Luku 60

Kaapu ja hattu

Eräs kauhuteoria kertoo siitä, miten roolipelien kautta ihminen voi päätyä hyvin loogisin askelin saatananpalvojasta huumeringin vetäjäksi. Verisissä riiteissä ei säästellä noppia eikä manailua. Lopulta kaikki osalliset päätyvät vankiloihin ja huumevieroitukseen, jos hyvin käy, houruloihin ja hautuumaiden täytteeksi, jos kohtalo on se tavallisempi.

Innostuin nuorena roolipelaamisesta ja tätä tietä tuli käytyä jonkin matkaa. Tarinan innoittamana, kerrankin voisi päästä nimenä paikallislehteen. Liekö ollut onni siinä, että etenin polkua vain pöytäroolipelien maailmaan saakka. Näin en aivan ehtinyt näkemään miten paholainen loitsitaan omien joukkoja vahvistamaan. Toiveikas puoli minusta ajattelee toisaalta sitenkin, että näin ei ole käynyt vielä. Toivoa on.

Mutten harmittele manausmenetystä, sillä jollakin tapaa tästä harrastuksesta on jäänyt jälkiä, joita nyt saatan nähdä.

Leikkimielessä roolipelien idea on siinä, että niihin osallistuva ihminen voi kuvitella olevansa joku muu kuin hän todellisuudessa luulee olevansa. Tietokoneroolipeleissä raamit ovat pelisuunnittelijoiden rajaamat, mutteivat välttämättä juurikaan kapeammat kuin tosielämässäkään. Pöytäroolipeleissä tietokoneen sijasta sääntöjä vaalii pelinjohtaja, joka mielikuvituksellaan maalailee pelaajille maailman, johon uppoutua ja tavat, joita noudattaa. Liveroolipeleissä asioita eletään oikeasti, ruudun reunassa tai paperilla mainittu varustus löytyykin ihmisen itsensä yltä.

Kaikissa näissä kolmessa mieleeni juolahtaneessa roolipelaamisen muodossa asioita tapahtuu silti valtavissa määrin ihmisen pään sisällä. Joskus jopa useiden ihmisten päiden sisällä, kun taustoitus, tarina ja tapahtumat tempaavat mukaansa ja osallistujat vievät tapahtumia suuntiin, joita ei voisi samalla tapaa toteutuviksi käsikirjoittaa. Ehkä siksi rauhallinen nopanheittelykin kärjistyy joukkotappeluksi, kun pöydän ääreen sattuu joukko passiivisaggressiivisia ihmisiä, joita on kutakin kaltoin kohdeltu koulujen pihalla. Mutta tällaista en itse ole todistanut, joten pidän sitä epätodennäköisenä. Taitavien osallistujien joukossa noin ei voisi käydäkään, sillä tähän leikkiin kuuluu oleellisena osana sellainen sääntö, että oma persoona ei saa vuotaa esitettyyn hahmoon.

Vaikka itseä henkilökohtaisesti kuinka sapettaisi se epäreiluus, jolla joukon ahne varas vie löydetyistä aarteista ison siivun, ei siitä pidä piitata, jos se itselle osoitettu hahmo on esimerkiksi hyväuskoinen hölmö tai rahasta piittaamaton tapaus. Oma tunne on aito mutta leikki ei toimi, jos kaikki seuraavat omia moraalikompassejaan. Siinä mielessä roolipelaaminen on kuin näyttelemistä. Tulkitaan omaa hahmoa, jonka on ehkä hetkeä aiemmin luonut, koetetaan kuvitella kuinka hän toimisi kohtaamissaan tilanteissa ja viedään tarinaa tällä tavoin eteenpäin.

Näin sitä kenties nauretaan pelin tiimellyksessä, kun hahmojen sinänsä järkevätkin tapahtumat johtavat omituisiin lopputuloksiin. Ainoa älynsä puolesta lukutaitoinen tyyppi pyörtyy taistelun tiimellyksessä ja riimuja pitäisi tulkita, joten rukouksia esitetään ja toiseksi älykkäimmän, vaikka silti tyhmän onnea koetetaan. Riemuitaan kun tekstistä saadaan tolkku. Pudotuksen jälkeen päätellään, että ehkä reitti huipulle ei sittenkään ole tämä. Uusi yritys, kuka nyt koettaa lukuonneaan.

