällaisia henkisiäkään itsemurhia enää milloinkaan. Se oli sangen kätevää, kun oma itseni ahdisti tai se, ettei oma itsensä uskaltanut olla. Mutta tämän voi ratkaista muutoinkin, kuten käymällä pelkoja kohti ja olemalla aina vain useammin ja useammille se ihminen, joka kuvittelee olevansa.

Mutta jos jokin pienikin päätös, tai jopa tällainen henkinen itsemurha pitäisi tehdä, toivoisin olevani kyllin viisas, että tulisin tehneeksi sen mahdollisimman pian. Koska asioita voi lykätä ikuisesti, se on niiden pitämistä samana. Samuus on helppoa. Muutos vaatii työtä, silloinkin, kun muutosta tekee väärään suuntaan. Ehkä kuntoiluvertauksellisesti muutoksenkin tekeminen käy helpommaksi mitä useammin sitä tekee. Jos sitä odottaa itselleen suotuisaa hetkeä, uudenvuoden ensimmäistä päivää, jää perusmuutosharjoittelu vähälle ja tuo tuntuu vaikealta ja koko keho on pitkään kipeä, kun muutosta ei osaakaan käsitellä.

Kun taas tällaiselle ihmiselle kuin minä, jolle muutos on harvinainen ja hyvin suunniteltu juttu, tekisi hyvää harjoitella muutosta kaiken aikaa. Pilkkoa päiviä ja ankkuroida niitä, jotta päätökselle saa tuen. Tulin löytäneeksi tällaisen mielenkiintoisen surullisen kirjan, joka synnytti ajatuksia. Se on hyvä syy katkaista tämä päivä tähän hetkeen ja kirjoittaa näitä ajatuksia ylös ihmisten lukea. Jotensakin noin keksin loppusanat kirjalle, jota ei oikeasti edes ole olemassa.

Jos aikaa miettii, ei tämäkään päivä poikkea syntymäpäivästä mitenkään. Pikemmin sitä voi ajatella, että tässäpä tavallisuudessaan erikoisen hieno päivä tehdä jotakin mitä ei yleensä tekisi. Tein päätöksen, joka muutti elämäni, eikä se päivä ollut mitenkään erikoinen, siksi olen niin ylpeä, kun näin tein.

Eiväthän ne ulkopuolistenkaan asettamat mahdollisuudet tule välttämättä itselle sopivina hetkinä. Sitä voisi löytää itsensä lentämästä milloin hyvänsä. Miksei niitä hetkiä voisi itse itselleenkin järjestää, että tänään ei ole mitenkään erikoinen päivä mutta tästä hetkestä alkaen olen se versio itsestäni, joka olen luullut olevani mutten ole uskaltanut olla. Se tuntuisi kivalta ajatukselta, vaikkakin myös siksi, koska se on vähän hassua. Ihminen voi muuttua toiseksi, kun ero on totta ja viisarissa 60 vuotta. Mutta ihminen voi muuttua toiseksi myös sillä, että jokin päivä päättää, että minäpä otan tämän muutoksen kehityskohteeksi itsessäni ja koetan vähä vähältä harjoitella sitä. Kun teen jotakin mistä en pidä tai sanon toisin kuin tahtoisin, niin korjaanpa perään.

Onhan niinkin, ettei muutos ole totta ennen kuin siitä tulee tapa. Miksi korottaa sitä hetkeä, kun päätti aloittaa matkan, kun taika kuitenkin tapahtuu vasta siinä matkan mittaan. Se on ihmisluonteen omituisuus, mutta myös sellainen, jonka voi todetessaan sormella osoittaen kummalliseksi maalata, piirtää viereen kysymysmerkin ja käydä pohtimaan, että entäpä jos voisikin olla toisin.

iltaisin päätän
että aion tunnustaa
mä sua aattelen
ja mieleni valtaa

aamuisin muistan
että olet vain unelmaa
näen muuttolintujen
nousevan ilmaan

(Hulda Huima - Serenadi, san. Hulda Huima)