Luku 57

Kulissikalossi

Tässä maassa on tehty hyvääkin huumoria, vaikka väite ei naurattaisikaan. Ihmebantu on eräs tällaisista itseltäni arvostuksen saaneista sarjoista. Sittenhän meissä on jotain samaa, sanoo spurgu tytölle, ja niin sanon minäkin, ja hetken kaikki on hyvin vaikka tiemme lopulta eroaisikin. Lisäksi sarjassa on muun muassa Jani Volasen osuvia monologeja. Niistä voi pitää silloinkin, kun monologit eivät ole erityisen kiinnostuksen kohde, kuten ne itselleni ovat. Minuun harvoin osuu, varsinkaan vanha kansa värisevin äänin ja tärisevin käsin, mutta eräs viisautensa on totta. Monologi tosiaan on katsojan silmässä.

Monokkeli.

Tietysti molemmatkin voivat olla, jos on kunnollisen kauden herrasmies ja lukee pienellä piirreltyä päiväkirjaa.

Eräs Volasen monologeista kertoo ilkeistä ja äksyistä vanhuksista, muistelen tarkistamatta. Kuinka vanhoille ihmisille sallitaan se, että he hieman tiuskivat, katkeruutta tihkuen kommentoivat ja julmasti käyttäytyvät. Kun on tarpeeksi vanha, sitä saa käyttäytyä noin, kaikista meistä ennen pitkää tulee tuollaisia, jos oikein luoja suo ja kuokka. Tarinan jatkuessa muistutetaan, että eiköhän tuo ihminen ole aina ollut samanlainen, ettei hän nyt keski-iän ylitettyään päädy yhtäkisti muuttumaan ikäväksi. Suku muistelee, että aina niin herttainen ja onnellinen oli, vaikka viimeiset vuodet käyttäytyikin kuin kolmijalkainen vuorigaselli, rinteitä hyppeli menemään ja huuteli että sattuu ja vaikeaa mutta mentävä on, vihaan teitä niin paljon.

Joskus asiat ovat hauskoja totuutensa tähden.

Tämä asia tuli mieleeni nyt kun tuoreeltaan kuulin teorian, että ehkä ihmiset tasoittuvat vuosien mittaan ja joistakin sitten tulee katkerampia. Sehän kuulostaa järkevältä, koska näin asiat usein näyttävät tapahtuvan. Tätä tapahtumaa on kuitenkin mielenkiintoista miettiä tarkemminkin. Pohtia mikä on se mekanismi, joka tämän saisi aikaan.

Minun ymmärrykseni on sellainen, ettei ihminen välttämättä milloinkaan muutu, mutta hänen käytösmallikulissinsa senkin edestä. Pohjaan tämän paitsi vitsisarjan roolihahmon puheisiin, myös havaintoihin, joita olen tehnyt lähinnä itsestäni. Olenhan vanha kulissinkasaaja.

Jos on milloinkaan koettanut ylläpitää kulisseja saattaa tietää sen, miten työlästä tuo on. Kun yhdessä seurassa koettaa olla jotakin, toisessa toista, ja muistaa itse millainen kunkin ihmisen suuntaan on, varoa etteivät naamiot mene sekaisin tai eri naamioita nähneet ihmiset ole paikalla samaan aikaan. Valtava määrä suunnittelua ja näkyvääkin työtä vaaditaan siihen, ettei kukaan pääsisi näkemään mikä on totta, tai saisi selville, että heille on näytetty vain osatotuus tai jotakin täysin valheellistakin.

Ehkä kulissi on hyvä termi näille näkymättömille persoonan suojatyökaluille siksikin, että teattereissa käytetyt vastineensa vaikuttavat myös työläiltä tehdä ja siirrellä. Suunnitella ne pitää, veistellä ja koota, yhdistää osaksi esityksen kulkua, jotta oikeat kulissit ovat oikeaan aikaan esillä ja tarpeettomat tai jopa haitalliset siivottu kohtauksen ajaksi sivumpaan, vaikka ne taas hetkeä myöhemmin tuotaisiin takaisin esille, kun tilanne niitä paikalleen vaatii.

Olen ollut taitava kulissisti. Toki taito on opittu jostakin ja vuosien mittaan kehitetty, vaikka vähitellen olen oppinut näitä myös purkamaan ja jättämään tyystin poiskin. Mutta vaikka näistä kokonaan luopuisikin, ei se varmaankaan taitona katoa. On kuin pyöräily, että kun sen kerran oppii, on aina vaarassa jäädä auton alle. Toivon toisaalta tätä kykyä voitavan käyttää myös hyvään.

