Luku 53

Kumman kanssa

Olen usein ollut itseni suhteen epävarma. Tätä olen ammentanut myös ympäristöstäni tihkuneista epäilyksistä.

Joskus aikoja sitten asuin vielä kotikotonani vanhempieni luona, vanhemman siskoni jo poismuutettua, kylläkin, se auttaa ajoittamisessa. Tutustuin ihmiseen joka innoissaan selitti että nyt on Jamppa Tuomisesta viimein tekeillä kirja, joka selittää kaiken kuolemaansa myöden. Muistan paatoksen, jolla hän harmitteli keltaisen lehdistön tapaa riepotella miestä viimeisinä hetkinään ja niiden jälkeenkin. Sen toiveikkuuden, jolla asia nyt kirjan kautta korjaantuisi, viimeinkin.

Kotona kerroin kohtaamisesta vanhemmilleni ja laitoin teoksesta lainaustoiveen viralliselle hovihankkijalleni. Kuulijakuntani äityi muistelemaan Jamppaa, miettimään että mitä lauluja hänellä oikein olikaan ja kuinka hän kuolikaan, sen sellaista. Itse en miestä tuntenut, enkä voi edelleenkään väittää tuotantoaan tuntevani, mutta heille hän oli aavistuksen tutumpi. Se kuitenkin värähti korvaani, kun siirtyivät puheissaan miettimään sitä, että olikohan nyt niin että Jamppa oli homoseksuaali.

Vanhempani ovat sangen avarakatseisia, joten tässä ei ollut sellaista hyökkäystä kuviteltua seksuaali-identiteettiään kohtaan. Tunnelma jäi kuitenkin muuten oudoksi. Illalla saunassa asiaan sitten palattiin varmistamalla miksi olin kirjasta niin kiinnostunut ja sattuisinko itsekin olemaan esimerkiksi, vaikkapa, sanotaan nyt näin, että homo. Vaikka. Tuli vain mieleen kysyä. Että voi näin kiertelemättä ääneen sanoa, jos on.

Näin ainakin muistan käyneen, mikä on mukava muisto, koska se tukee avarakatseisuuskäsitystäni, kun tuokin oli maailmassaan mahdollista.

Vaikka kielsin asian ihmetellen ja nolostuneena kuten itsestään epävarma ihminen voi, jäi tämä asia vaivaamaan koska sen yhäkin tällä tarkkuudella muistan. Ehkä asia oli siksi suuri, että seksuaalista suuntaustani oli epäilty kiusaajien toimesta ja nyt tuntui, että vanhempani loikkasivat tähän leiriin myös. Kuin olisivat odottaneet vinkkejä, joista asiaa voisi tulkita ja sitten tarttuivat siihen mahdollisuuden astuessa esiin, vaikka olisivatkin sen pitkälti itse pedanneet.

Mikä ehkä osaltaan kertoo myös siitä, miten pidättynyttä ja vajavaista puhe seksistä ja muista ihmiselämän perusasioista on kotonamme ollut.

Tämä tapaus ei ole sellainen elämäni traumaattinen käännekohta, vaan ennemmin yksi mieleen jäänyt kohtaus vaikean asian äärellä tanssahdellessa tapahtuneeksi. Minua on nimittäin elämäni aikana hyvin monet kerrat ihmetyttänyt seksi ja sen sietämätön vaikeus. Sentään omaa kiinnostustani sukupuolien suhteen en ole joutunut aikoihin arvailemaan. Siinä missä miehen tarjoama suudelma tai hyväilyt eivät herätä itsessäni tuntemuksia, sulan yhä aivan toisella tapaa jo siitä, kun itseäni miellyttävä nainen naurahtaa tai heilauttaa tukkaansa niin että se tarttuu irtaimistoon ja lähtee tuppoina päästä.

Se olisi tuollaisena omituinen fetissi, joten tarkennan. Tarkoitan tilannetta, jossa jollakin naisella on seurassani niin hauskaa ja hyvä olla, ettei tuokaan aiheuta tunnelmaa latistavaa kohtausta vaan kaikki jatkuu kuin ennenkin, tai paremminkin.

