Luku 52

Keinotekoinen este

Kaikki ihmisen luoma on keinotekoista, jos kysyy miekkoselta, jonka leipäpuuna on luontaistuotteiden kauppaaminen. Mutta joskus osuu oikeaan tässäkin hän, jos oikeassa olo tarkoittaa sitä, että olen samaa mieltä. Usein sattuu nimittäin siten että ihminen rakentaa esteitä aivan itse. Jos luonto joskus jonkin eteen tarjoaakin, kohotetaan sitä ja viereen rakennetaan toinen, vielä näyttävämpi. Sillä tavoin se ainakin on varmaa, ettei tästä käydä hetkeen tai ikinä.

Oman elämäni etenemisesteitä ovat olleet sellaiset keinotekoiset rajoitukset, joilla innostusta on käynyt lannistaminen. Nyt on huono hetki aloittaa uutta harrastusta, kun vanhakin on kesken. Tai uutta kirjaa, vaikka kuinka houkutteleva kirja Hämeen historiasta olisi tullut vastaan, ei sitä käy selaileminenkaan niin pitkään kun Graham Chapmanin elämänkerrassa on elävä päähenkilö. Kirja kerrallaan pitää mielen järjestyksessä.

Voi toki olla, että tuo viimeinen viisaus pitää paikkaansa, nyt kun mietin, se olisi aikamoinen hopealuoti tähän hetkeen, jossa vatvotuttaa kaikki. Hetki sitten olin kehumassa kuinka seesteisesti käsittelen kymmenet keskeneräiset kirjat, mutta ehkä se onkin ongelmieni lähde, jota koetan visusti kieltäytyä ajattelemastakaan. Ajatella.

Puhdetöitä ja kirjakansia isompiakin asioita olen asettanut suoritusjärjestykseen. Ahdistuslähteitä voi lähteä varpomaan sitten kun luvatut työsuoritteet on tehty. Parisuhdeongelmat voi ratkaista, kunhan se parisuhde on ensin päällimmäisenä murheena pois purettu.

Montaa hienoa unelmaani olen lykännyt niihinkin hetkiin, kun työt viimein helpottavat, on aikaa pitää kesäloma tai sapattivuosi, ja sitten koota kasaan se yhtye tai kansiin kirja. Vaikka vuodet vierivät ja niiden kulun tiedostaa voi tätä toimintasuunnitelmaa silti pitää elossa, jos on oikein kunnianhimoinen, ripauksen itseään vihaava ja suurta onnea pelkäävä.

Ongelma ei ole vain omani, mikä on helpottanut asian huomaamista. Itsessään näitä tapaa huomata aika myöhään, ehkä viimeisenä.

Käytännön esimerkkeinä puhui eräs siskoni tässä taannoin, että tanssiharrastus kiinnostaisi häntä. Se vain joutuu nyt odottamaan sellaista aikaa, kun sitä ehtisi ottamaan haltuun, eli luultavasti loppuvuotta, kun nyt on kaikkea kiirettä töissä ja muutenkin. Kannustin uudelleensyntyneenä vilkuilemaan opastavaa videoaineistoa, jos sillä tavoin saisi perusteita haltuun jo nyt heti, sillähän sitä saa jo kutsua itseään tanssijaksi, jos tietää yhdenkin liikkeen, mutta tämä tuntui tuossa hetkessä liian hankalalta jutulta. Joskus myöhemmin sitten kun on mahdollisuus kunnolla panostaa. Mitä merkitsee elinikäisen unelman lykkääntyminen yhdellä kesällä, ehkei paljoakaan.

On myös helppoa jäädä muiden toimien taltuttamaksi. On kevät ja aika pihatöille, joten ei tässä oikein ehdi musiikkia harrastamaan, kuvaili eräs ystäväni. Mikä on varmasti totta ja hyvä, jos puutarhanhoito on mieluisampi ajankäyttö noin lopullisestikin, mutta epäilys hiipi silti mieleeni, kun tätä tilannetta nyt muistelin.

Itselläni on varsin suuresti ollut tapana asettaa sellaisia välittömästi pieniä iloja tuottavia juttuja mahdollisesti aikanaan paljon suurempia tuottavien edelle. Näin käy helposti tilanteissa, joissa tuo suurempi tuotto vaatii pitkäaikaista panostusta tai poistumista omalta mukavuusalueelta. Kai jonkinlaista prokrastinointia, oikean hetken odottelua, on sekin. Että opettelen kitaran sitten joskus, kun nyt ensin oppisin basson. Mikä on ihan hyvä rajoite, jos haluaa olla sekoamatta kieliin mutta nyt kuluneen vuoden aikana olen huomannut miten paljon noidenkin soittaminen tukee toinen toistaan, joten en sen valossa osaisi enää kannustaa menneisyyden minääni että etene soitin kerrallaan. Ei, kaikki kasaan vain ja soita sitä mikä sattuu käteen ja mielentilaan sopimaan.

