Luku 59

Huumehoure

Ei sokea pöllö nälkää näe. Näin kuului kenties hienoin niistä viisauksista, jotka nuorella iällä keksin. Toiseksi hienoimmankin keksin, siinä sanasi menivät ylitseni kuin Concorde lentäessään Kuuhun. Näitä kestokauniita sikermiä kelpasi toistella, kun teki mieli nauraa ääneen tai vähintäänkin hiljaa oman pään sisällä. Yleisön reaktiot ja omat kasvuvaiheet taisivat lopulta johtaa kuitenkin siihen, ettei kolmanneksi parasta kerrottavaa syntynyt, ehkei vielä, tai en sitä saata muistaa.

Näitä pariakin on ilo kertailla, sillä niistä voi nyt vuosia myöhemmin lukea henkilökohtaista kehittymistäni. Siksi on harmi, ettei viisauksia ole säilössä tämän enempää.

Nykytiedolla saatamme todeta, että kuukäynti on mahdollista toteuttaa sitenkin ettei mennessä lennetä kertojan ylitse. Siksi on toisaalta häpeään taittavaa havahtua nyt siihen, miten vankkumaton litteän maan kannattaja olenkaan joskus ollut. Eikä sokea pöllökään ole paljon parempi. Se saattaa kertoa ajasta jolloin ajattelin ruoan abstraktiona, asiana, joka ehkä on olemassa mutta huonosti näköaistihavainnoin todennettavissa ja kuvastaa kenties hankalaa suhdettani ravintoon.

Mieleni tekee miettiä näitä asioita myös toisella tapaa. Onhan sitenkin, ettei tarvitse olla Nostradamuksen virkkeisiin viehättynyt nähdäkseen näissä samanlaista ennustusvoimaa. Concordet eivät enää lennä, voimme totena nyökytellä, ja sokeaksi pöllöksi voimme ajatella Pohjois-Korean viimeisimmän johtajan. Koska säkeitä on vain kaksi, jotka molemmat osuivat nyt jo tapahtuneeseen menneeseen, jää tulevaisuus meille mysteeriksi. Ollapa kadonneissa kirjoissa kolmanneksi paras, joka nyt löytyvänä kertoisi tulevasta, siitä kuinka kaikki kääntyykin parhain päin. Tämän takia on ylipäätänsä hyvä puhua ja kirjoittaa, koska tällaiset asiat jäävät elämään ja sitten niillä voi tehdä mitä hyvänsä vuosikymmeniä myöhemmin.

Kolmanneksi nämä ovat osuvia virkkeitä siitä syystä, että ne muistuttavat minua huumeista.

Useat parhaista ystävistäni ovat huumeidenkäyttäjiä. Jotakin tällaista tavataan sanoa, kun lähdetään kritisoimaan, joten tartun tyylikeinoon. Vaikka asia on myös osin totta, väite tuollaisena on oikeasti epätosi. Luulen sen olevan sitä aina, siksi tyylikeino on mielestäni niin hauska kohdattava. Epätosi väite ystävistäni on siksi että laittomat päihteet, joita nyt huumeiksi kutsun, ovat vahvojen tabujen takana. Käyttäjät käyttävät ja joskus ulkopuolisillekin valoa näyttävät, mutta ongelmaperheiden tapaan joitakin asioita osataan salata ulkopuolisilta. Eivät ne ymmärtäisi tai mitä tahansa, perustelu puhumattomuudelle löytyy.

Olen elämäni aikana ollut siitä onnellisessa asemassa, että olen tutustunut myös tähän maailmaan, jossa huumeita käytetään. En kovin syvällisesti, joten jos vitsailenkin huumepiiloista en tiedä millainen sellainen oikeasti olisi. Enkä tiedä yhtäkään kätköpaikkaa, vaikka viimeksi eilen puheissani loin kaksi sellaista mielikuvituksen voimalla. Aivan kuin se vitsin vankilassa oleva poika joka isäänsä maankääntötöissä auttaa kieltäen kaivuutyöt koska tietää että linjaa kuunnellaan lisätodisteiden kaipuussa.

