Luku 54

Omin omiminen

Aivan vastikään tulin ystäväni kanssa puhuneeksi hänen ajankäytöstään. Hän kertoi kuinka saattaa kävellä päivittäin kilometrikaupalla, sellaista suositusten mukaista määrää ja ylitsekin, muttei kuitenkaan saattanut kutsua itseään urheilulliseksi. Se kun mielessään vaatisi sellaista tarkkaavaisuutta liittyen tekemiseen, tekniikkaan ja tuloksiin. Vaikka kävelisi ja juoksisi tuntikaupalla viikoittain, ei liikunnallisuuden raja ylity, kun tekemiseen ei liity sellaista vakavasti otettavaa puristamista. Ehkä jos alkaisi mittanauhan kanssa tutkimaan kehoaan ja pakottaisi itsensä juoksemaan silloinkin, kun tuntuu siltä, että nyt naurattaisi enemmän, jos vain kävelisin, voisi tuo raja oikean harrastamisen puoleen siirtyä.

Tartuin tähän sillä minä pidän itseäni liikunnallisena, vaikka tiedostan asiaan liittyvän valheellisuuden. Tilastojen valossa en joka päivä enkä joka viikkokaan saavuta sellaisia suositusmääriä, joita muistan lukeneeni. Tämän huomaa toisaalta jo siinä, miten liikkuvuus on huvennut. Kämmenet saattavat yltää maahan, mutta eivät ilman sellaista kiristelyä, jota en vuosikymmenen takaa muista. Joskus huijaan sitenkin, että sallin jalkojen irrota samalla maasta. Huomaan tukevani tässä historialliseen harhaan, siihen, miten joskus liikuin joka päivä useita tunteja useaan kertaan jaoteltuna. Kun näiden muistojen varassa voin yhä lähteä juosten tai rullalautaillen halki kaupungin, vaikka matkalla hengästyisinkin, jää sellainen tunne, että jos kunto olisikin huonontunut on liikunnallinen pohja ja jonkinlainen tekninenkin osaaminen yhä olemassa. Siksi olen liikunnallinen.

Ehkä muutan käsitystäni sinä päivänä,s kun kevään ensimmäinen juoksuaskel johtaa polvileikkaukseen.

Tätä vasten jäin kuitenkin miettimään sitä, miten ihminen, joka liikkuu tilastollisestikin enemmän kuin minä keskimäärin, saattaa vähätellä itseään asian suhteen. Vaikka nyt ymmärrän reaktioni olleen myös tätä omaa harhaluuloa itseni suhteen.

Ei niin, että kävisin tässä itseltäni vaivalla hankittuja kunnianimityksiä riistämään. Tämä taito, jonka turvin voin ylipäätänsä kuvitella itseni rullalautailun tai musiikin harrastajaksi on kykynä niin nuori etten lähde riskeeraamaan sen kuolemaa. Olen siis yhä urheilullinen, vaikka keksinkin miten voisin olla sitä enemmissä määrin myös omaksi ilokseni.

Puhuimme tästä vähättelevähköstä tai varovaisuudesta kielivästä ilmiöstä laajemminkin.

Tämän saman hankaluuden, kun kummatkin löydämme ainakin yrittäjyyden tiimoilta. Olen ollut yrittäjä kohta vuosikymmenen ajan ja vieläkin koen, että tämä on sellaista hauskanpitoa, josta nyt jonkin verran aina joskus joku maksaakin, ollen silti asia, jonka olemassaolon ihmeellisyyttä hämmästelen ääneen harva se päivä. Taannoin kulutin toimistoaikaa lukien surullista kirjaa ja siinä koskettavia kyyneleitä pyyhkiessäni mietin, että on aika hienoa tämä, miten voi oikeastaan työajalla tehdä tällaista. Toki voin puolustautua suorittajien syytöksiltä kertoen, miten vastavuoroisesti jotkin yöt kuluvat koneiden äärellä itkiessä, mutta silti. Olin joskus töissä oikeassa toimistossa ja siellä varoin puhumistakin, etten vain veisi samassa tilassa työskenteleviä ihmisiä harhaan omista työtehtävistään. Kirjan lukeminen ja itkeminen olisi varmasti tuottanut saman lopputuloksen, ja ehkä myös ihmettelyä sen suhteen, mistä minulle oikeastaan maksetaan.