Okariinan eli kuninkaallisen kukkopillin soiton alkeiden opettelu helpottui, kun olin altistunut laulamiselle, siinä kun hyödytti se, että osaa hengittää. En tiennyt, yllätyin iloisesti. Jos olisin rajannut jommankumman toisen tieltä olisi kumman tahansa opettelu käynyt hitaammin ja tämäkin oppi olisi jäänyt saamatta. Enkä sitä lauluakaan olisi tullut kehittäneeksi, ellei kitaraa soitellessa olisi ollut siihen aikaa ja valmis säestyskin, jonka mielellään peittää millä tahansa muilla äänillä.

Ihmiset keksivät siis itse esteitä, mutta kyllä niitä myös vaivalla rakennellaan.

Aikuisena olen huomannut lähipiirissänikin sellaisia pitkän tähtäimen satsauksia, jotka voivat olla todella hyviä tai sitten ne eivät ole sitä. Voi olla, että musiikki-innostukseni kaikkine hukattuine työvuosineen on se mitä kuolinvuoteella kadun mutta epäilen että saattaa joku ihminen harmitella sitäkin, että aikaa ja rahaa tuli uhrattua lapsiin ja elintasolainoihin. Mietin nyt niitä kertoja, kun olen harrastamisen tai tekemisen esteeksi kuullut sen, että lapset vaativat huomiota, tai sen, että töitä pitää painaa, jotta saa lainoja maksettua.

Ehkä joskus ihmisillä on aikaa tai rahaa ja miettivät he, mitä tällä nyt voisi tehdä, jotta näitä ei olisi mieltä painaamassa, ja sitten keksivät jotakin. Ahdistuksenhallintaa tavalla, jonka yhteiskunta hyväksyy.

Mietin tätä, koska syksyllä olin innoissani katsomassa taloja ja hakemassa lainalupauksia. Piirre, jota en itsestäni ole ennen enkä jälkeenkään löytänyt. Mietin miten hienoa olisi asua niin että voisi kaataa seiniä,jos siltä tuntuisi ja teoriassa rahaakin voisi säästyä. Sitten laitan vaakakuppiin sen helppouden, jolla nyt voisin tipauttaa asumiskuluni lähes nollaan tekemällä muuton autoon ja mietin, tulisiko sama mahdollisuus mieleen, jos omistaisin kodin, jossa asun. Näin juurettomana vuokralaisena saatan kuvitella siihen liittyvän etuja, joista rahansäästö ei tokikaan ole yksi.

Toisaalta mietin sitä, että jos olisi oikein paljon rahaa suhteessa menoihin, niin malttaisiko sitä elää itselleen, vaikka sen vuoden, jonka ne riittäisivät. Nyt toivon vastauksen olevan myöntävä, mutten ole vielä kokeillut kestäisinkö moista kurimusta, joten ehkä totuus on toinen. Tätä tulee kuitenkin mietittyä niinä hetkinä, kun työolojen kurjuutta valitteleva tuttava, kaveri tai ystävä muistuttaa lopettamisratkaisua tarjotessani, että jotakinhan sitä on ihmisen tehtävä. Onko? Miksi?

Ehkä yhteiskunta ei opeta paikallaanoloa ja vihreän teen uuttamisen saloja juuri siksi, ettei pyörä pyörähtäisi pysähdyksiin. Mitä ihmettelen, koska oma toimeliaisuuteni on suurimmillaan aina kun saan itse määritellä mitä teen, mikä on aika usein totta elämässäni juuri nyt. Voi olla, että maailma kaipaisi lisää verkkokauppoja ja verkkosivuja ja ohjelmistovirheitä, mutta saavat nyt tyytyä tulevaan kepeitä huutelevaan katusoittajaan ja ahdistusmuistelmakirjuriin. Näitä voin sentään tehdä tällä tavalla vain minä, auttavan ammattitaitoisia atk-ihmisiä valmistuu kouluista kaiken aikaa.

Olen opetellut sallimaan itseni innostumisen asioista. Se tapahtuu siten, että koetan madaltaa innostuksenaiheen tekemiseen vaadittavaa ponnistelua ja ujuttaa mahdollisuuksia sen tekemiseen muun, mahdollisesti välttämättömämmän lomaan. Tällä tavoin olen tajuamattani tullut lukeneeksi elämässäkin auttavia kirjoja työajalla, opetelleeksi kepeää kirjoittamista asiatekstien muotoilun äärellä, esiintymisvalmiuksia harjoitustunteja pitäessäni. Sormisoittotekniikkaa kävellessä, kitaran otelaudan nuotteja ja sointujen koostumusta sängyssä unettomana pyöriessäni. Laulamista siirtyessäni autolla paikasta toiseen. Rullalautailun alkeita puhuessani puhelimeen.

Näin tuntee kehittyvänsä innostuksiensa saralla ja vaalivansa niitä silloinkin, kun aika ei anna myöden tehdä sitä mitä kuvittelee haluavansa tehdä. Kirjoittaa kirjaa, äänittää musiikkia. Kaikki oheisharjoittelu vie sinne suuntaan, joten tämäkään päivä ei ollut turha, ehdinhän kauppamatkan ajan harjoitella miten sormet hakkaavat kieliä, vaikka kieliä nyt esittikin peukaloni.