Lapsuuskodissani oli tiettyjä kulisseja. Harva tiesi isäni juovan, vaikka alkoholismi oli voimissaan jo ties monennettako vuotta. Meidän lastenkin pahoinvointi vuosi ulospäin vain hieman, kun häiriökäyttäydyimme tai olimme muuten pulassa kuka milläkin tavoin. Ulkopuoliseen apuun turvauduttiin harvoin, vaikka jokin perheterapia olisi voinut tehdä ihmeitä. Ei sillä, voisi tehdä yhä. Kysyttäessä kaikki on joka tapauksessa hyvin, kiitos vain, entäpä teillä. Kyllä saisi kesä jo tulla. Hei vaan, nähdään taas.

Joskus meillä oli tapana järjestää juhlia, lasten syntymäpäiviä, valmistujaisia, rippijuhlia, sen sellaisia. Vanhempieni syntymäpäiviä ei ole mitenkään erityisesti juhlittu, eikä vanhemmiten meidän lastenkaan. En tiedä oppivatko muut, mutta itse tajusin näihin liittyvän tuskan olevan sellainen, etten juhlistaa halunnut, ja taito on pitänyt näihin päiviin asti vain pienin poikkeuksin. Vaikkei olisikaan päävastuullinen kulissimestari, on raskasta olla se luotettu aputyöläinen, jonka tehtävä on vähintäänkin varoa potkimasta kulisseja nurin.

Kun meillä oli tilaisuus, johon liittyi vieraiden tai ei-niin-vieraiden kuten sukulaisten ja tuttavien käynti luonamme, olivat valmistelut mittavat. Eivät välttämättä mitenkään tavanomaisesta perheestä poikkeavat, mistäpä sen tietäisin, mutta näihin liittyi yleensä sellaista parin päivän tai viikonkin verran edeltänyttä jännittämistä, jonka voimin asioita järjestettiin kuntoon. Viimeistään edeltävänä päivänä potkittiin matot pihalle, lattiat pestiin, tasot siivottiin, sellaista tavanomaisen vieraskoreaa. Tarjoiltavia tehtiin määrissä ja ehdottomasti itse niin paljon kuin mahdollista.

Joskus asiat lipsuivat hieman ylitse siten, että samaan kokonaisuuteen liitettiin kirjahyllyjen puhdistaminen, kirjat pois, pölyt pois, kirjat takaisin. Kun kirjoja on joitakin kymmeniä hyllymetrejä ja ne sijaitsevat syrjemmässä, eikä niihin kukaan vieraista takuulla koske, kun eivät omatkaan, niin sitä miettii näitä pyyhkiessään ja latoessaan että miksi tämä tarvitsee tehdä. Samalla vauhdilla voitiin repiä lastenhuoneiden hyllyjä alas, sillä nyt on hyvä hetki järjestellä asioita, kun nämäkin ovat näin sekaisin kaikki, tuokaapa jätesäkki ja tulkaa sanomaan, että mitä säästetään ja mikä voidaan hävittää. Säästettävistä sitten päätetään mikä jää esille ja mikä siivotaan pois silmistä, sillä onhan mukavampi vieraita kutsua ja heidän kanssaan leikkiä, kun ei itsekään tiedä missä mikäkin lelu on.

Pidän siivoamisesta, tai opin pitämään siitä, niinä hetkinä, kun sitä sai tehdä oma-aloitteisesti ja omaan tahtiin. Imuroiminen oli mukavaa ehkä siksikin, että silloin ei kuule mitä ympärillä puhutaan. Enkä osaa pitää kulisseina sitä, jos nauttii puhtaasta kodista ja tällaista tekee säännönmukaisesti, viheltelyn ja naureskelun täyttäessä talon. Hieno juttu, jatkakaa samaan malliin.

Mutta meillä kulissit olivat ahdistavat ja tätä kaikkea tehtiin pakosta. Alkuhetken saattoi olla, että hymyssä suin tartuttiin toimeen, mutta kun matot on kannettu pihalle, puisteltu ja niitä ollaan tuomassa takaisin, kunnes muistutetaan, että ne lattiat pitää pestä ensin, hakekaa rätti, niin tunnelma on herkkä pilaantumaan. Tämähän on ihan siisti, onko pakko pestä. Siinä voisivat olla ne hautakiveen hakattavat viimeiset sanat jollei kuulija olisi verisukua. Säästän sinut koska olen äitisi, mutta mattoja ei tuoda ennen kuin lattia on pesty ja jos ei kaikki ole kunnossa perutaan koko juhlat, sitäkö tässä halutaan, kun näin vaikeaksi tehdään, voi hän kannustaa. On se teistäkin mukavaa, kun on siisti koti, uskokaa pois, tämä on sen arvoista. Sitten mennään ja kulissit nousevat vauhdilla.