Saattoi olla, että vitsissä puhuttiin murhatusta anopista, jonka ruumis on haudattu pihaan. Ehkä muistan nyt yksityiskohtia omaksi edukseni. Jos näin on, kertoo se lähinnä siitä, miten anopista saa tehtyä hauskoja vitsejä, joita huumeista ei niin luovasti lennä.

Äitini on käyttäjä, voidaan huumausainekeskustelun lomassa puhetta toppuutellen painavasti pahastua. Sitten sitä ymmärtää hävetä, että tulipa nyt huonosti lauottua herkästä asiasta. Aivan samalla tapaa tunteita ei nostata saman ihmisen toteamus siitä, että äitini on anoppi. Jos ei nyt kenties kauhua nostata, että kamala kuulla, kenen, minunko, miten tässä näin kävi, miksi kerrot tästä vasta nyt!

Ihmisiin tutustuessani olen ihmetellyt sitä mikä huumeissa viehättää. En vähättele omaa päihdehistoriaani, mutten ole vielä löytänyt hyötyjä, joita käyttäjillä tapaa olla. Oma henkilökohtainen ongelmani on erityisesti siinä, etten tunne yhtäkään hienoa ihmistä, joka olisi hieno ihminen huumeiden ansiosta. Tiedän ihmisiä jotka voivat olla sitä huumeista huolimatta. Sellaista ihastusta, jossa mielessään toivoo olevansa samanlainen, miettii että vau, miten mahtavaa menoa, on vaikea itsestäni löytää. Vaikea löytää tilanteissa, joissa asuntojen ovet ovat hankalia aukoa tavarapaljouden tukkiessa käytävää, kulkiessa kodeissa, joissa kenkiä ei tarvitse ottaa jalasta eikä niin kannusteta tekemäänkään, jossa tavarat eivät ole mitä tahansa tavaroita vaan aivan mitä tahansa tavaroita pulloista piikkeihin. Joissa ruoanlaittoa varten on siivottava laskutilaa eikä siivoamista voi tehdä rojua roskapussiin mättäen, koska siellä rojun seassa voi olla myös kaunista ja hyvää, kuten passi, lompakko tai puhelin, asukkaan tai vielä hankalammassa tapauksessa ei kenenkään tutun.

Sitten sitä asukkaisiin tutustuu, juttelee ja peilaa miten tämä on nyt kuitenkin vielä viihdekäyttöä. Että töissä voi käydä ja opintoja edistää, tarmoa ei nyt vain satu olemaan jäljellä täällä seinien suojassa siivoamiseen sillä hyöty on niin vähäinen, eikä parin päivän siivoamattomuus ole niin paha asia, sen kanssa pystyy kyllä elämään.

Onneni tämä vähäinenkin kokemuspintani on siksi, koen, sillä tällä tavoin voi huomata, että turvallisista ja pelotelluista olosuhteista ponnistavana olen väärintulkinnut myös huumeidenkäyttäjiä. Aivan samanlaisia ihmisiä unelmineen ja traumoineen sielläkin puolen on, tavat hallita samoista ja eri syistä syntyvää ahdistusta ovat vain toiset. Itse olen kotoani oppinut, että pelko on järkevä tunne mukana kantaa, onhan uhkia kaikkialla, sen että suojautumalla, epäluottamuksella ja manipuloinnilla tästä voi selvitä eikä muuten ehkä mitenkään. Toiset oppivat toisia juttuja. Ehkä jossakin kodissa keitetään teetä ja istutaan koko perheen voimin alas miettimään elämää. Sitten voi aivan järkevästi askeltaen käydä näin ikävästi, että jokin kaunis päivä löytää itsensä samoin työkaluin elämäänsä järjestävien kämppisten keskeltä ja huumeet ovat päivän puheenaihe koska kaikkihan sitä käyttävät, kun enää ei tee riitä.

