Luku 58

Askelharha

Olin kerran pöytäseurueessa, jossa puhe kääntyi syömishäiriöihin ja syömishäiriöisiin ihmisiin. Tällä ei viitattu vain siihen, ettei tiedä, mitä tehdä ravuille, kun ne eteen kannetaan, tai osaa ajaa cocktaillasia niin ettei juoma läikkyisi reunojen ylitse. Nämä keksityt esimerkit keksin itseäni muistellen ja muitakin voisi olla. Ilokseni näistä on osannut jo hetkessä huvittuakin, niin eivät tunnu paljastuksilta ne enää.

Vastoinkäymisten kohdalla auttaa, kun muistaa miten pitkälle on täytynyt käydä, että tällaisenkin voi kohdata. Maalipaikkoja ei voi menettää, jos ei ole palloilujoukkueessa, jossa niistä kirjaa pidetään tai omista syöksykierteeseen ajautunutta remontointiketjua. Rapuja ihmetelläkseen jonkun on täytynyt ostaa maata Perusta ja cocktaillasejakin varten on jonkun täytynyt löytää hiekkaranta.

Näiden yleissivistykseen usein liitettävien ravitsemusnautiskeluetikettien sijasta keskustelimme ihmisistä, joilla on pakonomainen tarve syödä tai olla syömättä. Tai syödä ja sitten oksentaa, jottei elimistö vain saisi liikakaloreita. Tällaisista pulassa olevista ihmisistä oli joka tapauksessa puhe, vaikkemme heitä keskuudestamme tienneetkään, jolloin keskustelu pysyi akateemisella arvaustasolla.

Keskustelu muutoin oli kuin vesiputous, vauhdilla alaspäin viettävää kohinaa. Eräs maininta jäi silti illasta mieleeni. Se, kun läsnäolija purki turhautumistaan sitä kohden, että ihmiset hoitavat itseään joillakin klinikoilla kuntoon, ovat avun piirissä ja saavat heitäkin häiritsevää käytösmallia suitsivia työkaluja, ja sitten kuukauden päästä retkahtavat taas ja lihovat tai laihtuvat uudelleen entiselleen. Mitä voimavarojen tuhlaamista se onkaan, jäi mieleeni kaikumaan, vaikkei tämä välttämättä ollut sanatarkka lainaus eikä mahdollisesti puhujan tarkoituskaan.

Viivi Rintanen on tehnyt makuun erinomaisen teoksen nimeltään “Mielisairaalan kesätyttö”. Tässä kepeässä sarjakuvassa kerrotaan mielisairaalan kesätytöstä, joten otsikko on kuvaava kuten parhaat otsikot ovat. Mielisairaalassa on kaikenlaista ongelmaista ja tämä kesätyttö heille altistuu myös. Päähenkilöllä on silti myös oma ongelmansa, joka liittyy painonhallintaan, syömishäiriöön, minäkuvaan, kaikkeen sellaiseen synkkään, joka kuuluu hyvin useaan ihmiselämään, jos sen antaa itselleen mahdolliseksi nähdä. Viivin tarinassa seikkailee Vilma, mutta tarinaa kuvataan osin totuuteen pohjaavaksi ja koen sen uskottavaksi sillä ymmärryksellä, joka itselläni asiasta on.

Tämän sarjakuvatarina avaa paitsi sitä, mistä ruokapöydässä tietämättöminä puhuimme, myös mielenkiintoisista kytköksistä, jotka vaikka tällaiseen syömishäiriöasiaankin voivat kuulua. Puntaroin kahta, ensinnä vertailuryhmien tärkeyttä ja toisaalta tätä resurssihaaskuukuvitelmaa.

Oletko jo lopettanut puolisosi hakkaamisen, kysytään silloin kun tavataan vanha tuttu pitkästä aikaa. Tämä on konstikas kysymys, joka murtaa jään, koska vastaukseksi toivotaan selkeää kieltävää tai myöntävää vastausta mutta kumpikaan ei tee oikeutta, jos asia halutaan väärin ymmärtää. Kyllä, olen lopettanut, kielii että joskus sitä tuli tehtyä, ja ei, en ole lopettanut, kertoo, että sitä tekee yhä. Taitavat poliitikot eivät siksikään milloinkaan vastaa tällaisiin suljettuihin kysymyksiin näin lyhyesti tai selkeästi. Se olisi itsemurha.

