Luku 55

Tunne tunne

Maailma on tunteita pullollaan, on surua ja tuskaa ja ärtymystä ja kaunaa. Lintujen lailla niitä voi olla hankala erottaa, jos katselee kaukaa. Lintujen lailla niitä voi olla myös vaikea tunnistaa itsessään. Tuskin lokki tajuaa olevansa lokki, luomakunnan kruunu, se sattuu vain tykkäämään lokinkaltaisista olennoista, joiden kanssa aikaansa viettää ja näin jatkuu lokkien suku. Loppu.

Meillä ihmisillä on sellainen etu, että näitä asioita voi tiedostaa ja puutteita paikatenkin opetella. Kuten lintubongarit voivat todistaa linnuista. Tunnebongarit ovat kenties harvemmassa, mutta ehkä se johtuu vain siitä, ettei harrastusta ole osattu sillä tavoin arvoon nostaa.

Olen joskus ollut tunteiden riepoteltavana ja ratkaissut ongelman opettelemalla stoalaista tyyneyttä. Tietenkään miettimättä filosofiaansa sen pidemmälle, ottaen vain sen kuvittelemani osan, että tunteettomuus on mahdollinen ja hyväkin tapa elää. Tästä oli välittömästi se ongelma, että erilaiset itseeni johtavat portit sai hyökkääjiltä suljettua. On vaikea kiusata siitä, että toinen herkistyy kyyneliin, jos koko surun tunteen kieltää ja siten estää kyyneleitä tulemasta. On vaikea kiusata siitä, että nauraa tyhmällä äänellä tyhmille jutuille, jos koko ilon tunteen kieltää ja siten estää hymynkään syntymistä.

Tästä erinomaisesta taktiikasta seuraa joitakin ongelmia, kuten sen, että tuntuma tunteisiin katoaa. Lisäksi itseään voi käydä sättimään, kuten itse tein, kun tämä taito opetteluvaiheessa pettikin. Lisäksi hienosäätöä joutui tekemään pitkin matkaa, kun samalla koetti opetella tilanteita, joissa tunteet ovatkin sallittuja, jopa suotavia ja toisaalta tunnistamaan ne hetket, joissa kaikki piti pitää visusti itsellään, ettei uhkaisi ajautua silmätikuksi.

En muista milloin tätä opettelin, mutta muistan olleeni joskus todella hyvä. Asiat eivät olleet hauskoja eivätkä toisaalta surullisiakaan. Niitä saattoi katsoa sellaisella kylmällä tyyneydellä, josta on hyötyä vaikkapa tilanteissa, joissa haluaa näpäyttää oikein osuvasti jotakuta toista. Tai tilanteissa, jotka olisivat tunteella elettyinä olleet liian kauhistuttavia.

Myöhemmin olen lukenut, ettei ole erityisen poikkeuksellista kärsiä paniikkikohtauksia ja lähteä tekemään tällaista rajoitustoimintaa eräänlaisena itsehoitona. Kun tunteet vievät mukanaan niin että hengitys salpautuu ja kontrolli katoaa, elämä karkaa oman hallinnan ulottumattomiin, jää jäljelle helposti aito pelko. Näin saatan muistaa itselleni joskus käyneen, jollei kyseessä ole valemuisto, ja näin muistelen myöhemmin kuulleeni.

Nuoruudestani en tarkemmin muista, mutta erään käänteentekevän hetken armeija-aikoina kylläkin. Pyörin tuvan sängyssä lamaantuneena jostakin pelosta, jota sitten päässäni ratkoin. Muistan hetkeksi tehneeni päätöksen marssia aamulla päällikön puheille keskeytystä tai muuta hakeakseni, siviilipalvelukseen siirtyäkseni, mutta järjellä ratkaisin tämän asian ennen aamunkoittoa. Tapoin tunteen, en muista mihin ahdistukseen se sitten liittyikään, ja suoritin armeijan loppuun aavistuksen konemaisemmin kuin olisi ollut tarpeen.