En tiedä johtaako teeharrastus huumemaailmaan, mutta sen verran olen kouluja käynyt, että uskoni porttiteoriaan on vahva. Portin paikkaa siirtelen tilanteen mukaan, mutta aikuiset voivat tehdä näin. Portin takainen todellisuus on silti totta, vaikka siitä läpikäyneenä sitä voi olla hankala kuvitella voivansa palata toiseenkin suuntaan.

En tiedä huumeista omakohtaisesti kovinkaan paljoa. Olen elämäni aikana maistanut kannabista kahdesti, kummallakin kerralla muutaman henkosen verran, enkä saanut tästä välittömän hienoja oivalluksia, jotka ylittäisivät kuviteltavissa olevat haittapuolet. En ollut pettynyt, sillä en odottanutkaan muuta. Tartuin näihin tarjouksiin hyvässä seurassa ajattelematta saavani tästä mitään. Siksi en sano tätä haasteena huumausaineiden vaikutuksesta aivokemioihin vaan kertoakseni omakohtaisten kokemuksieni vähäisyydestä. Toki voi myös olla niin, että noista hetkistä alkamani liuku jatkuu yhä vuosikymmentä myöhemminkin ja herään tästä jokin kaunis päivä, mutta kuvittelen nyt vielä hetken, ettei asia olisi niin.

Vahvemmin lipsumaan lähteneet ihmiset ovat kehuneet erilaisia huumausaineita, niiden vaikutuksia ja tuottamaa hyvää oloa. Neuvoneet miten sieniä kannattaa testata vain hyvien ystävien kanssa, koska kokemus saattaa olla pelottava ilman luotettavia turvahenkilöitä. Kaikkia tällaisia asioita voi ihminen oppia enkä pidä sitä huonona oppina, vaikken aivan vielä olekaan avaamassa itseäni näille kokemuksille. Tiedänpä jotakin roolistani, jos törmään eksyneeseen ystävään sienimetsissä.

Itse huumekulttuuri on minulle ajankohtainen siksi, että melko useasti minua on vitsaillen tai aidossa uskossa rinnastettu huumeiden osaavaksi käyttäjäksi. Ventovieraidenkin toimesta. Otan kehuna sen, miten muutamaan otteeseen minulle on koetettu myydä aineita, sillä tätä varmasti tapahtuu kaikille varakkaille liikemiehille, jotka erehtyvät kulkemaan kävellen. Ystävällisenä luottamuksenosoituksena otan nekin hetket, jolloin minulta on koetettu ostaa viihdeaineita, vaikka ne ovatkin myös harmillisia muistoja, joita kerratessa kadun, etten kulje ympäriinsä täyden sienikorin, kahvipaketin ja omaelämänkertakirjani kanssa. Näistä kun yhdistelet, niin tulee hieno hetki, sienet pannulle, voita ja suolaa, ripaus pippuria, kahvit tippumaan, sitten lautaselta napostelet sieniä ja kahvit kulauttelet kauniista kupista ja samalla luet tätä kirjaa, siinä on hyvän elämän ainekset kasassa, kun vertaat omaa elämääsi siihen mitä tekstissä lukee. Tämä voi muuttaa elämäsi, ehkei parempaan, mutta ainakaan se ei pysy samana, eikä maksa mitään, ei näin ensikertalaiselle.

Mutta niin, aina välillä tätä epäilyä kuulee myös tutummilta, uusilta tai vanhoilta. Ensimmäiset kohtaamiset sattuivat tuolloin yläasteikäisenä, kun kannoin hetken matkaa liikanimeä, joka muistutti muitakin siitä, miten käytökseni johtuu luultavasti huumausainealtistuksista. Eihän sitä ihminen saata tuollaisia yhä muistamiani ennusmerkkejä keksiä ja ääneen lausua jollei taustalla ole vähintäänkin epäilyttävää suhdetta sienimaailmaan. Tuollaista elämää se pikku-Mariokin eli ennen kuin meni viemäristä alas.

