Luku 56

Ylennyskielto

Lapsena opin, että puolustusvoimissa on mahdollisuus saada ylennyskielto. Vuosikausia kyntää pitkin maita, ollen aina valmiina nostamaan päänsä, kun isänmaa kutsuu ja sitten sen syleilyssä saakin olla iankaikkisesti. Kiitoksena selässä on eläessään voinut olla leimattuna ylennyskielto ja rinnalla kuoltuaan sen hetkisen isäntävaltion lippu.

Tämä ei liity asiaan, mutta muistuttaa siitä näystäni, jossa koko jäähallillinen ihmisiä taputtaa paikalle noudetuille ikäihmisille, jotka saavat jäälle levitetyllä matolla tätä kunnianosoitusta vastaanottaa. Tämä rakenne on omituinen. Miksei voisi tämän sijaan mennä heitä paikalle kutsumatta koteihinsa taputtamaan ja taputtaa vaikka ihan olalle, yksi katsoja per päivä sen viiden vuoden ajan mitä he mahdollisesti elävät. Tosin en tiedä mitä heille on nuorina luvattu, kun niin vähän sitä maailmaa tunnen, koska tämä voi olla juuri sitä mitä janosivatkin. Jos nyt annat kaikkesi, voidaan kenties nykynuoriakin inspiroivalla tavalla motivoida, ja selviät tästä sodasta hengissä, vielä jonakin päivänä saat hetken ajan kuunnella tuhansien ventovieraiden taputtavan ehkä juuri sinulle. Kuvitteletko? Eikö tunnukin hyvältä? Erinomaista, eteenpäin!

Se itse asia on kuitenkin sellainen, jonka myös opin, että virallisesti ylennyskieltoa ei ole. Enkä usko, että epävirallisestikaan. Mihin sellaista tarvittaisiinkaan. Eihän mitään leikkikaverikieltoakaan tarvitse ihmiselle erikseen antaa, hän ymmärtää kyllä kiertää koulua yksin välitunteja tappaakseen, ja sivustakatsojavertaiset tietävät olla menemättä hänen juttusilleen.

Mitä te juttelitte, eikö se ollutkin vähän outo, saitko selville, miksi se on noin omituinen, aiotko vielä toisenkin välitunnin hengailla sen kanssa, äh, tule ennemmin meidän kanssamme potkimaan palloa.

Ihminen on siitä viisas eläin, ettei kaikkea tai oikeastaan mitään tarvitse erikseen ääneen sanoa tai paperille kirjata. Tietäjät tietävät ja tietämättömät koulutetaan nopeasti.

Muttei tämäkään ollut itse asia, harhauduin kun tunteet niin veivät eivätkä muistot kahlehtineet kuriin.

Meillä ihmisillä ja ihmistenkaltaisilla on myös sellainen taito, että voimme hyvin estää toisia ylentämästä meitä. Itse itseäni käskien minä en saata ylentyä. Tämä voi toimia varusmiehillä palvelusuhteen alkuaikoina, kun halutaan palvelusaika säilyttää mahdollisimman lyhyenä, mutta sama ilmiö toimii myös muissa tilanteissa ja arvosanojen ohitse. Tarkoitan ylentämisellä kehujen vastaanottamista, henkistä hyvänolontunnetta, joka voi seurata siitä, että joku pitää minua ja tekemisiäni hyvinä.

Minulle on joskus ollut hyvin hankalaa vastaanottaa kehuja. Kun joku jotakin kehuu, kävin puolustautumaan kertoen, miten tämä on oikeastaan vähän huonompi kuin se mitä mietin, että kiitos nyt vain, kun sanoit, mutten ole tähän täysin tyytyväinen tästä ja tuosta syystä. Jatkoin vielä vastahyökkäyksenkin verran, että sinä se sentään olet tuon tehnyt paremmin tai olet tässä hyvä ja minä nyt vain puuhastelen.