Kun harrastus säilyy jokapäiväisenä, on siihen helppo tarttua oikeastikin. Että kokeillaanpa nyt käytännössä miten sormet juoksevat, sitä voi miettiä, kun kaupasta kotiutuu ja basson kaulaansa kietoo. Silloin käy joskus sitenkin, että nämä innostuksenaiheet tempaavat mukaansa ja sitä huomaa tekevänsä vain aivan vähänlaisesti sitä mistä luuli ennen niin kovasti pitävänsä, kun sille ei kerrassaan olekaan tuntunut enää olevan aikaa. Työt, mikä mahtava ajankäyttökohde, mutta teenkin sitä nyt vain nopeasti pakollisen verran ja käyn sitten seuraavan innostusaiheen pariin, kun sitäkin olisi niin mukava edistää.

Pidän aloittamista tärkeänä siksikin, että joskus sitä huomaa, ettei asia ollutkaan niin mielenkiintoisen vetoava kuin sitä etukäteen kuvitteli. Pettymys on helpompi sulattaa ja harrastuksesta luopua, jos siihen ei ole ehtinyt satsata niin kovasti. Sitä ei tunne pettyvänsä ja olevansa typerä, jos soittoinnostuksen iskiessä hankkii käsiinsä jonkin halvan tai lainaamalla jopa ilmaisen lainakojeen, jonka läpikäytyään toteaa, että ei tämä musiikki ollutkaan niin kiinnostavaa. Verraten tilanteeseen, jossa on ehtinyt alkuinnostuksissaan lahjasoittimen anoa ja soittotunnit varata koko vuodelle. Lainasoitin on helppo palauttaa tai heittää roska-astiaan, jos se on punk-henkisesti tapana. Hyväasenteista itsevarmuutta vaaditaan enemmän, kun kyseessä on tuntien peruminen ja vasta hankitun soittimen kauppaaminen. Siitä voi jäädä katumus ja häpeä.

On tällaisia ihailtaviakin ihmisiä varmasti, voisin toivoa itsekin olevani näin lujaluontoinen joskus. Että olipa virhe tämä innostuksesta viehättyminen mutta tästä sentään opin sen, etten haluakaan isona olla kenguru, onneksi asia tuli tarkistettua nyt ennen kuin söin passini ja potkin kuvaavia turisteja kanveesiin.

Musiikki on tietysti huono esimerkki, sillä en tiedä yhtäkään ihmistä joka ei siitä innostuisi jos vain opetus on kohdillaan. Siihen voi tilalleen kuvitella vaikkapa nikkaroinnin. Rintamamiestalon remontointi on kypsyyskoe, mutta jos sitä kesken kaiken havahtuukin siihen, että ennemmin olisi sittenkin soittamassa punkkia, voi lattia jäädä auki ja saman kohtalon saa osakseen pullo punkkua. Sitten harmittaa koko kylää, kun eivät saa lähikuppilassa osakseen lavalta tarjoiltua musiikillista korkeakulttuuria vaan tiskillä tarjoiltua tietoutta eri rypälelajien kasvukorkeuksien vaikutuksesta lopputuotteen pigmenttiin. Varmasti joskus toteutumattomat unelmat johtavat siihen, että ihmisestä tulee viiniharrastaja. Jollei aina. Siksi sitä kannattaa varoa. Kallis harrastus, sosiaalisesti.

Näillä perustein koetan elämässäni miettiä mitä unelmiensa eteen voisi tehdä heti ja oitis. Ja jos nyt ei voikaan mitään, niin miksei voi. Ja jos este onkin totta, niin onko mitään korvaavaa tai sinne suuntaan vievää toimintoa, jolla taitoa voisi koettaa kehittää jo ennen kuin tositoimet alkavat.

Rumpujenkin soittoa voi opetella hankkimatta settiä, kun pelkästään jalkatekniikkakin vaatii ainakin näin aloittelijalta hiljaista keskittymistä asian äärelle. Oikea-oikea-vasen-oikea-vasen-vasen-oikea-vasen, toistetaan, kunnes yleisö poistuu, ei ole helppoa se. Loputonta jatkovaatimusta huutavat.

Aika moneen muuhunkin taitoon ja haaveeseen liittyy pienempiä välietappeja,jos niitä uskaltautuu miettimään. Ulkomaille muuttamista voi harjoitella ottamalla kohdemaan kieltä ja kulttuuria haltuun. Se tulisi joka tapauksessa eteen muuton jälkeen, joten nyt tekee asian itselleen helpommaksi, kun noin etukäteisesti toimii. Tässä on sellainenkin etu, että joskus elämä yllättää ja se muuttokin voisi tapahtua sillä tavoin, että kieltä auttavasti osaavana uskaltautuu hakemaan töihin, joita ei muuten edes katselisi. Olisihan se hauskaa, jos sitten asumisunelma toteutuisikin niin että saisi unelmatyönkin kaupanpäällisenä.

Tämä viimeinen esimerkki ei ole omasta elämästäni, mutta mistä sitä tietää vaikka joskus olisikin. Nous verrons!