Kulissit tietää kulisseiksi siitä, että niistä ei kerrota muille. Kauniista, siististä kodista voidaan lypsää kehuja, tarjoiltavista myös, ja ehkä vaivihkaa mainita, että yötä myödenkin näitä paistettiin, mutta missään nimessä näistä ei ollut mitään vaivaa ja kyllä täällä aina on totuttu näin tekemään, ja lapset nyt saattoivat jossakin kohdin olla vähän ärtyneitä, kun olivat niin innoissaan näistä juhlista ja lapset nyt muutenkin ovat lapsia, tietäähän sen.

Minulle on vasta aikuisena tullut mahdolliseksi sellainen ajatus, että juhlia voi järjestää ilosta, niitä voi odottaa ilolla ja niiden aikanakin voi olla iloista. Eikä niitä tarvitse sitten muistellakaan ilosta poiketen, vaikka kakku olisikin loppunut kesken ja sade tuonut kurat sisään.

Se on melko merkillistä. Juhlien ei tarvitsekaan olla kamalaa vaivannäköä vaativa tapaus vaan iloinen kohtaaminen arjen keskellä. Minun parhaat muistoni juhlista liittyvät siihen, kun ne ovat loppumaisillaan tai ohitse, viimeiset vieraat tekemässä lähtöään tai ainakin ne kaikista eniten kulisseja vaatineet ovat poistuneet, ja tunnelma kotona palautuu rennommaksi. Sitten voi iloita mahdollisten viimeisten vieraiden kanssa ja tehdä mitä haluaa. Syntymäpäiväkin on parhaimmillaan loputtuaan, minkä näin muotoiltuani en toivoisi olevan kenelläkään milloinkaan niin.

Mikä tahansa päivä, jonka loputtua on onnellinen siitä, että se on nyt ohitse, on pysähtymisen arvoinen paikka. Miksi tämä päivä oli tällainen. Mitä voisin tehdä, ettei tämä toistuisi. Mistä tämä ikävä tunne johtuu.

Kulissien ja vanhenemisen kytkös kuuluu siten, että kaikki tämä näyttäminen, on se sitten siistin ja tasapainoisen perheen, siistin ja tasapainoisen yksilön, tai minkä tahansa, vaatii voimavaroja ja suunnittelua. On raskasta kuulla, että joku on tulossa kylään näin ohikulkumatkallaaan tai mikä pahinta, että joku vain ilmestyy ovelle, koska aikaa kulissien tekemiseen ja varautumiseen ei ole. Nopea imurointi on ehkä mahdollinen, jos houkuttelee vieraat hetkeksi ulos aurinkoon, ja ohukaisia voi aina tehdä kaapista löytyvillä tarveaineilla, eikä tästä ole vaivaa, olin muutenkin aikeissa tehdä näitä tänään. Vaikka oikeasti meidän piti pelata palloa, mitä ei nyt voikaan tehdä, kun tuli näitä vieraita.

Jos ihmisellä on elämässään muutakin, eikä mikään pakota vaikkapa niitä juhlia järjestämään, voi kulissiharrastus jäädä vähemmälle. Ihmisiä ei kutsuta käymään, koska on helpompaa käydä heidän luonaan tai olla kokonaan käymättä, koska pakotettu hymyileminen sattuu tottumattoman poskipäihin jo tunnissa. Ihmiset etääntyvät ja se on vain hyvä asia, sillä sitä vähemmän joutuu nyt teeskentelemään. Tietäähän sen ihminen itse, että kulisseja rakentaa, sitä vain saattaa ajatella tekevänsä niin koska suojautuu muilta tai toteuttaa heidän odotuksiaan. On niin raskasta, kun tuo sukulainen käy, kun pitää aina siivota, muuten saa kuunnella pistäviä kommentteja, että ette sitten ole hetkeen ehtineet kuurata. Minkä tälle voi, mitään ei voi, suku on pahin, tuokaa saha, nyt nikkaroidaan.

Terveitsetuntoiselle ihmiselle ei kenties tuota vaikeuksia vastaanottaa myrkyllisen ihmisen kommentteja kuolematta niiden osumista, kenties niitä voi puntaroida ja kääntää iloisiksi keskustelunaiheiksi muutenkin. Mutta jos elää muiden vuoksi eikä itsellä ole arvoa ovat nuo lisänauloja, joilla arkkuun saa painoa, hyvä juttu se, uppoaa sinne suohon nopeammin siten. Anna tulla, kaikki kelpaa, oikeassa olet, en ole kyllin hyvä edes halpoja pahvikulisseja pitämään.