Jos olisin tiennyt tuolloin sen mitä nyt, tietäisin myös, etten ratkaissut ongelmaa vaan hautasin sen syvemmälle. Vuosia myöhemmin tuli tämäkin vastaan, vaikka en muistakaan mikä juuri tämä yöllinen pulma oli. En ole unohtanut siksi, että asia olisi niin traumaattinen, luulen, vaan koska näitä on ollut niin määrissä.

Joskus varhaisaikuisena olin siis oikein hyvä pitämään surut sisälläni, koska en niitä alkuunkaan tuntenut, ja ilokin oli useammin ivallista kuin aidosta onnesta kumpuavaa. Myöhemmin elämääni alkoi tihkua myös aitoa iloa ihmiskohtaamisten kautta, asia, jossa suureksi avuksi oli esimerkiksi avopuolisoni.

Mikä muistutti minua sellaisesta arvoituksellisuudesta, jonka eräs lounasseuralainen yliopistoaikoina jakoi. Hän pohti ääneen sitä, miksi aina käy niin, että ihmiset löytävät jonkun ja viettävät sitten hänen kanssaan aikaansa niin että kaverit ja ystävät ja kaikki jäävät paitsioon suhteen ajaksi. Tunnistin itseni tästä, juuri tyttöystäväni kanssa yhteen muuttaneena, vaikkei tuo ihminen sitä tiennytkään, että olisi juuri minusta puhunut. En siis syyllistynyt. Mutten myöskään osannut asiaa selittää, ajattelin vain päässäni jotakin sellaista, että kai sitä tajuaa ottaa etäisyyttä tyhmiin ihmisiin, kun heitä ei ole enää pakko elämässä pitää.

Tämä ilmiö on kuitenkin tuttu itselleni ja moneen kertaankin. Nyt tiedän siis miksi itse tein niin. Vetäydyin, koska uuden ihmisen kanssa saatoin olla oma itseni, vielä silloinkin, kun uskalsin raottaa naamiota enemmän, että tällainen minä olen. En avoliittonikaan aikana ollut mitenkään pitkällä, sillä muistan sen järkytyksen joka puolisolleni seurasi siitä, kun jonkin vuoden tai monenkohan jälkeen ohimennen tulin paljastaneeksi, että isäni on ollut alkoholisti. Että milloin tällaisen asian ajattelin kertoa, kuulostaa aika tärkeältä.

Oli se sitä minullekin, oikeasti, muuten en olisi varonut kertomasta. Vaikka itsellenikin väitin, ettei sillä ollut enää merkitystä, mennyt on mennyttä ja sen sellaista. Näistä teksteistä voi lukea sen, miten mikään minkä väittää olevan mennyttä ei sitä oikeasti ole. Asia on aina siinä hetkessä totta ja elossa kun sen joku muistaa. Siksi tarinat ovat niin tärkeitä, koska niillä voidaan pitää elossa niitäkin ihmisiä, jotka ovat jo kuolleet. Niitäkin muistoja tapahtumista, joita ei enää milloinkaan voi kokea uudelleen. Eivät iloisetkaan muistot ole menneitä, joten yhtä vähän niitä kannattaa koettaa houkutella saunan taakse kuin niitä surullisiakaan.

Varsinkin kun surullisistakin muistoista voi tulla iloisia, kun niitä käsittelee ja katsoo uusin silmin, vuosien viisastuttamana.