Näytelmiä on tehty vaikka ja mistä asioista. Usein näytelmissä puhutaan ja lauletaan. Roolipelien maailmassa tapahtuu omien kokemuksieni puitteissa enemmän sellaista väkivaltaankin vivahtavaa seikkailemista, jossa satumaailmoissa ratkotaan ongelmia, jotka voivat olla luonteeltaan poliittisia tai henkilöihin käyviä, mutta joiden ratkaisu usein löytyy väkivallasta. Väkivaltapainotteisuus tarkoittaa sitä, että taistelutaidot ovat tärkeämpiä kuin kyky puhua tai taivutella.

Mikä on ymmärrettävää pakoa todellisuudesta, koska nykyään on hyvin harvinaista, että löytää sellaisen ongelman, jonka ratkaisemiseen väkivalta liittyisi millään edistävällä tavalla.

Se mitä itse opin roolipeleistä, olivat ne missä muodossa hyvänsä, ei siltikään ollut väkivallan ihannointi. En oppinut noppaa heitellessäni sitä, kuinka puukolla isketään mahdollisimman tehokkaasti tai kuinka lohikäärme tapetaan sen heräämättä uniltaan. Sen sijaan roolipelit opettivat kuolemaan ja aloittamaan alusta. Miettimään sitä, millä on merkitystä. Arvioimaan omia kykyjä ja vastaantulevia haasteita. Kaiken hauskanpidon lomassa.

Roolipelien myötä opin myös sen, että ihminen voi olla mitä tahansa mitä hän kykenee kuvittelemaan.

Jos hahmoa luodessa tuli mieleen kokeilla jotakin epäsosiaalista hylkiötä, joka ei luota kehenkään, niin sellaista saattoi kokeilla. Katsoa kuinka pitkälle tällä pötkisi ihmisten seassa. Miettiä millaista elämää hän eläisi, millaista kaarta hänelle tarinan mittaan kertyisi. Voisiko hän muuttua kesken matkaa, millä perusteilla, millä askelin. Tai äärimmäisen luottavaista ihmistä. Miten hän suhtautuisi tällaiseen samanlaisena vastaantulevaan tilanteeseen.

Erityisesti tietokoneroolipelit mahdollistivat tällaisen kokeellisen lähestymistavan, siis sellaisissa tilanteissa, joissa näitä oli joko käsikirjoitettu, tai tilanteissa, joissa peliä pelattiin ihmispelaajien kanssa. Uuden hahmon kun saattoi luoda päässään millaiseksi tahansa ja sitten antaa tämän piirteiden vähitellen tihkua kanssapelaajien tietoon. Nähdään pian, saattoi ikävä hahmo sanoa ja lähteä sitten kotiinsa palatakseen vasta viikkojen kuluttua. Siinä saavat nähdä luottamuksen hinnan, kun apu ei saavukaan paikalle. Toinen taas saattoi taistella vaivalla ja vaikeuksia kaihtamatta toverinsa pulasta, osoittaen näin uskollisuutensa, jota ei tarvinnut sanoin esittää.

Roolipelit olivat leikkiä, mutta kuten leikit parhaimmillaan, ne antoivat hauskanpidon ohella ideoita ja valmistivat elämään. Hahmo kehittyi pelin mittaan niin taidoissaan kuin piirteissäänkin ja näihin saattoi itse vaikuttaa. Kenties vain sillä tietoisella tasolla, että seuraavaksi voisin opetella miekkailua, mutta sittenkin. Rajoja ei ollut tai ne tulivat niin myöhäisessä vaiheessa, että uuden pelin aloittaminen uudella hahmolla oli joka tapauksessa tuoreudessaan houkutteleva askare.

En ollut miettinyt tätä asiaa aiemmin, mutta roolipelit opettivat minulle hyödyllisiä asioita.

Ymmärrän nyt, että ne antoivat mahdollisuuden uusintayrityksiin. Jos hahmosta tuli susi, saattoi asian korjata aloittamalla uuden. Ei tämä toiminut, seuraavalla kerralla en tee samaa suunnitteluvirhettä. Tai jos kyvyt eivät riittäneet, niitä saattoi kehittää. Vielä kierros lähimetsässä taitoja kartuttaen, sitten talven taituttua lähden kohti vaikeampia haasteita. Luovuttaminen oli vaihtoehto, koska uusintayritys saattoi alkaa välittömästi. Ja kehittyminen oli vaihtoehto, koska mikään ei estänyt parantumasta kohdattuja vastuksia peittoavaksi.