Olen oppinut mielessäni yhdistämään vallattoman hauskanpidon ja päihdyttävät nautintoaineet. Samat ihmiset voivat olla innoissaan ja iloissaan jostakin naurettavasta tuntiessaan olonsa turvalliseksi ja ovat ahdistuksesta vapaita. Tätä kestää aikansa. Aikanaan nautintoaineiden hurme häipyy ja suojamuurit nousevat ennalleen. Samalla luovat ne myös syvenevää varjoa siihenkin kohtaan, johon mielessä hetken aikaa paistoi aurinko. Tuossa ei ole mitään hauskaa, lopeta, sanoo synkkenevä ihminen itseään sietääkseen. Sama ihminen joka hetkeä aiemmin nauroi ajatuksenjuoksun absurdiudelle.

Olen siis tutustunut ihmisiin, jotka ovat mukavia ollessaan erilaisten aineiden vapauttamia. Pidän välittömyydestä, jonka jotkin ihmiset tuollakin tavoin saavat aikaiseksi. Mutta harmittelen sitä, että samaan ei löydy tahtoa tai työkaluja, joilla huumeiden tarpeesta voisi päästä irti. Miksi ihminen ei anna itsensä rentoutua ja toimisto-oloissa, miksi olo paranee vasta kun kotona saa sätkän käärityksi. Voisiko saman saada aikaiseksi ilmankin, jolloin poltella voisi sitten maun vuoksi. Sitenhän me hienostuneet alkoholiharrastajatkin teemme laillisten päihteidemme kanssa.

Ehkä elämäni suurin onni onkin ollut siinä, että olen tavannut myös sellaisia ihmisiä, joille leikinlasku ja rentous ovat olleet helppoja piirteitä. Niin helppoja, että niille on voinut altistua myös aivan omana itsenään ilman aineiden taakse piiloutumista. Kyllä vain, olen oikeasti tällainen, olipa hauskaa puhua, jatketaan taas joskus, kaikkea hyvää. Ihmisiä, jotka antavat kaikkensa silloinkin, kun eivät ole nauttineet mitään. Miten innostavaa, ehken olekaan ainoa!

Päihteisiin palatakseni huomattavaa on se, miten tämä ahdistunutta mieltä tyynnyttävä vaikutus on nähdäkseni hyvä ominaisuus. Olen yhä sitä mieltä, että huumeet ovat hyvä ahdistuksenhallintatyökalu siinä missä mikä tahansa manipulointi tai rajaton avoimuuskin. Sitä ei vain pitäisi käyttää miettimättä seurauksia, hyötyjä ja haittoja, ja korjaamatta käytöstään tämän mukaisesti. Työkaluja on hyvä tuntea vaikkei niitä milloinkaan käyttäisikään, vaikka sitten vain sen tähden, että voi auttaa toisia kun näkee heidän tällaisten kanssa heiluvan.

Suurin ongelma huumeisiin liittyen on siinä, ettei niistä puhuta. Se, ettei niistä kannatakaan puhua, sillä puhumalla voi korkeintaan huonontaa omaa asemaansa. Voi saada apua, tai ei. Vähintäänkin leiman saa ja se leima voi tulla rikosrekisteriin. Siksi koen, että nykyinen kulttuuri on myös omiaan huonontamaan harrastajien asemaa syrjäyttämällä heidät avun piiristä. Miksi luottaisi yhteiskuntaan, joka toisella kädellä on näennäisen valmis auttamaan mutta herkästi myös toisella lyö ja pilaa tulevaisuuden tavalla, johon jokaviikkoinen jointti ei pysty. Pikemmin pieni polttelu voi auttaa kestämään pään sisäistä ahdistusta ja vielä tätäkin ristiriitaa, että jokin itselleni näinkin hyödyllinen asia on kielletty, mätä yhteiskunta on tämä mutta osallistua pitää, jotta saisi palkkaa tai tukea.