Mikäli mikään ei ihmisessä muutu, ainoa ero voi olla lopulta siinä, että kulisseja kasailee vähemmän. En nyt enempää jaksa, ja olen näitä sen vuosikymmenien ajan jo pystytellyt, kelvatkoon tämä aaltopahvi. Kelvatkoon suttupaperi. Kelvatkoon kaunis hymy. Kelvatkoon se että nousen tervehtimään ja halaamaan. Kelvatkoon se, että olen olemassa. Terveiset täältä sängynpohjalta.

Jos mikään ei muutu, on sama pohjavire olemassa, sitä vain peittää vähemmän. Siksi minun on helppo uskoa, että vanhemmiten katkerat ihmiset ovat olleet niitä oikeasti aina, mutta ovat vain paremmin osanneet tai jaksaneet tätä katkeruutta aiemmin peitellä. Jos ihminen oikeasti muuttuu paremmaksi, on hän valmis myös katsomaan itseään nuorempana ja toteamaan, että tässä tein väärin, tuossa kohdin oli hieman valuvikaa, ilokseni opin tuosta ja tästä pois. Jos taakseen katsoo ja näkee virheitä lähinnä muissa, erityisesti siten, että teinhän siinä virheen mutta se johtui siitä, kun tuo ensiksi teki noin, niin vaikea on kuvitella, että matkaa paremmuuteen olisi tapahtunut aivan hirvittävän paljon.

Tämän sanottuani on silti todettava, että ihminen, joka vähentää kulissien määrää tekee jo sillä tavoin parannusmatkaa. Vaikka itsessä ei vielä vikaa olisikaan, on hyvää kehitystä jo se ettei naamiota heitä eteen aivan niin usein. Eihän minun tarvitse miettiä itseäni kauemmas. Muistelen vaikkapa sitä, kuinka ennen en itkenyt milloinkaan, ja joskus vähitellen, varovasti, itkin yksin tai hyvässä seurassa. Liittyy tähän muutakin kuin kulisseja, mutta on hyvä havaita kehitystä sielläkin missä kehitys on vasta aivan pikkuruista.

Josta lisää toiste.

Kulissien huonous, jos ei muuten sitä keksi, piilee siinä, että ne peittävät taakseen aidon asian. On hyvin hankalaa tutustua edes auttamismielessä, jos ihminen ei kerro millainen on, anna nähdä sitä, tai häpeää koko asiaa niin ettei siitä voi kehittämismielessäkään puhua. Toisaalta jos nyt on vannonut, että nämä kulissit kestävät hautaan saakka, voi tämän viestin lukea niin, että moni on koettanut mutta harvalta se onnistuu. Se on mahdollista, mutta harjoitella pitää, taitoja kehittää ja mielenlujuutta. Uskoa itseen, että tämä kulissi ei kaadu tai kaadun sen mukana, uskoa silloinkin, kun lähipiiri kyselee että eikö jo riittäisi, tule tälle puolen katsomaan mitä täällä on. Jos haluaa itselleen todistaa kuolevansa kulisseissa niin uskon sen mahdolliseksi enkä pidä sitä pahana. Kaikista meistä jää jälki ja joistakin se on kuollessa kaatuneen kulissin nostattama pöly, jos sitä nyt kukaan on näkemässä.

Itseäni mietityttävää on siltikin se, kuinka ihminen voi elää elämänsä läpi kulisseissa, muuttumatta lainkaan. Jos oppii käytösmalleja ja niiden sovittelua voi hyvin näppärästi luovia halki elämänsä. Todellinen luonne paljastuu kenties vasta sitten kun dementoituessaan unohtaa oppimansa taidot, huutaa puolisolleen aidosta vihasta, haukkuu lapsensa seitsemänteen taivaaseen ja ikävöi edesmenneitä vanhempiaan, että antakaa anteeksi, en minä pahalla syönyt sitä piirakkaa, älkää jättäkö. Tätä on toivottavasti tutkittu, minä en tiedä. Mutta minusta on huvittavaa ajatella, että nolot hetket dementiakodissa voisi välttää tai ainakin määränsä minimoida siten, että eläisi rehellisesti jo hetken ennen sinne päätymistä.

Tästä kulissit kenkineen avoimuudesta lisähyötynä voisi käydä ehkä niinkin, että joku kävisi siellä hoivakodissa katsomassa. Ah, samoja sekavia lapsuusmuistoja puhuu, jalkakyniäkin löytyy. Hoitaja saattaa vuorostaan ihmetellä mistä tuo halu niihin pukeutumiseen tulee, ehdottaa että palautetaanpa ne omistajilleen, nyt käsi pystyyn kaikki, joilta on kynä hukassa. Vieraita käsiä nousee ilmaan ja tapahtumaa voi aitiopaikalta seurata nauttien heränneistä muistoista. Miten hauskaa, yhä samat ovat viimeiset tekonsa hetkeä ennen kuin pilli soi.