Sekin tuli opittua, ettei ihmisistä oikeastaan voinut tietää. Pelihahmo saattoi sanoa mitä tahansa, mutta vasta toimiaan seuraten paljastui se, millainen hän oikeasti oli. Joku saattoi pelata pelivuosien mittaista monitasoshakkia, jonka tarkoituksena oli kaataa kuningaskunnan kruunupää. Asiasta saattoi saada vihiä tai ei, ja sellaisen seuraaminen ruokki mielikuvitusta. Miksi he toimisivat noin, jos olisivat oikeuden asialla, onkohan hän yhä puolellamme, oliko virhe antaa kirje kuljetettavakseen, voiko sanomisiinsa luottaa.

Tällaisten asioiden miettiminen oli viihdyttävää, koska samalla tiesi, ettei tämä ole totta.

Mutta kuviteltua tai ei, nämä mekanismit olivat silti parhaassa tapauksessa aitoja. Aivan samalla tavoin hallitsijan hovipalvelija voi ahneuttaan ja kostonhimossaan suorittaa vallankumouksen, on kyseessä sitten pelimaailma tai se aidompi. Siksi ymmärrän nyt ammentaneeni tällaisista tarinoista oivalluksia myös omaan elämääni.

Joskaan ei niin, että miettisin mitä juonia pääministerin avustajalla on vallankahvaan pääsemiseksi. Yhtä vähän kuin televisiosarjoja katsovat miettivät hovimestarin kohdatessaan hänen murhaaja-asemaansa, että jokohan hänet on tuomittu aiemmista teoistaan vai vieläkö hän kulkee vapaana, kenties vasta ensimmäistä iskuaan suunnittelevana. Mutta sellaisella tavalla kuitenkin, että jos tämä hahmo olisi johdonmukainen, hänellä olisi varmasti jokin motiivi toimia kuten hän nyt toimii, ja mikähän se sitten olisi.

Roolipelihistoriani on auttanut minua tulkitsemaan muita ihmisiä järkevinä ja eheinä olentoina. Aivan varmasti hekin tekevät omituisia asioita, odottamattomuuksia, mitä hyvänsä. Ehkä niitä tehdään joskus hetken mielijohteesta ja myöhemmin mietitään hämmentyneinä sitä, mikä sai tällä tavoin poistumaan oman hahmon ulkopuolelle. Mutta kenties sitä useammin he pysyvät hahmoissaan ja koettavat tehdä asioita tavoilla, jotka ovat heille ominaisia. Niitä on mielenkiintoista miettiä ja erityisesti mielenkiintoista tätä hahmon taustatarinaa on miettiä omalla kohdallani.

Nämä pelitunnit ja sadat hetkeksikin luodut hahmot, kun ovat antaneet minulle mahdollisuuden miettiä itseäni. Että jos olisin sellainen kuin toivoisin voivani olla, niin miten se olisi mahdollista. Millainen tausta minulla pitäisi olla, miten minun pitäisi toimia ollakseni eheä. Mitä uskomuksia tämän taakse vaadittaisiin ja mikä minussa perustavanlaatuisesti estää sellainen olemasta. Onko se este totta vai kuvittelemani.

Daniel Kahnemannin kirja “Thinking, fast and slow” kertoo monesta, mutta yhtenä asiana se kertoo siitä, kuinka ihmisen ajattelu jakautuu kahteen järjestelmään. Ensimmäinen järjestelmä on nopea ja toinen on hidas. Nopea ratkaisee sellaisen ongelman, johon liittyy sängystä nouseminen, siirtyminen kahvinkeittimen äärelle ja sen saaminen piristettä tuottavaan tilaan. Hidas järjestelmä astuu kuvioon siinä kohdin, kun pääkoppa muistuttaa siitä, että tänään piti käydä lääkärissä. Siirtyäkö ensin toimistolle ja poiketako sieltä, vai ollako kotona etätyöskentelemässä siihen saakka, että lääkäriaika on, jos menisi ihmisten ilmoille vasta sen jälkeen. Jaa, tätä sietää miettiä kahvin äärellä.