Silti kieltävä vastaus on oikea, sillä eihän sellaista voi lopettaa mitä ei ole aloittanutkaan. Se on siis vielä tekemätön juttu. Ei, en vielä, mutta toivottavasti vielä joskus, koska se osoittaisi, että en olekaan tuomittu olemaan aina yksin ja että pystyn parantumaan, voi vastata vaikkei ehkä täydellisesti. Joskus vastaus on oikea mutta sitä ei ymmärretä, ja niin varmaan oikeastaan aika useinkin. Sekin on politiikkaa, yhteisten asioiden hoitoa, ettei vahingossakaan tulkita myötämielisesti ja hyväntahtoisesti. Toimintatapa, joka löytyy myös jokaisen sellaisen koulukiusaajan käsikirjasta, joka on ikinä onnistunut ketään itkettämään.

Mainitsin asian koska puolisonhakkaus asettaa riman ja määrittää normin. Jos tällaista on nähnyt kotonaan perheväkivallan muodossa, vaikka nyt niin tabumaisesti, että oma äiti on läimäytellyt isää ruotuun, niin sitä saattaa ajatella, että minä en ikinä tule tekemään mitään tuollaista. En lyö, vaikka tulisi mitä. Siihen en sorru, tähän vedän rajan.

Ja se voi pitää. Eikä tuo ole huono raja vedettäväksi.

Mutta tuon rajanvedon jälkeenkin sitä voi jättää muita väkivallan muotoja käyttökelpoisten työkalujen listalle. Että en lyö, mutta suusanallisesti annan kyllä huutia niin että tajuaa mitä tekee, voin huutaa ja haukkua ja keksiä uusia ivoja, siinä oppii nöyryyttä ja ymmärtää miten minua sattuu. Ja toinenkin voi ilahtuneesti vastata näihin, ilahtuneesti, koska ikinä ei tarvitse pelätä, että minua uhattaisiin lyödä avokämmenellä tai puukolla, on tämä mukavaa, meidän parisuhteemme on paljon parempi kuin se mitä minäkään vanhempieni esikuvittamana sain todistaa.

Onhan meillä ongelmamme, voivat he sovintoa tehdessään hymistä, mutta pidän siitä, että meillä ei ikinä ole väkivaltaa. Tämä on sittenkin aika hyvä suhde. Vaikka samaan aikaan ulkopuolinen ihminen voisi toimintaa seurata ja kavahtaa, että eihän tuon nyt aivan noinkaan tarvitsisi olla, kuulostaa myrkylliseltä, oletteko ajatelleet terapiaa tai muuta pureskelua, että mikä tässä oikein on.

Tällä ulkopuolisen näkemyksellä on merkitystä, koska henkisen väkivallan harjoittajat voivat tässä tarinassa olla omasta mielestään voittajia. Lapsuus on voinut kulkea fyysisen väkivallan uhkaamassa kodissa, mutta meidän kodissamme asiat ovat aina olleet toisin. Riitoja tulee, mutta pelätä ei tarvitse itsen eikä lapsen. Olemme onnistuneet löytämään asian, joka oli meistä pielessä ja korjaamaan sitä paremmaksi. Eikä välttämättä ole kovin kannustavaa saada ulkopuolisen tuomiota, että hirveitä olette, kun noin riitelette, missä on lastensuojelu.

Tarkoittamatta että tuossa kohdin olisi perillä. Mutta on hyvä nähdä itse minkä matkan on taittanut. Katsoa millainen voisi olla, jos ei olisi nähnyt itsensä hyväksi vaivaa ja poisoppinut haitallisia ilmiselvyyksiä, ja verrata siihen millainen nyt onkin. Kehitys on kannustavaa ja sen huomaaminen itsessään vasta innostaakin.

Ja samaa toivoisi myös ulkopuoliselta. Sillä se, että ihminen on kyennyt korjaamaan elämäänsä liittyvän epäkohdan, vaikka vain pienenkin ja vähissä määrin, kertoo kuitenkin siitä, että suunta on oikea. Hyvä, sitten vain samaan malliin.

Mielisairaalan kesätyttö Vilma katselee työpaikassaan kohtaamiaan potilaita ja havaitsee, että he ovat oikeasti pohjalla. On ylipäätänsä jo merkki vakavista ongelmista se, että mielisairaalaan päätyy. Ja vaikka hän tunnistaakin miettivänsä kehoaan, kätkevänsä laihtumistaan ja tiuskivansa ulkopuolisille ja perheenjäsenille, jotka asiasta huolestuneina kyselevät, voi hän verrata tilaansa näihin tuntemiinsa hulluihin. Ei minulla ole mitään hätää, tämä on aivan tavallista, olen tarkka terveydestäni ja urheilen pysyäkseni kunnossa, mikä tässä on olevinaan se ongelma. En sentään ole hullu kuten nuo.