Siksi on ilo ajatella olevansa onnellisessa asemassa, vaikkei yrittäjäleimaa ansaitsekaan.

Ystäväni ei ehkä lue surukirjoja työajalla, mutta hän kokee kuitenkin olevansa onnellinen siinä arjessaan, jota työkseen kutsuu. Ja tältä pohjalta kävin asiaa ihmettelemään tarkemmin minäkin. Miksi on niin, ettei yrittäjyys näytä tältä minulle eikä hänelle. Kun minä mietin yrittäjää, tulee mieleeni katkera ihminen, joka manailee palkkaamisen kalleutta ja työntekijöiden epäluotettavuutta. Ensimmäistäkään ei ole varaa palkata ja sitten hän jää ensin sairaslomalle, sitten äitiyslomalle, ja vaihtaa palattuaan kilpailijan leipiin ja vie heille kaikki reseptitkin. Sitten on myös tämä työttömiä hellivä yhteiskunta, verotus ja kaikki, mitään ei saa ansaita tai saa ansionsa mukaan eli pääsee kodittomana yön selkään ja vain veromätkyt seuraavat.

Kun kuva on tuollainen ei joukkoon kuulumattomuuden tunne ole niin omituinen juttu.

Omituinen asia sen sijaan on tuon kuvan synty. Mistä se tulee. Ja miksei sitä voisi muuttaa.

Kulttuurinen omiminen on sellainen hieno käsite, joka tarkoittaa vaikkapa sitä, että pukeutuu intiaanien sulkapäähineeseen vaikkei veressä virtaa lainkaan alkuperäisamerikkalaista verta. Ei riitä, että heidän verensä virtaa muistoissa tai käsissä, vaan sen pitäisi olla suonissa. Tämän kotoisampi versio on saamelaiskulttuurien omiminen, vaikkapa siinä muodossa, että pukeutuisin gáktiin, saamenpukuun. Tämän omimistermin tarkoitus on havainnollistaa sitä, miten jotkin asiat voivat olla toisille vahvasti identiteettiä muodostavia ja tukevia, ja miten niiden rajojen loukkaaminen on omiaan tuottamaan vahinkoa mielipahana kuin myös kulttuurin säilymisen muodossa.

Näin asian ainakin ymmärrän.

Saamenpuvuista olen oppinut elämäni varrella jotakin. Nämä kertovat kantajastaan välittömästi paljon, jos pukua vain osaa lukea. Alueellisia eroja osaa kaltaiseni maallikkokin erottaa, vaikken osaisikaan nimetä mistä päin vaate huutaakaan olevansa. Osaan sentään sanoa, että nämä kaksi eivät välttämättä ole samoilta nurkilta. Lisäksi yksityiskohtia on valtavasti ja ne kertovat lukutaitoisille asioita vaatteen käyttäjästä. Saamelaiskansoja on lukuisia mahdollisesti hyvinkin vaihtelevin tapoinensa ja suvuillakin on omintakeisiaan yksityiskohtia, joilla pukua kaunistellaan.

Näiden asioiden myötä on mahdollista törmätä saamelaiseen ja päätellä hänestä oitis asioita. Hei, mehän olemme sukua, tai yhteisen tutun kautta voidaan lähteä rakentamaan yhteyttä, vaikka ihmistä ei ikinä ennen olisi nähnytkään. Näin olen asian käsittänyt, oma erotuskykyni ei riitä mihinkään tällaiseen.

Tämän iloisen ensinäkemisen mahdollisuus auttaa kuitenkin ymmärtämään sitä, millainen uhka on, kun joku lukutaidoton ja historiaa tuntematon Timo heittää ylleen askartelemansa tai naamiaisliikkeestä hankitun saamelaisehtavan puvun ja lähtee ihmisten ilmoille. Lopputulos on sellainen ristiriitainen vääryys kuin internetin avulla osista koottu verkkosivusto. Se saattaa näyttää toimivalta, kun sitä pintapuolisesti vilkaisee, mutta viimeistään pinnan alle katsoessa huomaa, etteivät nämä osat sovi yhteen, ei tuo kuulu tuohon, miksi tässä on tällainen, eihän sitä noin käytetä, miten tämä ylipäätänsä pysyy kasassa, miksi teit näin.