Näiden järjestelmien olemassaolo on hyvä tiedostaa, sillä automaattiset asiat ovat sellaisia rutiineja, joita ei välttämättä tule milloinkaan ajatelleeksi. Päivä käynnistyy kahvilla vaikkei sitä välttämättä tarvitsisi niin tehdä. Matka kahvin äärelle menee suuremmin miettimättä, vaikka sängystä nousisi kipeälle polvelle, joka vihlaisisi ensimmäiset askeleet. Jos asiaa ei pysähdy miettimään voi jäädä huomaamatta se, miten huonolta patjalta liikkeelle lähteminen saattaa olla keholle epäedullinen käynnistys päivään. Jos tähän havahtuu, järjestelmä kaksi auttaa rakentamaan aamurutiinia uudestaan. Jos sitä heräisi, pysähtyisi hetkeksi tunnustelemaan jalkojaan, tekisi pienet verryttelylämmittelyt ja avaavat venytykset, kävelisi sitten kiireettömästi keittiöön niin selviäisikö sitä ilman lonksumista ja vihlontaa. Kenties.

Tämän rutiineja ruotivan järjestelmän käyttäminen on hidasta ja tehotonta, mutta sillä tavoin ihminen voi rakentaa uusia taitoja. Alkuun mikä tahansa asia vaatii tämän hitaan ajattelun käyttämistä. Kitaransoitto vaatii hirvittävän monta opeteltavaa asiaa, varsinkin jollei kielisoitinmaailma ole ensinkään tuttu. Aikaa kuluu jo siihen, että asentoa hakee sellaiseksi ettei soitin sylissä paina ja ettei käsi puudu jännityksestä. Kun ymmärtää nopean rutiiniajattelun toimivan vain asioihin, jotka jo osaa, voi tämän opettelun kanssa olla itseään kohtaan suopeampi. Alkuun mikä tahansa asia vaatii hidasta perehtymistä. Tämän itsestäänselvyyden voi unohtaa, jos itseään suojaa uusilta asioilta.

Kerran kokeilin, käsi tuli parissa minuutissa kipeäksi, ei ole minun juttuni tämä kitaransoitto. Pitäydyn kahvinkeitossa, tämä menee miettimättä.

Toisaalta on niinkin, että minkä tahansa rutiiniasian saa hidastettua, kun pysähtyy miettimään sitä, miten sen tekee. Kahvinkeiton lisäksi mitkä tahansa helpot asiat voi kyseenalaistaa ja miettiä käyttämiään vaiheita. Millä jalkaterän osalla maata koskettaa, aktivoituvatko samalla keskivartalon lihakset vai roikkuvatko ne vain mukana. Miten asento muuttuu tai miten sitä pitäisi muuttaa, jotta rytmi vastaisi suosituksia.

Olen vasta muutaman vuoden ajan kiinnittänyt huomiota siihen, miten kävelen ja juoksen, ja sitä on mielenkiintoista miettiä. Ensimmäisen järjestelmän pikatoimintoja on hyvä kyseenalaistaa, haastaa ja koettaa kehittää, jos vain aika antaa myöden hidastaa menoa. Sillä varsinkin opitut asiat muuttuvat hetkeksi aikaa hitaiksi ja huonoiksi kun toimintojaan käy tarkistamaan. Bassonsoitto plektralla käy hitaammin ja virheellisemmin kuin sormin naputeltuna, mutta jos tahtia hidastaa, saa seurauksena uuden kyvyn ja lisää osaamista myös sormisoitteluun. Tätä ei vain välttämättä huomaa ja tule ajatelleeksi siinä hetkessä, kun aiemmin sutjakkaasti läpimennyt kappale muuttuukin hitaaksi ja virheillä viljellyksi.

Tyhmä tapa soittaa, pitäydyn tässä minkä osaan.

Saman ilmiön saa kitarateemaisesti esiin, jos koettaa laulaa samalla kun itseään säestää. Vaikeaa on, mutta kun ensimmäistä järjestelmää kyllin pitkään kouluttaa, sitä voi yllättyä miten ääni suusta kuin soittimestakin on haluttuun asteikkoon oikeaan aikaan osuvaa. Miten merkillistä, nyt tätä voi jo tehdä ja katsella samalla ulos ikkunasta. Pupuilla on isot korvat ja jos se kestää tätä kuunnella on tämä varmasti aika sujuvaa kenestä tahansa, minneköhän ensimmäiseksi keikkailemaan tarjoutuisi. Kunnes pelästyy, että soitto menee mutta en tiedä missä menee, kuinka pitkäksi aikaa uppouduinkaan tähän, eikö ollutkin niin että tässä tuli jokin poikkeava vaihto viimeisellä kierroksella, mitenkähän se meni. Ja taas on toinen järjestelmä hetken ohjaksissa.