Ilokseni olen myös todistanut ihmisiä, jotka käyvät syvällä hakemassa vauhtia huumeista ja ponnistavat sitten pinnalle. Näille oli aikansa ja paikkansa mutten viihtynyt lopulta sielläkään, nyt harrastan meditointia. Vaikken ole käynyt tuota tietä, iloitsen siitä, että ihminen voi elää melko vanhaksi ennen kuin löytää pelkojaan ja saa voimia niiden kohtaamiseen. Lopulta löytää kuitenkin. Tuoden toivoa meille muillekin.

Joskus nuorena järsin kynsiäni. Näen tämän nyt jonkinlaisena stressireaktiona, ahdistuksenpurkutapana, joka tapahtui itsestään, jotta ajatukset sai hetkeksi muualle. Tämä hellitti joskus teini-ikäisenä, kun opettelin itsehillintää, vaikka siltikin tapa saattoi joskus palata niin että söin käsien kynnet läpi, kun oikein ahdisti. Muistan että tähänkin liittyi sellaista tavan korjaamista ilman oireiden selvittelyä. Käytössäni oli joskus pahanmakuista, näkymätöntä kynsilakkaa ja jos jonkinlaista vastaavaa apukeinoa, mikä on nyt huvittava ajatus. Samalla logiikalla hiuksia päästään repivä ihminen voisi ratkoa ongelmaansa laittamalla päänahkaan joitakin vahvistuksia, valaa päätään liimaan tai keksiä muita konsteja, jotta voisi niitä hiuksia yhä kiskoa eivätkä sitten niin hevin irtoaisi ne. Kuinka kätevää olisi se, ei sitten tarvitsisi tavan takia kaljuna kulkea. Sitten kun tämä olisi ratkaistu voitaisiin viimein pohtia mikä sai repimään hiuksia alun alkaenkaan mutta sitten todettaisiin, että oikeastaan, ei mietitäkään sitä, pelottaa mitä voi tulla vastaan, iloitaan sitä, että asia ratkesi ja kaikki on taas hyvin, hyvin vedät, jatka samaan malliin.

Vaikka opin kohtuullisuutta, yhä aikuisenakin havahduin silloin tällöin tämän kynsiä kuluttavan tottumukseni. Tämä oli kuitenkin käännekohtaansa lähestyvä piirre. Eräänä päivänä kävi sattumalta siten että sain tyttöystävältäni lahjaksi ensimmäisen oman soittimeni, ukulelen, jossa kielet soivat kauniisti. Huomasin hyvin nopeasti, että näiden näppäileminen oli kivuliasta ja tarpeettoman vaikeaa, jos kynnet olivat lyhyeksi järsityt tai hampaiden kulmikkaaksi repimät. Tajusin että hetkinen, näillä kynsillä tämä menee turhaan vaikeaksi. Siten tavasta oli helppo luopua lopullisemmin, koska siitä seuraava hyöty oli niin selkeä.

Minua harvoin huvittaa humaltua edes laillisista päihteistä, sillä pidän tavastani ajatella ja nautin siitä, että voin sen myös sanoihini sekoilematta suoltaa. Siitäkin pidän, että saatan myöhemminkin muistaa mitä sanoin ja mitä muut sanoivat. Muistot kertovat elämästä. Iloisetkin. Aina näin ei ole ollut, mutta leikinlasku on ollut ilonaiheeni pitkään, silloinkin kun en ole uskaltanut sanoa asioita ääneen kenellekään tai olen uskaltanut tehdä niin vain harvoille hyvässä seurassa. Nyt kun iloa ei tarvitse säästellä humalahetkiin, omien tai muiden, on kaikki kovasti helppoa.

Laittomat päihteet kaikkine tajuntaa laajentavine ja ymmärrystä myllertävine lupauksineen eivät houkuta minua, sillä arvostan asemaani yhteiskunnan jäsenenä ja nautin niistä ovista, jotka ovat itselleni avoimina. Mutteivat myöskään siksi, etten ole tavannut onnellista ihmistä, joka olisi sitä myös silloin, kun aineet eivät olisi ulottuvillaan, enkä siksi usko tätä helposti mahdolliseksi omallenikaan kohdalla tapahtuvaksi asiaksi.