Tämä toimintatapa on ollut itselleni tuttu pienestä asti, tällainen kiusallisen kehutilanteen korjaaminen itsensä alentamisella. Toinen koettaa kohottaa, mutta turha koettaa, ymmärrän mihin pyrit, minä isken takaisin, en aio palvella täällä pitkään. Dilbert-sarjakuvassa, eli Pertti Perusinsinöörikö se tänne tuotettuna olisi, oli tästä kertova tarina, jossa koiransa ilkeyttään kehui ihmisiä ja nautti kun nämä sitten itseään alensivat. Että kaunis kampaus, no, kiitos vain, muttei se tässä perunanaamassa paljon auta. Miten hauskaa on se, että tämä on myös totta, ihmiset toimivat näin ja joskus jonkun naama tosiaan on kuin peruna.

Selitän nyt multaan kätketyn yhteyden jossakin myöhemmässä lastenkirjassa.

Itselleni on vaatinut opettelua suhtautumaan kehuihin vähintäänkin neutraalisti ja myöhemmin jopa positiivisesti. Mutta luottamusta se vaatii, koska jos olettaa että ihmiset ovat pahanilkisiä, kuulostaa jokainen kehu kätketyltä piikiltä. Kehui hiuksia mutta vaatteistani ei sanonut mitään, koetti siis vihjata, että tämä hame on sama, jota käytin samoissa juhlissa jo vuosi sitten. Kaikkea tällaista voi kehujen vastaanottaja miettiä.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat hyvin juonikkaita, ovelia ja älykkäitä. Ihmiskohtaamiset ovat nollasummapeliä, jossa toisen menestys on toiselta pois. Elämä on sellainen peli, jossa voi pärjätä vain, jos onnistuu nousemaan toisten yläpuolelle luultavasti heidän ruumiistaan irti revittyjä luita tikaspuina käyttäen. Ei niin, että sitä välttämättä toivoisi tai suunnittelisi kuolemaansa, mutta jos nyt toinen sattuu seisomaan sirkkelin vieressä, niin on vain omaa tyhmyyttään olla siihen töytäistävissä, varsinkin kun meni ensin kehumaan, että komeat määrät puita olen saanut tehdyksi jo. Minä sinulla tehdyt puut näytän, teen sinusta pitkospuut, joita käymällä pääsee uhrisuolle kuivin jaloin. Näin ikään.

Luottamuspulaan liittyen. Tällainen ihminen, jollainen itsekin olen ollut mutta kaikki silloiset ystäväni luultavasti eivät, koska yhä elän, voi ajatella juonikkaasti, että enpä tähän mitään sano, vaikka olisi paikka, kun eivät sitä ymmärtäisi tai käyttäisivät vielä myöhemmin minua vastaan. Näistäkin syistä olen itse vaiennut kuullessani jonkun puhuvan alkoholismista, esimerkiksi, koska en ole nähnyt mitä hyötyä siitä voisi itselleni olla, että isäni mainetta pilaan ja omia tuntojani paljastan. Yöllä hiipivän epäilyksen voi turruttaa sillä, ettei toisiin voi luottaa, tein ihan oikein, kun pysyin hiljaa. Tämä on tällaista shakkia tämä ja kaikki pelaavat, toiset vain kätkevät sen paremmin. Vaikka aivan kirkkaasti saatan nyt nähdä kaiken sen hyvän mitä asioista puhumisesta voi seurata ja sen huonon, mitä yksin itselleenkin tekee sillä, että vaikenee.

Ei tarvitse olla mieleltään näin loukattu ja luottamustaan kanssaihmisiin menettänyt, että kehujen vastaanotto voi tuntua vaikealta. Toisten kehuminenkin, sillä vilpitön kehu on vaikea sanoa, jos on itse toista kohtaan kateellinen tai katkera. Nätti maali, se on tuulettajalle helppo sanoa, paitsi jos on sydämistynyt siitä, ettei saanut syöttöä, jolla olisi voinut sen maalin tehdä itsekin, ja ehkä vielä näyttävämmin, syöttäisitpä edes joskus.

Olen siis ollut huono vastaanottamaan kehuja, mutta myös kehumaan toisia. Pois lukien ne asiat, joilla ei ole ollut minulle niin väliä tekijän tai todistajan roolissa. En muista milloin tähän havahduin, sillä asia on jo vuosien ajan hioutunut päästäni pois, mutta taannoin keskustelu kiekkokaverini kanssa herätti tätä miettimään. Sanottakoon, ettei hän ollut jonkin vuosikymmenen takaisen tarinan maalintekijä, vaikka on maaleissa varmasti silloinkin kunnostautunut.