Niin pitkään kuin muistan, olen kiihottunut hyvin vähäisistäkin signaaleista. Nainen nauraa jutuilleni, puraisee huultaan ja olen myyty. Tämä on tehnyt vähäisenkin flirttailun kiusalliseksi. Eikä asiaa auta se, että jossakin kohdin tiedostin olevani tässä suhteessa ennemmin erityisherkkä, jolloin koin reaktioni kiusalliseksi ja jäin passivoituen odottamaan selvää merkkiä, jonka turvin edetä. Jos käyttäytyy oikein herrasmiesmäisesti, sitä merkkiä saa odottaa joitakin vuosiakin. Joidenkin kohdalla odotan yhä.

Mikä pahinta, sitten kun ei heittäydy kuten itseään haluttaisi, ihmiset pitävät vielä herkemmin miehiin päin kallellaan olevana ja sittenhän siitä vasta kurimus tuleekin. On noloa ja vaikeaa lähestyä ja jos sitä ei tee, luulevat ettei minua kiinnosta ollenkaan, vaikka ongelmani on vain siinä, etten osaa askelia enkä uskalla sitä myöntää.

Vuosien kuluminen ei auttanut asiaa, sillä se, mikä on jollekin viisitoistavuotiaalle noloa mutta nuoruudella perusteltavissa tuntuu parikymppisenä aivan mahdottomalta edes mainita. Että miten ei tähänkään mennessä ole voinut saada pääkoppaansa kuntoon.

Vaikka joskus asiat johtivatkin pidemmälle, koin silti kokemattomuuttani seksin suhteen suorituspaineita. Ei niin, ettenkö olisi ollut kiihottunut ja innoissani, mutta kaikki se, mitä sängyssä voisi tehdä jäi alle sen pelon, mitä luulin, että pitäisi tehdä. Oli tietenkin liian vaikeaa ja pelottavaa myöntää, ettei varsinaisesti osaa, vaikka kuinka innokas oppimaan sitten olisikin.

Käytännössä tämä näyttäytyi siten, että itse tuleminen oli hankalaa. Sellainen rentous, jolla ihminen tulisi noin vain, hupsista, kuten naistenlehden vitsipalstalla, uupui itseltäni kykynä kokonaan. Ja kun asiaa mietti, sitä vaikeammaksi kaikki kävi ja vaikkei tavoitteena olisikaan se, että molemmat yhdenaikaisesti tulisivat, tuntui pettymykseltä lopettaa seksi väsyneenä ja jaksamisen lopahtaessa siihen, ettei kumpikaan ollut tullut.

Tämä kaikki sai pitkään jatkuessaan itseni miettimään asiaa tarkemmin ja hakemaan siihen apua. Keksinkin ratkaisuksi epäillä, että ehkä oikeasti olenkin aseksuaali, ihminen, joka ei ole varsinaisesti kiinnostunut seksistä. Että tekeehän sitä paremman puutteessa sitäkin mutta koska se tuottaa näissä määrissä ahdistusta niin ehkei se ole lempipuuhaa. En olekaan epänormaali, tälle on sanakin.

Järjellä olisin saattanut ajatella pidemmälle sitä, miten tämä innostukseni petipuuhiin ja herkästäkin vihjeestä kiinnostuminen voisivat kieliä muusta, mutta silti uskoin itseäni jonkin aikaa, kun tämän oivalluksen olin saanut. Seksi on kivaa, varmasti, harmi että itse en siitä niin nauti, mutta nauttikoot he, joita kiinnostaa.

Tällä kertaa paremmaksi pelastukseksi löytyi sellainen Ian Kernerin kirjoittama teos kuin “She Comes First”. Siinä kerrotaan alkeista alkaen, kuinka suuseksillä voi saada tuotettua naiselle orgasmin tai useammankin ja hyötynsä tuli muutamaa kautta. Ensinnä sain vahvistuksen sille, että vika ei välttämättä ole yksinomaan tekniikassani, jos yhdyntä ei autuaaksi teekään. Tai että siihen ei tarvitse tyytyä. Miten suuseksillä voi tuottaa iloisia orgasmeja sen lisäksi tai siitä huolimatta. Sillä voi aloittaa ja siihen voi myös lopettaa. Se oli vapauttava oivallus.

Toisekseen tuossa annettiin jo pelkällä teoksen olemassaololla ymmärtää, etten välttämättä ollut tämän ongelman kanssa yksin. Jos en nyt uskalla tarkistaa myyntimääriä, koska jokin tilasto kuitenkin paljastaisi, että noita niteitä on myyty maailmanlaajuisesti viisi ja nekin kaikki ovat nyt kirjastojen varastoissa. Luulen, mutten lähde muistelemaan tai arvailemaan moniko pariskuntakin painii saman ongelman kanssa ja perustelee sitten seksiä jotenkin niin, että on kivaa olla hetki lähekkäin ja tuntea toisen ihoa, vaikka sitten ei sen kummempaa nautintoa asiasta saisikaan. Varmasti näitä kuitenkin on, muitakin kuin menneisyyden Timo.