Pidän hankalana kuvitella, että ihminen ymmärtäisi jotakin, jota hänen päässään ei jo valmiiksi olisi rakennusosina olemassa. Uskon että päihdeaineilla voidaan madaltaa muureja, joilla ajatuksien väliset esteet on luotu. Nyt ajattelen vain itseäni mutta tiedän mahdolliseksi myös muurien madaltamisen ilman aineita, jos tämä ei välttämättä sen helpompi tai parempi tie olekaan ja voi kalliimmaksikin käydä. Uskon myös, että oivalluksiin tarvitaan uskallusta rakentaa asioiden välille silta ja rohkeutta sen käymiseen, kaiken sen penkomiseen mitä täältä löytyy.

Saattaa olla yksilön ihanuuden eetosta se, että tavoittelen tilaa, jossa voin nauttia elämästä myös ilman nautintoaineita. Nauttia siitä tunteesta, kun aamulla herää kahvipäänsärkyyn, joka muistuttaa siitä, että iltakahveista on aikaa ja nyt ylipäätänsä on jo iltapäivä. Sitä tunnetta naureskellen voi siirtyä käynnistämään päiväänsä kahvin äärelle. Ajatellen tottumuksesta, että tästä pääsee eroon, jos vierottamaan käy mutta kuljetaan nyt hetki vielä rinnan. Ahdistumatta sinäkään päivänä, kun huomaa kahvin loppuneen. Ei mene päiväohjelma uusiksi vaan järkevä mieli toteaa, että hyvä, nyt otetaan sitten riippuvuudesta mittaa, kalenteri uusiksi ja kynä käteen, tästä tulee hieno päivä, mitähän hauskaa seuraavaksi tapahtuu.

Saatan valehdella itselleni, mutten pidä pahana tapoja ja tottumuksia, joiden loppuminen ei aiheuta tuskaa. Sellaisia, joiden vaikutuksesta oma käytös ei muutu. Olen samanlainen ihminen ennen kahvia kuin sen jälkeenkin, asia, jonka olen aamuisin saanut kuulla liikapirteänä pomppiessani, hetkinä kun mietin, miten hienoa on, että linnut jo laulavat, eivätkö ne tiedä, että pian laskee syys, ehkä lintu on aika tyhmä eläin tai ehkä se on viisas ja osaa elää hetkessä, mitä luulet, tietääköhän lintu yhtään mitään, onkohan meissä jotakin samaa.

Joskus sitten toinen kysyy, että mikä minua vaivaa, mitä sieniä olen vetänyt ja anoo että olisin hetken hiljaa ajatuksiaan koota. Nyt tiedän, ettei minun tarvitse hiljentyä lannistuen. Voin lähteä lintujuttuineni sellaiseen maailmaan, jossa niitä arvostetaan. Sellainen voi löytyä nojatuolista, jossa voi pyöriä kuin hullun mylly. Mikä on siitä omituinen ajatus, että mielikuvissani hullu ajelisi myllyään vinhaa vauhtia, mutta sitä tehokkaamminhan se työtään silloin tekisi. Ehkä hullu tosiaan tekee paljon työtä ja järkevä mylläri muistuttaa miten hidas ja vaikea prosessi on, koko viikko menee ja puolet jauhoista ovat käypä hinta työlle.

Tai sitten hullun mylly ei pyöri lainkaan tai se pyörii tyhjää. Nokkelaa. Ehkä sanonta viittaa tähän. Käteni käyvät kuin myllyn siivet ja ajatuksista ne kertovat. Ehkä toisaalta tyhjistä. Jos näin, ehkä joskus pitää tähän tottumattoman siristää silmiään nähdäkseen sen taian, jota tyhjä työ synnyttää. Siristää silmiään kuin ihminen joka kalvakassa valossa hakee suonta, johon iskeä. Harjoittelulla siinäkin kehittyy, kun uskoo kykyihinsä ja oikein kovasti haluaa kehittyä.