Hänen kanssaan puhuimme monesta, mutta esimerkiksi siitä, miten mahtaisi käydä, jos äitini hukuttaisi kehuihin. Että olet ihan hyvä, mahtava leivos tämä, on niin kiva käydä täällä ja olisi mukavaa olla kokonainen viikko mutta kotona pakastin on sulamassa ja kohta ui parketti ja pilaa todistusaineiston, täytyy mennä moi.

Teoriassahan ihminen voi nousta mukavasti siitä, että häntä kehutaan. Aina olen ollut huono, mutta jos minussa kerran hyvää nähdään, niin ehken olekaan ihan niin huono. Äidistäni keskustelu saattoi lähteä liikkeelle, mutta siirryin miettimään tätä omalta kannaltani. Koska on varmasti ihmisiä, jotka kaipaavat vain pientä nostetta päästäkseen elämäniloisiksi, mutta itse en ollut sellainen. En silloin kun vihasin itseäni.

Ihminen, joka on asettanut itselleen ylenemiskiellon, voi vastaanottaa kehuja kuolematta. Ehkä kiittää kehusta, kyllähän tästä ihan hyvä tuli, vaikka sitten tapojensa ja sisäisen äänensä kannustamana vetäisi perässään mattoa altaan, että ensi kerralla hieman eri tavalla, kun en ihan tyytyväinen ole. Lisäksi, yhä itseäni muistellen, kehujen taakse voidaan kurkistella, että mistähän nyt tuulee, kun noin pienestä tai valtavasti kehutaan, kysytäänköhän kohta rahallista apua tai muuta, jokin tässä on takana, kun ei noin yleensä. Täytyy olla varuillaan, voi mennä viikkokin, että aie paljastuu.

Tilanne, joka voi näyttäytyä ulkopuoliselle aivan tavallisena, jossa kehut vaihdetaan eikä ylpistytä liiaksi, vaan nöyrästi muistutetaan, että aina voi parantaa, jonka jälkeen sitten jatketaan säästä puhumista, voi sisältää valtavasti päänsisäistä pohdintaa siinä hetkessä ja sen jälkeen. En suosittele miettimään näitä toisten kohdalla, koska sitä voi olla vain väärässä, mutta jos tunnistaa itsessään vaikeuden vastaanottaa kehuja, miettimiselle kannattaa käyttää hetki.

Sillä itselleni valaisevaa oli pohtia sitä, mitä tuo kehu oikeastaan merkitsee. Jos joku on kehuun saakka kiitollinen jostakin mitä tein, mikä sen myötä muuttuu. Olen tehnyt kehun arvoisen asian, johon olen tyytyväinen tai en, josta toinen on kuitenkin ääneen asti ilahtunut. Voihan hän olla väärässäkin, tietämätön tai muuta, eikä ymmärrä miten pienestä oli kysymys, tai kuinka laiminlyöden olen sarkani tehnyt, mutta eihän se muuta sitä, että hän on juuri tällä hetkellä tyytyväinen tekooni. Hän saattaa myös pelata mielessään hyvin monimutkaista ihmissuhdepeliä ja kehua vilpillisesti, sanansa sarkasmia tihkuen, mutta sitä en voi varmaksi tietää eikä minun tarvitse siitä välittää.

Kauniisti sanottu on kauniisti sanottu silloinkin, kun syy sanojen takana olisi väärä. Ja jos teoreettisesti miettii, vakavasti kehuna otettu kehu on joka tapauksessa positiivisemman lopputuloksen tuottaja kuin se, että kyseenalaistaisin kehun silloinkin, kun se on vilpittömästi sanottu.

Kehun ottaminen vakavasti on vaikea mutta hyödyllinen taito, joten sitä kannattaa harjoitella. Joskus sitä voi myös rakentaa kehun ylle, jolloin siitä tulee myös uudella tapaa hauskaa silloinkin, kun alkuperäinen kehu on ivalliseksi tehty. Siis kiitos, olen itsekin tyytyväinen hiuksiini, käytin useamman kamman näiden setvimiseen, kunnes totesin viimeisenkin hajottua, että erinomaisen vahvoja luonnontakkuja, näitä kelpaa esitellä. Jos toinen sitten korjaakin, että tarkoitin enemmänkin niin että näytät aika räjähtäneeltä, voi uuden tiedon turvin jatkaa, että se kuvastaa kyllä olotilaani muutenkin, että kenties kerrankin on hiukset mieltä myöden, mutta olisitpa nähnyt minut eilen, se se vasta olikin näky.