Omalla historiallani en voi pitää tuota vääränä. Mutta ilahduin kun kirja antoi uuden mahdollisuuden, jotakin, jolla lähestyä seksiä eri kulmasta vielä kerran. Saatoin olla tässä välissä muutenkin ihmisenä kehittynyt, mutta en olisi itse keksinyt naiselle kertoa, että ota mukava asento, tässä voi mennä jokin varttitunti tai kolme. Ole mukana, jos siltä tuntuu mutta mitään ei tarvitse tehdä, jos ei siltä tunnu. Kirjan ansiosta sain varmuutta siihen miten tällaisenkin arkisen toimenpiteen voi saada suoritetuksi ilman että toisen tarvitsee osata mitään. Siinä missä ennen lukemista olisin hermoillut ja lopettanut jo viiden minuutin kohdalla.

Oli myös vapauttavaa kertoa olevansa huono, mutta innokas oppimaan, ja kokeilemaan uusia juttuja, joita on lukenut kirjasta ja osaa jo teoriassa. Sitä uskaltaa pelokkaampikin ihminen tehdä asioita, kun on jokin ohjesääntö, johon nojata.

Siksi tälle kirjalle lämmin suositus. Se ei ehkä yksin muuttanut elämääni, mutta palautti uskoni seksiin, ja kärsivällisellä ongelman työstämisellä orgasmeja alkoi löytyä itseltänikin. Suorituspaineiden ja asiaan liittyvien pelkojen ja ahdistuksen väistyminen toivat koko touhuun uudenlaisen leikkisyyden mahdollisuuden, joka teki todeksi sen, että seksi voi tosiaan kestää tuntikaupalla ja olla paljon muutakin kuin yhdyntä. Sen voi kuvitella todeksi, tai miksei myös mahdottomaksi utopiaksi, jollaista ei oikeasti voi olla, mutta itselleni se löytyi todeksi, kun asiaan liittyvät pelot katosivat ja jäljelle jäi rohkeus leikkiä.

Tässä kohdin voisi siis olla onnellinen loppu.

Jatkan kuitenkin vielä hetken.

Edellisen eroni jälkeen rohkaistuin ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään tiliä seuranhakupalstoille. En tiedä oliko motiivini oikein hyvä mutta olimme eroa tehdessämme puhuneet siitäkin ihmetyksestä, joka itselläni liittyi tähän toisten ihmisten tulkitsemisen vaikeuteen. Että kun nainen hymyilee, menen vaikeaksi, luullen hänen haluavan jotakin vakavampaa, ja sitten tuskailen sen kanssa, että olenkohan nyt oikeassa ja kuinka typerää on kertoa, että minulla on tyttöystävä kun toinen hymyili vain ollakseen ystävällinen asiakaspalvelija tai selvitäkseen baarijonossa kiilaten sisälle aiheuttamatta ihmisille pahaa mieltä. Ja jos en ole kertonut, olen taistellut sen kanssa, missä kohdin asiasta oikeastaan pitäisi kertoa. En sanonut ulko-ovella ja nyt päädyimme samaan pöytään, enkä sittenkään sanonut, ja nyt olemme jutelleet tässä jo parituntisen, olenko nyt aivan valehtelija, jos kerron, kun miettii että miksen sanonut heti, vaikka emmehän me ole missään kohdin edes koskettaneet emmekä tule niin tekemäänkään, jos se minusta riippuu.

Ehkä voin lykätä asiaa siihen hetkeen, että toinen tekee aloitteen.

Tämä sisäinen ristiriita on aivan itse rakentamani, mutta se ei tee asiasta vähemmän tuskaista. Toinen ihminen voi huomata, että kemiat kohtaavat ja ihmetellä miksi toinen ei tee aloitetta tai sitten olla vain aivan omana itsenään viettämässä iltaa jaksamatta murehtia toisten päänsisäisistä ja ehkä näkymättömistä ongelmista. Minulle ilta on silti kamaluus, kun hyvässäkin seurassa jään miettimään, että olisipa mukavaa tutustua paremminkin, ihan kavereina, mutta sitten mietin miltä näytän, kun kerron tyttöystävästäni nyt tai kerron siitä vasta, kun asia tulee suoraan puheeksi, ja miksi hän tällaisessa seurassa haluaisi aikaansa viettää. Varsinkaan jos hän toivoikin mahdollisuuksia johonkin vakavampaan.