Maailma on täynnä surkeaa ohjelmakoodia eikä sitä ole ehditty omia, joten jos pääni tuon äärellä räjähtääkin, en koe, että identiteettini ehtisi kärsiä. Siinä tilanteessa se saattaa toki horjahtaa, kun huomaan kaiken sotkun seasta kommentin, joka kertoo tekijäksi menneisyyden Timon. Varsinkin jos saatteena on jotakin ylpeyttä tihkuvaa hehkutusta, että koettakaapa tehdä perässä. Mutta saamelaispukuihin.

En ole saamelainen, mutta voin kuvitella sen uhan tunteen, joka liittyy mielenmaisemaan, jossa vastaantulijasta ei voikaan oikeasti tietää onko hän joku meistä vai ei. Sitä voi erehtyä tervehtimään ja juttelemaan kuin toinen tietäisi jotakin, kunnes paljastuu, ettei hän ymmärrä sanaakaan. On vain löytänyt puvun ja siihen pukeutunut koska se tuntui ajatuksena niin kivalta ja nämä kengät ovat niin näppärät talvisäällä kulkea ja omat lenkkarini hukkasin jonkin puhelinlangan päälle.

Ymmärrän tuon oman identiteetin menettämisen pelon, vaikka samalla mietin, että itse teen jotakin tuollaista. En harrasta saamelaispukuja, enkä keksi mitä iloa sellaisesta alaspäin lyömisestä voisi seuratakaan, että niihin lähtisin pukeutumaan. Sen sijaan olen haaveillut, että jokin kaunis päivä siirryn työpalaveriin puku päällä skeittilaudallani rullaillen. Se on minusta hieno ajatus koska rullalaudalla liikkuvia pukumiehiä näkee katukuvassa kovin harvoin.

Teen tämän rinnastuksen, sillä mieleeni juolahti, miten alkuperäiskansojen kulttuureissa on jotakin samaa kuin liikunnallisissa ihmisissä, yrittäjissä ja monessa muussakin ihmisryhmässä.

Kun urheilulliset ihmiset kertovat olevansa urheilullisia tuovat he usein esiin niitä ulkoisia piirteitä, josta asian voi päätellä. Ostin uudet lenkkeilykengät, näissä on pohjalliset ja nauhat ja kaikki. Sitten on vaativaan harjoitteluun sopiva paita, joka korostaa lihaksia silloinkin, kun niistä on jo henki lähtenyt. Juomapullossa on valepohja, jolloin näyttää,että selviää tosi vähällä nestemäärällä, kun sitä saa sieltä vapautettua lisää. Sykemittari on ja aktiivisuusranneke ja mietin syömistäni sillä tasolla, että missä järjestyksessä pitäisi edetä, että itseään ehtisi syödä mahdollisimman paljon ennen kuin kuolee.

Samalla tapaa äänekkäimmät yrittäjät pitävät yllä kuvaa siitä, millainen yrittäjän pitäisi olla. Perhe pantataan ja sittenkään eivät rahat riitä. Sukukalleudet kanitetaan ja sittenkään eivät rahat riitä. Lopulta paetaan Portugaliin, vaikka taakse jäi kaikki mainittu, ja sittenkin uhkaavat viedä nekin rahat, jotka vaivalla säästettyä ja piilotettua sain. Ei ole yrittäjä sellainen, joka ei näin kovasti kärsi, ainakaan menestyvä tai Suomea pyörittävä, jokin puuhastelija saattaa olla mutta miksi sellaista kukaan tekisi, kun voi tehdä kunnollakin.

Voisin jatkaa listaa, koska mieleeni on tässä tullut muitakin itseään suojelevia järjestöjä ja suuntauksia. Politiikkaan on vaikea tulla ulkopuolelta ummikkona, siksi kai näitä kasvatettuja kanaljoita eli ammattipoliitikkoja säännöllisesti esiin nousee, koska on vaikeaa murtaa tietään joukkioon, johon ei halua kuulua. Mielikuvani politiikasta ja politiikoista voi olla väärä, mutten sentään ole keksinyt sitä tyhjästä. Poliitikkohaastattelujakin lukiessa on mielenkiintoista lukea sitä, paljonko viestinnässä keskitytään asioiden vaikeuden ja arjen raskauden selittämiseen, ettei kukaan vahingossakaan saisi kuvaa, että näihin hommiin kannattaisi pyrkiä kenen tahansa, joka haluaa nähdä maailman palavan omissa väreissään.