Esimerkiksi.

Mutta eihän tämä helppoa ole, itsensä ylentäminen silloinkin, kun toinen ei sitä aivan suoraan sanoen tarkoita tehdä. Se on kuitenkin hyvä tapa harjoitella itsensä kehumista silloinkin, kun ympäristö ei tarjoa kehuja, joista ammentaa. Erityisesti sen tähden, itseäni muistellen, että samanlaista toteamuksien kehuiksi kääntämistä joutuu ensiksi käyttämään oman päänsä sisäisten keskustelujen kohdalla. Kun katson itseäni peilistä ja huomaan olevani aika väsyneen näköinen, voin varovasti lohduttautua, että enpä sittenkään sentään ole tätä väsyneempi tai jopa, että aika hienoa huomata miten näinkin väsyneenä voi silti elää, vaikka kuvatus on kuin joka kodin kuolemakuvastosta.

Sitten voi tehdä tanssiliikkeen, sellaisen kuin elävät kuolleet tekevät, että kädet tanssivat ristiin pitkin kehoa ja lopuksi huudetaan käsky ja tehdään käännös vasempaan päin. Näin ikään tästäkin tulee hyvä päivä, vaikka nyt herätessä oikeastaan onkin jo ilta.

Ylennyskielto ei välttämättä ole totta sellaisena, että sen olisi itselleen kirjallisena asettanut. Mutta sitä sietää miettiä, josko kuitenkin käyttäytyisi kuten olisi. Ja kun kehun saa itseltään tai toiselta, sitä voi pyöritellä käsissä lämpimäksi ennen kuin lyö sydämeen, jottei se vahingossakaan tekisi liian vakavaa tuhoa. Koska kehuja voi aina tarkemmin ajateltuna olla väärässäkin, mutta sekään ei muuta sitä, että hänellä oli hetki aikaa huomioida toista. Hyvällä tai ivalla. Sitä tietää elävänsä, kun kehuja saa ja jos niitä toisillekin viljelee, niin ehkä hekin.

Kun vaistomaisen refleksin saa nujerrettua eikä kehua käy mitätöimään, voi sen johdosta jatkaa keskustelua ja oppia kehujastakin. Että kiitos, mutta miksi kehuit, tai mikä sai sinut sanomaan näin. Siinä sen oppii, onko tarkoitus ollut hyvä ja nostava vai paha ja lannistava. Itseltäänkin voi kysyä, että miksi kehuin, halusinko jakaa puhdasta iloani sen synnyttäjän suuntaan vai saada hyötyä ivan tai valheellisen luottamuksen luonnin kautta.

Oppia voi vaikkapa senkin, että itselle aivan rutiininomainen asia onkin toiselle poikkeuksellisen mykistävä.

Kehuisin puhelinmyyjää, joka soittaisi ja sen sadannenkin kerran toistaisi mantransa, että hei, minä olen tämä ja tuo, ilman että yskäisee nimeään niin ettei sitä voi saada selville erikseen kysymättä, ja haluaisin myydä sinulle juttuja, haluatko käyttää minuun rahaa? Kehuisin tästä avauksesta siksi, että silloin voisin molempien aikaa säästääkseni kertoa, että hauska tutustua, tämä ja tuo, mutta ei, en halua käyttää rahaa mihinkään ylimääräiseen, toivon että koko maailma palaisi ja tarvitsen kaikki liikenevät varat tulitikkuihin. Sitten sitä voi jatkaa elämäänsä kumpainenkin, minä onnellisena avoimuuden ja ajansäästön puolesta, hän onnellisena siitä, että näitä töitä ei tarvitse jaksaa enää pitkään, kun kaikki jo onkin ohitse.

Se hyöty on siitä, että antaa itsensä olla iloinen ja uskaltaa kertoa sen toisillekin, jotka osaavat senkin ilon omakseen ottaa. Kenties joku päivä maailma todella palaa ja se vastaanotetaan hymyssä suin. Onpa mukavaa.