Opettelin siis vuosien mittaan nauramaan ja iloitsemaan myös muutoin kuin ivallisesti, ja vähitellen ivankin tärkeys tippui pois. Hauskanpito ilman ivaa voi olla kivaa. Mutta pidempi työ oli kyynelten kaivamisessa. Vaikka tiesinkin, että mieskin voi itkeä, ei se ollut vuosiin ollut itselleni luontaista tai helppoa. Olin saattanut tuntea kiukkua ja ärtymystä ja pettymystä, mutta ne kanavoituivat vain harvoin kyyneliksi. Luopumisen haikeutta, surua, hyvin harvoin. Monet hautajaiset osallistuin kuivin silmin, ajattelin että kypsyyttäni, vaikka oikeastaan kyse oli liian paksuksi veistetystä suojamuurista, jonka portti oli teljetty takalukkoon mekanismilla, jonka ruoste oli syönyt käyttökelvottomaksi. Saatoin ymmärtää sen, miksi äiti itkee poikansa hautajaisissa ja aikanaan siihenkin, miksi lapset äitinsä. En kuitenkaan samastunut näihin tunnetasolla.

Itkekää vain, ei se minua haittaa, mutta toivottavasti ette pahastu, etten minä tee niin.

Vähitellen opin, ettei sureminen ole ikävä asia. Kun ihminen itkee, kertoo se sittenkin vain siitä, että tuntee vahvasti. Asia on siis tärkeä. Ja siihen voi liittyä toisia asioita, ratkaisemattomiakin, mahdollisesti sellaisenaan ikäviä, kuten käsittelemättömiä menetyksiä, katumusta, häpeää ja pelkoa, mutta itkeminen itsessään on vähintäänkin neutraali seuraus kaikesta siitä. Ei merkki lopettaa puhumista, vaan merkki jatkaa samaan suuntaan.

Itkemiseen itse vahvasti liittämäni häpeä, epäonnistumisen tunne, pettymys ja pelko tilani väärinkäytöstä hälvenivät, kun altistuin sille lähipiirissäni ja sain turvallisen ympäristön harjoitella. Silti tie oli pitkä.

Oikeasti itkemään olen oppinut vasta näin kypsässä kolmekymppisen iässä. Ehdin sitä ennenkin surra silloin tällöin, avopuolisoni kanssa ongelmistamme puhuessamme, lapsuusperheeni ongelmia ratkoessani, tilanteissa, joissa minulle läheiset ihmiset kertoivat menetyksistään. Vähitellen rohkaistuin myös tähän puoleen tunne-elämää. Tämä pato murtui kuitenkin kunnolla vasta erottuani suhteesta jonka luulin olleen parasta mitä voisin milloinkaan ansaita, ja opetellessani vähitellen tutustumaan itseeni nyt kun eläisinkin vain itselleni.

Avukseni löysin erityisesti kirjoja, joiden tunnemaailmaan saatoin samaistua silloinkin, kun niitä ei välttämättä ollut tehty itkettämistä varten. “Ei sinne yllä myrskysää”, “Kana joka tahtoi lentää”, lukuisia muitakin. Tavanomainen kolumni saattoi koskettaa niin että huomasin herkistyväni sen äärellä. Että hei, en tiedä millaista tuo oikeasti on, mutta kuulostaa kamalalta, tai kamalan kauniilta, onpa mukavaa huomata, että liikutun näin pienestä ja se tapahtuu aivan itsestään.

Kun vielä tutustuin ihmiskohtaloihin synkempää puolta kuvaavien kirjojen kautta ja opin hyväksymään myös omien surujeni oikeutuksen mahdollisuuden, siis tuntemaan myötätuntoa itseäni kohtaan, katosi se este joka kyyneliä oli kanavoinut. On hienoa huomata olevansa surullinen ja sitten kertoa siitä, että on, ja siitä, miksi luulee olevansa.