Roolipelimaailmassa on tavanomaista, että hahmonkehitys tapahtuu vähitellen. Siksi huijaan usein itseäni ajatellen, että vaikka tämä nyt edelleen käy hitaasti ja huonosti olenkin nyt saanut jonkin lisätason, vaikka vain desimaalipisteiden verran, johonkin taitoon. Että se tason yksi rullalautailu onkin nyt tason kaksi osaamista, vaikka taitopalettini ei sisällä vielä yhtäkään temppua ja hyppy-yrityskin johtaa vasta siihen lopputulokseen, että pysyn laudalla kaatumatta sen kanssa kyljelleni. Taitoa vaatii tämäkin ja huomaan sitä kertyneen.

Samalla tapaa olen miettinyt henkistäkin puoltani. Että jos en hahmona ole aivan toivomani kaltainen, niin millä tavoin sellainen voisin olla. Kuvittelen itsepetoksen uhallakin haluavani oikeasti olla esimerkiksi mukava ihminen. Sitten mietin mikä toimintoni tällaista estää tapahtumasta. Kun ainakin ilkeily, salailu ja pahansuopaisuus ovat tällaisia välttelyn arvoisia käytöstapoja, käy sen miettiminen, mikä tuollaisiin saa tukeutumaan. Ainakin epävarmuus itsestä ja epäluottamus toisiin, voisi sitten tulkita ja taas miettiä, että miksi niitä tarvitsisi vaalia, mikä estää heittämästä näitä hiiteen. Näin käy hahmonkehitys, sitä heittää automaattisen järjestelmän hetkeksi kahville ja miettii järjen kanssa ehkä itsekin kahvia nauttien. Vai tuollaista oli tämänkin takana, mitähän sitä sitten itselleen tekisi.

Itsepetoksen varjoa pyyhin pois ajatellen, etten voisi kuvitella unelmatilanteeksi jotakin, jota en oikeasti pohjimmiltani haluaisi. Että ehkä oikeasti olenkin kiltti ja mukava mutta olen oppinut siihen ylle taitoja, joilla olen selvinnyt täällä kamalassa maailmassa. Samalla tapaa kuvittelen, että jos maailmassa on pahoja ihmisiä ovat he voineet oppia heitä puistattavia kivoja piirteitä, joista nyt pyristelevät irti. Jos tällaisia on niin toivottavasti saavat ne karistetuiksi, sillä ei voi tehdä ihmiselle hyvää elää valheessa ja sisäisessä ristiriidassa. Ennemmin kahtia jaetusti hyvät ja pahat kuin yksi leiri rikkinäisiä.

Roolipelit ovat saaneet minut uskomaan, että ihminen voi kehittyä. Opetella uusia taitoja ja ratkaista sisäisiä ristiriitojaan. Ettei tarvitse tyytyä toteamaan, että tällainen minä olen, minkä sille nyt enää voi. Etten ole tyytyväinen mutta nopat on kerran heitetty ja ykköstä näyttivät.

Tämä on erityisen tärkeää siksi, että elän uskossa, ettei tätä hahmoani kuoltuaan seuraa aloitusvalikko ja uusintayritys. Ennemmin asetan uskoni siihen, että alussa luotua hahmoa voi elämän pelin mittaan ohjata toivomiinsa suuntiin kuin tyydyn manailemaan, että kehno tuli, ehkä seuraavalla kerralla sitten.

Voi olla, että harmittelen tähän hahmoon tuhlaamaani aikaa, kun siitä aika jättää. Että olisi pitänyt kokeilla sitä kehonrakentajaleffatähteä silloin kun sellaisia vielä seurattiin ja idoleerattiin ohi fyysikoiden. Jos olisin nopeasti päättänyt tämän matkan olisi ehtinyt kokeilla sitä ja vielä jotakin sosiopaattista diktaattoriakin. Mutta jos käykin pahin paha ja tämä on viimeinen hahmo, jonka pelatakseni saan, on mukavaa ajatella, että sillä tuli pelattua loppuun asti.

Tavallaan on niinkin, että itsemurhan voi tehdä vain kerran, mutta uuden suunnan hahmolleen voi valita milloin vain ilman sitäkin. Siitä seuraavaksi.