Luku 51

Niksi aina pitää

Ajatustyö on sellaista, jossa kädet likaantuvat lähinnä tunteiden synnyttämästä hiestä ja niistä kuolleista ruumiinkappaleista, joita päästä poimii sen aivojen penkomisensa lomassa. Suuren ajattelijan voi siis tunnistaa näistä pehmeistä käsistään, jossa työtä on tehnyt ulkoinen kosteus ja pehmeästi pollaa siloitteleva hankausliike.

Eräs varhaisimmista ajattelun tueksi löytämistäni opeista oli uuden taikasanan röyhkeän avoin viljely. Miksi oli se taikasana ja viljely tarkoitti sen ääneen lausuntaa silloinkin, kun oli tilanteessa aivan yksin. Miksi. Miksi on avoin kysymys, joka mahdollistaa myös pitkän, polveilevan ja odottamattoman vastauksen. Toimien siis toisin kuin suljettu vaihtoehtonsa, jollainen voisi olla esimerkiksi riitatilanteissa usein käytetty sanapari ajattelitko ollenkaan. Tuo suljettu erityisen tyypillisesti hyväksyy hienosti kätkettynä vain kielteisen vastauksen, jonka kautta voidaan päästä anteeksiannon tielle asian ratkaisusta piittaamattomasti.

Miksi on niin tärkeä sana, että siitäkin on kirjoitettu kirja. Simon Sinekin “Start with why” oli sen nimi, kun tuolle altistuin ja se antoi lyhennetysti rohkaisua siihen, että kysyä kannattaa silloinkin, kun luulee tietävänsä vastauksen. Ehkä erityisesti silloin sanaa kannattaa varmuuden vuoksi väläyttää, koska oletukset pettävät samalla tahdilla kuin kuplat, kuplahallit ja uudet kuplavolkkarit. Ehkä vanhatkin jo näinä aikoina, kun ovat kerrassaan vanhoja nimitykseltäänkin, mutten tiedä varmaksi tätä.

Käytän tätä niksiä usein mutten tarpeeksi usein.

Käyttöohje kuuluu nimittäin jotenkin siten, että syiden perään pitäisi udella niin pitkään, kunnes ei enää opi uutta. Ensimmäinen miksi on tärkeä, koska se avaa lippaan tarkemmin tutkittavaksi, mutta vasta kymmenennes utelu saattaa olla se lopullisen ja tärkeän tiedon tuova. Tämä tarkoittaa sitä, että niin kysyjän kuin vastaajankin täytyy olla luottavaisesti samassa veneessä, ehkä siinä maailman ainoassa, jonka molemmat ovat toivoneet mukaansa autiolle saarelle, jolta nyt kipeästi haluavat pois. Sillä jollei vastaaja halua sydäntään avata on kysyjän turha toistella miksejään. Se nyt vain tuntuu siltä tai tällainen olen aina ollut tai en jaksa enää jauhaa tästä, näihinkin voi kysely päättyä ilman että oikeasti oltaisiin valepohjan olemassaoloa ja aukaisumekanismia tajuttu.

Jos vaikeaa on vastaajalla, niin hankalaa on myös kysyä. Varsinkin tottumattomasti ja pelkäävänä on helppoa tyytyä onnittelemaan itseään sen ensimmäisen tai toisen avoimen kysymyksen perään. Muistin konstin, osasin, opin uutta, olin ehkä aivan oikeassa tai jatkossa tiedän, onpa hienoa.

Sitä voi vaikkapa oppia että, ostokset jaetaan kaupassa karkeasti ottaen tasan, vaikkei kuitteja vastaan lopulta aivan eurolleen tasattaisikaan, jotta rahankäyttö tuntuisi toisesta reilulta. Käy järkeen, tehdään niin, tai kuulostaa typerältä, mutta tehdään silti niin. Hyvä kun tuli kysyttyä. Kannatti, vaikka jännitti. Oppimatta jää enää se trauma joka tuon reiluusratkaisun on luonut.

Miksien käyttöä on tässä mielessä hyvä harjoitella itsensä kanssa, koska silloin saa harjoitella molempia rooleja.

Kun kysyn itseltäni, miksi myöhästelen, niin tavanomaisesti saatan keksiä, että se on mukavaa, kun huomaa ettei asia ole niin minuutin päälle. Lisäksi saattaa huomata että tapahtumia, joihin mennessä myöhästyy, on joskus myös jännittänyt ja niihin valmistautumisen aloittanut tai sitä aloittamista peloissaan lykännyt ja siksi kaikkea ei ehdi tekemäänkään. Saattaa huomata senkin, että koettaa panostaa oikein kunnolla ja löytää itsensä siistimästä kynsisaksilla naamakarvoja, vaikka tiedostaa että tasaista leukapartaa arvostavamman vaikutelman itsestään saattaa joskus antaa myös sillä, ettei saavu paikalle varttia myöhässä hikeä partaansa myöden valuttaen.

Eikä tähänkään tarvitse tyytyä.