Olen tässä vasta oppinut, että tunteitakin on valtava kirjo ja niitä voi opetella tunnistamaan. Jos olenkin opetellut kuvaamaan asioita hauskoiksi, silloinkin, kun niissä ei pintapuolisesti ole mitään hauskaa, olen nyt vähitellen alkanut tunnistamaan piirteitä myös niiden alla. Sen, kuinka on iloa ja riemastumista ja innostumista ja innokkuutta ja rehvakkuutta ja ylpeyttä ja mitä kaikkea muuta. Ahdistusta, pelkoa, avuttomuutta, yksinäisyyttä. Petetyksi tulemisen tunne, pettymys ylipäätään, epäonnistuminen. Kaikki ne voivat olla hauskoja, kun oikein katselee, mutta sisältö on hyvä tarkistaa ennen kuin tyytyy lyömään teipin kanteen ja rasian pakastimeen.

Tunteiden nimeämistä voi opettaa jo aivan pikkulapselle, eikä tee pahaa harjoitella aikuistenkaan kesken. Että tuo mitä tunnet nyt näyttää minusta ärtymykseltä tapahtunutta kohtaan, koetko että sinua on kohdeltu epäreilusta vai mistä tämä tulee, voi kysellä, vaikka toinen olisikin minä itse. Vähitellen siinä harjaantuu, että tämä, kun nyt kirjoittaessani puren hampaita yhteen, kertoo sittenkin ahdistuksesta, pettymyksestä tai vihasta itseäni kohtaan, kun nyt tässä tekojani kertaan. Sitten sitä voi opetella tunnistamaan, rohkaistua kirjoittamaan päiväkirjaan, että nyt taas hampaat koskettavat toisiaan, uhrata kappaleen sen miettimiselle, että mikä tässä hetkessä sai niin tekemään, onpa omituista. Vähitellen siitä voi oppia irti. Tilanteet harvenevat ja jonkin kerran sitä ällistyneenä kirjoittaa, että hei, nyt hampaille kävi taas näin ja joskus voi käydä niinkin, että pitkän ajan päästä muistelee, että noin ei muuten ole käynyt pitkään aikaan, onko todella niin että tämäkin joskus vaivasi.

Tunteet ovat hieno juttu, hyvä, jatkoon.

Mutta siihenkin kannattaa hetki uhrata, että kurkistaa tunteen taakse. Tarkistaa, tuleeko itku pitkästä ilosta vai pitkästä piinasta. Ulospäin on mahdotonta sanoa, itkeekö häävieras ilosta tilanteen kauneutta, sitä, että kaksi itselleen niin tuttua ihmistä löysivät toisensa ja tarina pääsi tähänkin pisteeseen. Vai sitä haikeutta, että hän omalle kohdalleen samaa unelmaa tapahtuvaksi odottaa. Vai sitä surua, joka liittyi omaan hääjuhlaansa, jonka piti olla tai joka olikin mutta päättyi eroon. Vai sitä katkeruutta, kun hänen haikailemansa ihminen tuossa nyt tahtookin aivan toista ihmistä, jonka kengissä alttarilla juuri minun pitäisi olla.

Hääkuvissa kaikki näyttävät samalta.

Siksi ihmiselle itselleen on hyvä oppia tuntemaan syitä tunteilleen, koska aivan samoin hääkyyneleet voi tulkita kuin vieraatkin, eli parhain päin. Ovat niin onnellisia tilanteita nämä, että ihan aina itken, vaikka oikeasti öisinkin kyyneleet vierivät ja pää haudataan tyynyyn, miten nuokin, miksen ikinä minä.

Lisäksi tämä on hyödyllistä siksi, ettei ihmisestä menisi tunteiden takia tulkitsemaan oikeastaan mitään. Ihminen voi tuntea aivan mitä tahansa ja niiden taustalla olevat syyt saattavat olla vaikka kuinka mutkikkaita.

Olen tutkiskellut omia tunteitani sellaisella yksinkertaisella akselilla, jonka toisessa päässä on iloiset syyt ja toisessa päässä surulliset syyt. Kun sitten nauran, itken tai hakkaan seinää, voin hetkessä tai sen päätyttyä miettiä, mikä sai tämän reaktion itsessäni aikaiseksi, miksi oikeastaan nauroin, itkin tai hakkasin. Mitä tunsin, mikä sai minut toimimaan näin.