Aivan samalla tapaa kuin fyysisestä väkivallasta henkiseen siirtyneet ihmiset voivat ajatella. Minulla on asiat sentään paremmalla mallilla. Minä en ole tunnistanut pitkälle menneitä syömishäiriön piirteitä itsestäni, mutta mainitsin jo aiemmin, miten olen voinut omissa parisuhteissani katsoa, että tämä se vasta on hyvä, kun olen esimerkiksi voinut ylipäätään puhua tyttöystäväni kanssa. Lapsuuskodissani ei ole väkivaltaa tai sen uhkaa niiden muistikuvien mukaan mitä asiasta itselläni on, mutta vanhempieni lapsuuskodeissa olen ymmärtänyt olleen. Keksittyä esimerkkiä ei siis tarvinnut keksiä sen kauempaa, heillä kun on paljon enemmän väkivalta-altistumisia ja meillä fyysinen koskemattomuus on ollut jonkinlainen tiukka raja, jota ei ylitetä.

Mikään ei kuitenkaan ole estänyt muita henkisen väkivallan muotoja, joita, mainittakoon, ei elämässä varmasti täysin välttää voikaan. Tuntuu kuitenkin siltä, että kehitys on hidastunut tuon saavutuksen jälkeen. Ikinä ei ole lyöty, voidaan ylpeänä esittää, mutta harmittaa, että miksi lyöminen ja puhuminen kulkevat käsi kädessä, että ikinä ei olla puhuttukaan.

Eihän sen niin tarvitsisi olla.

Omaa lähipiiriään ja kokemuspiiriään ja mitä muita piirejä omistaakaan kannattaa miettiä tätä vasten. Käyttäydynkö mielestäni hetkittäin epäkiitollisesti, mutta rauhoitan mieleni ajatellen, että olen sentään parempi kuin tuo tai tämä tai minä ennen tai minä mielessäni? Mieleni teki lyödä, mutten lyönyt, hyvä minä, voi ajatella ja lopettaa siihen, vaikka jatkokysymyksenä voisi itseään haastaa miettimään miksi mieleen kumpusi ajatuskaan siitä, että voisi lyödä. Mistä sellainen ratkaisu on työkalupakkiin löytynyt ja toimisiko se todella? Miten lyönti-ideaan johtaneet tilanteet voisi ratkaista sitä ennen?

Aivan kuin sarjakuvasta tuttu Vilma voisi miettiä onko kehonkuvansa mallillaan, kun asiaa näin määrissä miettii.

Aivan kuin muuan Timo voisi miettiä onko elämänsä mallillaan, kun ihmiset ajankäyttöprioriteeteistaan utelevat. Töitäkö taas, onpa harmi, olisi kiva jos ehtisi tehdä jotakin yhdessä. Sitä voi mielessään ajatella, että tällaista tämä on, kun uraa luo mutta voisi sitä miettiä niinkin, että aivanko oikeasti tässä on kyse siitä vai piilottavatko työkiireet jotakin ahdistavaa alleen. Ei näin aina tarvitse olla, mutta minun tapauksessani näinkin oli.

Palaan pöytäkeskusteluun ja resurssien tuhlaamiseen.

Jollei tiedä, millaisen matkan ihminen on käynyt selvitäkseen yli niistä mielensä muureista, jotka estävät hoitoon hakeutumisen, voi tämä kaikki tuntua turhalta ajankäytöltä. Minulla kesti yli kolme vuosikymmentä mainita terveydenhuollon ammattilaiselle itsetuhoisista ajatuksistani ja pidän tätä erinomaisena askeleena huolimatta siitä, että koen itse ongelman ratkenneen jo näin itsehoidollisin oivalluksin kuluneen parinkymmenen vuoden aikana. Asia ei siis ole ollut akuutti uhka aikoihin, mutta tuntuu silti selvittämisen arvoiselta. Vaikken pääse kenenkään pään sisään, ja omassanikin osaan kulkea vain auttavasti, voin silti kuvitella millainen taistelu ihmisellä on voinut olla itsensä kanssa jo ennen kuin hän on voinut edes yön pimeydessä itselleen myöntää, ettei tämä ehkä ole normaalia.

Ja siitä voi olla vielä pitkä matka siihen, että joku toinenkin saa asiasta kuullakseen.

Järkevästi ajatteleva ihminen osaa ajatella hoitavansa kuntoon vaivan, kun sellaisen kohtaa. Narskuttelen hampaitani, täytyykin kysyä tästä, kun hammaslääkärissä käyn, että mikä avuksi. Tai korvissa soi, soitan ja kysyn mistä tämä voi johtua ja mitä tälle voi tehdä. Lenkkeillessä pyörähtänyt nilkka onkin ehkä vakavammin särkynyt kuin vain kevyesti kuormittunut, aika käydä näyttämässä tätä jollekin.