Ja kuinka tyttöystäväni kestää sen jos kerron törmänneeni mahtavaan tyyppiin, että oli hauskat keskustelut ja viihtyisitte varmasti keskenänne tekin koska hän niin muistutti minua sinusta.

Tämä pääni sisäinen ongelma oli valtavan suuri, sillä ymmärsin liian myöhään, että se yhtenä asiana teki itselleni niin vaikeaksi kestää poikaystävän roolia. Täydellinen poikaystävä ei tietenkään petä tyttöystäväänsä esimerkiksi puhumalla ventovieraille, jos nämä ovat naisia, paitsi jos he ilmiselvästi ovat varattuja koska seuralaisensa niin kielii. Näitä tilanteita voi olla vaikea hallita ja käsitellä jos ei ole oppinut puhumaan avoimesti ja suoraan. Ja seksi ja kaikki tällaiset edes teoriassa seksuaaliseen kanssakäymiseen johtavissa olevat ihmissuhteet olivat minulle tottumattomuudessani hankalimpia asioita käsitellä.

Liityin siis seuranhakupalstoille ja opin monta asiaa.

Opin, että ihmiset kertovat itsestään aika vähän. Ja sen, että on hauskaa koettaa kertoa itsestään enemmän. Tämä kokemus antoi itselleni uskoa ja uskallusta tehdä paluuta myös ihmisten ilmoille laajemminkin, kun kaikessa rikkonaisuudessani sain rohkaisua siihen suuntaan, että olen ihan hyvä tyyppi.

Mutta opin senkin, etteivät ihmiset ole läheskään niin kiinnostuneita minusta, ehkä kenestäkään, kuin olin ennakkoon kuvitellut.

Kun on törmännyt joihinkin kymmeniin ihmisiin, vaihtanut innokkaasti kuulumisia virkkeen tai kaksi, kirjoittanut hauskan runoseinän ja saa sitten vastaukseksi hiljaisuutta, vaikka tietää olevansa ainutkertaisen hieno ihminen, niin sitä huomaa, etteivät ihmiset otaksuttavasti ole toistensa kaltaisia kovinkaan usein. Kun saman henkiseksi tulkitsemalleen naisoletetulle hassuttelee kappalekaupalla ja vastaukseksi saa tiedon, että meinasin olla vastaamatta, kun tekstiä oli niin paljon, niin ehkä se kertoo jotakin ihmisistä. Miksei siitäkin, montako miljoonaa kappaletta luettavaa seuranhakua tekemään uskaltautuva nainen voi osakseen saada, mutta toivoisin että näistä nopeasti huomaisi sytyttävätkö toisen jutut vai eivät. Kun itse satun tekstiseinistä ja polveilevuudesta nauttimaan on pettymys huomata, että toinenkin saattaa sellaista väittää harrastavansa muttei sitten minua niiden luomiseen liittyvän vaivan arvoiseksi näe.

Itse huomasin melko nopeasti syttyväni melko harvoin. Että joku voi antoi itsestään mielenkiintoisen ennakkokuvan, mutta ei sitten osoittanutkaan sellaista tunnetta minun suuntaani, tai kupla puhkesi muutoin.

Vaikka sähköiset tutustumispalvelut olisivatkin aivan toista maata kuin tosielämä, opin tästä kohtaamisten innostumisen ja niihin pettymisen kautta melko nopeasti sen, että ehkä tosielämä on samanlainen. Että joku nainen kaupassa voi hymyillä kauniisti eikä se tarkoita mitään. Että hymyäni voidaan kehua ja sekin on vain kohteliaisuus, jonka tarkoituksena ei ole päästä ujuttamaan sormusta sormeeni. Näitä kohtaamisia tulee tosielämässä harvoin ja ne olivat hyvin hankalia, joten oli kätevää harjoitella tilanteita palstoilla, joissa ihmiset näennäisesti hakevat nimenomaisesti ihmissuhteita ja voivat nähdä niiden eteen paljon enemmänkin vaivaa haluamatta kuitenkaan esimerkiksi kertoa itsestään sen enempää, jostakin tapaamisesta puhumattakaan.