Jos nauran, koska joku kaatui ja sotki pukunsa, mietin, että mikä tässä on se pohjalla oleva vire, joka minut nauramaan sai. Olinko hyväntahtoinen vai pahantahtoinen. Iloitsinko ihmisen mukana, koska hän oli juuri poiminut puvun pesulasta, esitteli sitä ja vielä ääneen sanoi, että olisipa harmi nyt tähän liukastua, ihmisen, joka sitten kaatuessaan nauroi jo ennen maahan osumistaan, että miten sattuikin, täytyy palauttaa pesulaan ja sanoa että teille jäi vielä tällainen pieni tahra tähän ja tuohon ja nämähän ovat muutenkin läpimärät. Sehän olisi hauskaa tilannekomiikkaa. Mutta jos sama ihminen, mahdollisesti ventovieras, ikkunan läpi katsottuaan kokisi saman kohtalon, tuntuisi minusta oudolta asialle nauraa. Voisihan se olla hetkessä huvittavaa jos jostakin syystä mutta toivottavasti juoksisin perään varmistamaan, että kaikki on hyvin.

Samalla tapaa käy työstäminen itkua ja seinänhakkailuja. Kaikki kyyneleet eivät kumpua kauneudesta, osassa lähde on katkeroitunut. Se on hyvä varmistaa ennen kuin tunteeseen jää vellomaan. Ja jos lyön seinää riemusta, että hurraa, tämä on mahtava päivä, eikä kumpaakaan satu, niin ei kai siinä ole sen kummallisempaa kuin pirskahtelevan kummallinen tapa ilmaista onnea. Mutta jos lyön seinää koska se lähimpänä sattui olemaan, kun ei tätä raivoa muuten käy purkaminen, niin se onkin taas toisessa päässä janaa.

Nautin tunteista, kun ne ovat tuosta iloisesta päästä janaa. Surullinen kirja, johon samastun, miten ihanaa onkaan itkeä. Hauska ajatus, ovela sanakieppi, elämä on naurettavan ihanaa. Aiemmin kielsin tunteeni, koska olin kokenut ne niin usein vaarallisiksi ja surullisesta päädystä kumpuaviksi. Jos en tunne surullisia tunteita niitä ei ole ja vähitellen ne katoavatkin, oli ajatukseni. Kun vähitellen opin tunteita nimeämään, kokemaan ja tilanteen aikana kuin niiden jälkeenkin tarkastelemaan, avasivat ne mahdollisuuden oppia asioita itsestäni. Sen lisäksi, että tunteiden valta minusta heikkeni. Voin nauttia tunteista, kun niitä tulee, ja tällä hetkellä iloita siitä, että ne ovat niin valtavissa määrin onnellisista iloasioista kumpuavia. Ja antaa niiden surullistenkin tulla, kun nyt tiedän, että ne ovat merkkejä siitä, että jokin on pielessä. Merkkejä, joita seuraamalla voin myötätuntoisesti auttaa itseänikin voimaan paremmin.

Siksi tunteet on hyvä tuntea, koska samalla oppii tuntemaan itseään ja muita. Ja sitten niistä voi nauttia kuten mistä tahansa tuntemattomasta asiasta tutustuttuaan voi.

Jossakin sanotaan, että asiat pelottavat vähemmän, kun niillä on nimi. Ehkä mikä tahansa nimi ei toimi yhtä hyvin, mutta jos on syöpäkasvain nimeltä Seppo ja tunne nimeltä Örkkömönkkö niin ei maailma aivan mahdottoman pahalta paikalta kuulosta. Itselläni ei ole vielä kumpaakaan, mutta nyt on nimikyltit valmiina koettelemusten tulla. Käykää peremmälle, siihen Kirvesmurhaajan viereen sopii hyvin, hänen vieressään on nähtävästi taas tilaa.