Tämä ei välttämättä ole aivan niin helppoa, jos itseään ei pidä arvossaan. Tai jos pelkää näyttää itseään muille ihan muuten vain. Jos sosiaaliset tilanteet pelottavat enemmänkin kuin verenpainetestin valkotakkikammo selittäisi. Hampaat kuluvat, korvat soivat, nilkkaa kuormitetaan kevyesti kuukausien ajan, kyllä tämä tästä, turvotus on jo laskenut ja painoa kestää antaa.

Tässä valossa ihminen, joka on saanut ongelman hyväksytyksi itselleen siinä määrin että on valmis hyväksymään ulkopuolisten avun kuulostaa korvaani ihmiseltä, joka on ottanut hyvin monta askelta oikeaan suuntaan. Jos katsoo vain käsiä, voi jäädä huomaamatta se, kuinka kuluneet jalat ovat kaikesta kulkemisesta. Eikä ihminen välttämättä sitä itsekään tule katsoneeksi, pyöräyttäneeksi päätään, että itse asiassa, kun nyt mietin missä olen ollut, niin tämä on aika pitkällä. Ja kun kertaan niitä paikkoja, joissa poikkesin, niin niistä on aika pitkä matka tähän pisteeseen. Jopas jotakin.

Kuten se torille toisten sekaan löytänyt humalainenkin on viimein saattanut voittaa sen pelon, joka on hänet vuosikausiksi sitonut kotiin ja kerran viikossa kaljaostoksille, on syömishäiriötään hoitamaan päässyt ihminen saattanut ottaa valtavan monta askelta hänkin. Harmi on siinä, että samoja askeleita voi helposti kävellä takaisinkin päin, ettei tämä nyt oikein lähtenyt, petyin itseeni, kun vastoinkäymiset veivät voiton. Sitten sama taival pitää taittaa uudemman kerran, mutta onneksi toistojen kautta näissäkin voi harjaantua. Tuskin ulkopuolisella on vastuuta kannustaa kadulle sammunutta, että hei, herää, halusin varmistaa, että kaikki on kunnossa ja onpa hienoa, että olet löytänyt ulos, koska eihän tätä tarinaansa voi tietää ennen kuin ihmiseen tutustuu. Sitä voi siltikin miettiä, onko hän ennen ollut niinkään rohkea, että voisi julkiselle paikalle sammua.

Tai niin epätoivoinen. Mahdollistaahan tuo julkiselle paikalle siirtyminen sen, että joku ulkopuolinen näkee tilansa ja voi avuksi olla. Se voi tuntua riskiltä, kunnes on kyllin epätoivoinen ollakseen piittaamatta siitä.

Mietin, miten mukavaa myöhemmin onkaan palata näihin teksteihin ja kerrata oivalluksia, joita olen saanut ja askeleita, joita olen ottanut. Silloinkin kun matkaa onnelliseksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi yhä olisi jäljellä. Varsinkin niinä hetkinä, kun huomaan itseni toistamasta vanhoja virheitä. Kuten nyt jokin viikko sitten, ollessani kovasti surumielinen ja ahdistunut ja ihmetellessäni miten näin kävi, kun päivä kului iltaan ennen kuin tajusin toistavani samaa itseinhoa kuin pari kuukautta aiemminkin. Miten olin ajatellut, ettei tänään olekaan aikaa kirjoittaa, soitella ja nauttia auringossa kirjan lukemisesta, tänään hoidetaan velvollisuuksia, sivuun kaikki muu. Herkästi palaa vanhaan uomaan, putoaa tottuneesti kuin pallo joka kasinon eduksi osoittaa.

On mukavaa, kun repsahdukset ovat tätä luokkaa, ettei kukaan potki jaloille, että hei oletko elossa, vaan asian tajuaa, kun huomaa keittävänsä kolmatta pannullista kahvia. Hetkinen, ei ole normaalia.

Erityisen mukavaa on se, että vanhoilla työkaluilla voi korjata samoja ongelmia kuin ennenkin. Miettiä samalla, kuinka näin kävi ja miten sen taas seuraavaa kertaa ajatellen saisi joko tyystin ennalta ehkäistyä tai vielä nopeammin tunnistettua.

Ja se, kun voi katsoa taakseen ja todeta, että asia, jonka tajuamiseen meni viimeksi monta kuukautta, asia, jonka vuoksi ehdin menettää ajan lisäksi asioita, esineitä ja ihmisiä, valkenikin vuorokaudessa.

Ei hassumpaa. Tätä sietää juhlistaa, ensin jäätelö, sitten kirjoittamaan. Jäätelö kuin elämä, eli kuluttaa hampaita mutta maistuu makealta ja kai joskus myös vihlaisee. Sitten se loppuu, kädet ovat likaiset ja suu vääntyneenä virneeseen. Pidän tästä mielikuvasta, mutta olen sillä tavalla helppo, että pidän aika monista typeristäkin asioista. Sitäkin on kiva muistella, olihan joskus aika, jolloin en pitänyt mistään.