Siksi tällaiset seuranhakupalstat tekivät hyvää. Ne eivät kenties suoraan kohottaneet itsetuntoani, mutta ne auttoivat näkemään sen, että ihminen, joka on kiinnostunut toisesta, on todella harvinainen tapaus. Varsinkin sellainen ihminen, josta itsekin olisi kiinnostunut, että senkin puolen saa nähtävilleen. Ja senkin opin, että jos toisesta innostuu, tapahtuu se aika vikkelästi ja suhde syvenee kuin hauta, että mitä enemmän innostuu sisältöä, lapioimaan sitä enemmän syntyy tilaa ja se tila täyttyy tunteista. Ja kun molemmat lapioivat kilvan ollaan äkkiä jo meitä korkeampien, vahvojen tunteiden äärellä.

Senkin olen oppinut, että tunteistaan voi puhua suoraan. Että hei, olet tosi kiva mutta minulle tuli sellainen tunne, että olisi syytä kertoa, että minulla on tyttöystävä. Ja sitten voi aivan tavallisen ihmisen tavoin hankkia kavereita ja jopa ystäviä ihmisistä, joiden kanssa ennen pelkäsi voivan olla vain jotakin vakavaa tai ei yhtään mitään. Tämä itsestäänselvyys vaati monen vuoden työstämistä, joten ehkä tässä kävi jälleen kerran siten, ettei asia ollutkaan niin itsestäänselvyys. Ehkä joku muukin tuntee samoin. On nimittäin kamalaa ja haaskausta törmätä hienoihin ihmisiin ja sitten yliviivata heitä elämänsä kirjasta vain siksi, että seurustelee, itse tai toinen. Ei hienoja ihmisiä sittenkään ole niin montaa etteivätkö aikuiset ja mieleltään terveet ihmiset voisi toisten parisuhdeonnea kunnioittaen iloita myös keskenään, pettämättä ketään fyysisesti sen enempää kuin henkisestikään. Olen pitkän aikaa haikaillut mahdollisuutta saada naispuolisia ystäviä ja viimein tunnen osaavani sellaisten kanssa myös olla. Se tuntuu vapauttavalta, jos mikä.

Olen joskus iloissani ja toiste suruissani miettinyt sitä, kuinka todennäköistä on löytää sellainen sukulaissielu, jonka kanssa haudankaivuupuuhiin käy vaikka paljain käsin. Ehkä se kertoo epätoivosta, että sellaisia voi löytyä ylipäätäänkään, mutta nyt kuvittelen tuon intohimon kumpuavan kiinnostuksesta toiseen ja kunnioituksesta toista kohtaan. Että kerro kaikki itsestäsi, haluan tietää ja tässä muuten pala minustakin, tältä minä näytän, älä lopeta kaivamista. Omien harhojeni lisäksi tällaista olen lukenut mahdolliseksi ja kuullut tapahtuneen muillekin, joten toivoa on. Kerrottakoon se kertauksena heillekin, jotka eivät vielä mitään tuollaista ole kohdanneet eivätkä ehkä usko olemassaoloonsakaan.

Romanttista rakkautta intohimoisesta ihastumisesta lamauttavaan luopumiseen voi oikeastikin kokea, eikä se vaadi kuin kuolemaa pelkäämätöntä kulkemista paikkoihin, joissa samanlaiset voivat kohdata. Ja sitten uskallusta olla oma itsensä ja lähestyä toista, vaikka pelottaisi torjutuksi tuleminen tai nololta näyttäminen. Se oikeakin voi nauraa, muttei käännä katsettaan, ja se on kaunis näky.

“Aamu toi, ilta vei” oli se Jampasta kertonut kirja, tarkistin, ja ilmestymisvuotensa on 2008. En muista saaneeni tuota kirjaa käsiini, mutta saatan muistaa väärinkin, koska äitini on juuri sillä tavalla hyvä, että tuon olisi voinut hyppysiini hankkiakin. Mitään itse kirjasta en kuitenkaan saa päähäni, joten sen voisi tämän puolesta lukea uudestaan.

Lukea senkin takia, että aamu toi, ilta vei, on yksin nimensäkin puolesta hieno tapa kuvata kaunista ihmissuhdetta. Päättyvät ne ilkeät, ikävät ja rumatkin, tietysti. Mutta kauniiden kohdalla sitä toivoo, että aurinko olisi malttanut viipyä vielä hetken. Tai enemmänkin. Kenties tullut jo aamusta vähän aiemmin ja ollut sittenkin yön yli, edes yhden.