En vielä tiedä, muuttuuko maailma ja muuttuuko se parempaan, jos ihmiset väittävät herkemmin olevansa jotakin jo silloin kun ovat sitä vasta aivan vähänkin. Kuten itse ajattelen hetkittäin olevani rullalautailija, muusikko ja kirjailija. Onhan näille oikeatkin määritelmät ja joskus on rikollistakin näitä hämärtää, kuten valelääkärit voivat hippokrateesti vannoen todistaa. Enkä tiedä, seuraisiko maailmaan hyvää, jos samalla tapaa voisin innostua olemaan myös hieman saamelainen. Ottaisin kieliään ja kulttuuriaan haltuun, ompelisin yöt oman pukuni palasia.

Mutta sitä mietin, mikä on se paha joka tästä lopulta seuraisi. Jos kutsun itseäni rullalautailijaksi vielä sittenkin, kun rannettani ensimmäistä kertaa kipsataan, kärsivätkö oikeat rullalautailijat. Jos osaan tervehtiä koltansaameksi ja osaan onnitella avioitunutta paria pukujensa perusteella, mahdollisesti ristitikattuun ja kömpelöön kaapuuni pukeutuen, kuka on se, joka tästä kärsii.

Luulen nyt, että joko asioista innostutaan ja ne leviävät ympärilleenkin, tai sitten niitä ylläpidetään hampaat irvessä, katkeroituen muistellen kuinka tämäkin kaunis maailmasta kuoli. Tony Hawk rullaa kuoltuaan arkkunsa kanssa hautaan ja se laji oli siinä. Jossakin museossa voi käydä katsomassa, että tällainen seitsemästä puulevystä koottu yhdistelmä se itse lauta oli. Lapsille on puuhanurkkaus, jossa voivat koota oman rullalautansa ja laittaa sen pohjaan museon ja yhteistyökumppaneiden tarroja. En povaa saamelaisille samanlaista kauheutta mutten tiedä onko heidän turvansa siinä, että kulttuuri on tunnistettu ja säännelty eikä vallattoman orgaaninen kuten jokin rullalautailu. Jälkimmäinen voi kuolla, jos ihmiset innostuvat muista asioista, koska kukaan ei varsinaisesti vaadi rullalautailemaan, mutta saamelaisten piirissä kulttuuri saattaa hyvinkin pysyä niin vahvana, että sitä ylpeästi kannetaan vielä silloinkin, kun ilmastonmuutos tekee poroista selvää.

Suhtaudun epäillen siihen, miten pitkään kulttuureja voidaan pitää edes hyväntahtoisuudella erillisinä. Että liikemiehet pukeutuvat pukuun, vaikka pitäisivät etäpäivää, rullalautailijat eivät pukisi sellaista päälleen ikinä ja saamelaiset saisivat pitää oman pukunsa ilman että muut väkivaltaisesti riistäisivät sen omaan käyttöönsä. Eikä minulla ole tähän ratkaisua. Mietin kuitenkin sitä, miksi omaa juttuansa pitäisi suojella ulkopuolisten aiheuttamalta turmiolta. Jo peruskoulun lyhyt oppimäärä perustuu yksinomaan siihen viisauteen, miten matkiminen on suurinta imartelua.

Tosin onhan se niinkin, että menestyäkseen koulussa pitää opettajaa matkia oikeissa asioissa, sanoa samat asiat, mutta jättää hänelle ominainen nasaaliääni pois. Ehkä urheilullisuuteen kuuluu peilin edessä hassuissa vaatteissa otetut omakuvat ja saamelaisuuteen heille läheisen, ikiaikaisen luontosuhteen ylistys. Kyllä jossain on oltava raaja ja se on tässä, sanoo hajamielinen lihanleikkaaja ja puristaa kättä hyvästiksi.