Sitä voi huomata että, joskus myöhästymisellä mahdollistaa itselleen menemisen ylipäätään. Että turha tätä tilaisuutta on intoilla, kun et siellä kuitenkaan osaa oikein olla etkä ansaitsisikaan olla, mutta kun huomaa myöhästyvänsä alkuseremonioista saa sisäisen äänensä selätettyä, että nytpä sinne käykin jo meneminen, kaiken hauskan ollessa tavallaan jo ohitse ja pettymyskin on tuotettu, jos joku huomasikaan poissaoloani, joten nyt voin omana itsenäni paikalle viimein pelmahtaa. Siinä valossa sitä voi huomata senkin, miksi matkat ovat olleet minulle niin tärkeitä ja merkityksellisiä, usein reissujen kohokohtia, kun itse tapahtumiin on liittynyt niin paljon itseajateltua ahdistavuutta.

Mielenkiintoista, jos nyt omien heikkouksiensa paikantamista nautinnolla osaa tehdä. Liittyy siihen silti jokin riemu, jos keksii jotakin, jonka toiset ovat ehkä huomanneet aiemmin, mutteivat ole tulleet ymmärrettävästi sanoneeksi. Aivan itse itsestäni keksin, ai että.

Saattaa muistua mieleen muistoja kouluajoilta, jolloin myöhästyminen oli joskus niin pelottavaa, että luokan ovella käännyin pois, jottei tarvitsisi tehdä sisäänkäynnistä numeroa. Saatoin sitten kuluttaa aikaani oppitunnin verran koulun tietämillä, tuskin käytävillä, mutta vaikka läheisessä metsikössä, josta sitten saapuisin välitunnilla pihaan, tai palata kotiin päivän yliviivaavana, koska ei tässä nyt oikein parempaakaan vaihtoehtoa ole.

Vanhempieni kunniaksi on tässä tyhjästä kertyvien poissaolojen mielessä sanottava, että he suopeasti kirjoittivat poissaoloperusteluita, kun niillä joskus lukioiässä merkitystä oli. Olin sitten menossa johonkin niin, että olin jopa paikalla käynyt, tai jättäytynyt kotiin koska nyt viimeistään olisi jo liian myöhäistä mennä, ei auta. Tai jäänyt kotiin koettamatta mennä koska ajatus lähtemisestä ahdisti. Nimen selityksen kylkeen sai aina, vaikka asiasta ajoittain vakavasti puhuttiinkin. Ehkä olisin oppinut jotakin muuta, jos asiasta olisi pitänyt taistella kotona. Vaikkapa lukukelpoisen käsialan matkimista. Mutta luultavasti terapiaan en olisi kuitenkaan löytänyt, joten välittömän ahdistuksen lievittäjänä muistan tätä poissaoloperusteautomaattia hyvällä. Ongelma ei ehkä ratkennut, mutta tuekseni oiretta lievittämään se oli hyvä, nyt on todistuksia, joita esitellä ja monen aineen kohdalla positiivinen kokonaisluku.

Joskus myöhästely oli itselleni niin tavanomaista että opin siihen liittyvää kohteliasta röyhkeyttä, joka salli tilaisuuteen saapumisen myöhässäkin, vaikka kohteliaasti pahoitellen. Saatan muistaa väärin, että jonkin kerran tai toista myöhästymistäni ei siltikään katsottu hyvällä vaan minut käännytettiin käytävälle odottamaan, jonka joko tein tai lähdin sitten kotiini. Hyvin harvoin asiasta on tehty tällä tavoin nöyryyttävää numeroa, jonka katson silloisen koululaitoksen eduksi.

Asia, jota en pitänyt kovin hyvänä, oli ihmisten sanallinen suhtautuminen myöhästymisiin. Miksei omanikin. Opin jostakin toisesta kirjasta, miten anteeksipyytelyn sijasta on huomaavaisempaa kiitellä, siis sen sijaan että pahoittelen myöhästelyä, koetan kiittää kärsivällisyydestä ja siitä että pääsin vielä myöhässäkin tilaisuuteen mukaan. Pätee muihinkin tilanteisiin, joissa anteeksipyyntö luontevasti opittuna selkärangasta tulisi, kannattaa siis miettiä, kun niin on aikeissa sanoa. Samalla tapaa läksytyksen sijaan opettaja-auktoriteetti tai muu tilaisuuden vetäjä voisi muistaessaan kiittää siitä, että paikalle tuloon velvoitettukin henkilö lopulta paikalle ilmaantui. Kiitos kun näit tuon saapumisen vaivan, lämpimästi, ilman ironiaa.

Pidän tätä tärkeänä, sillä ero kuulijassa on valtava. Läksytys myöhästelystä tuottaa hyvin vähän uusia oivalluksia. Sen tietää epäkohteliaaksi ensimmäisen kerran asiasta kuultuaan, ja jos osaa kelloa erimittaisine viisareineen on myöhästymisen tiennyt tapahtuvaksi jo monet minuutit ennen kuin siitä tuli totta, kenties varttituntejakin ennen, jo silloin kun on vielä hikeä vasten pyöräänsä potkinut. Huomautukset myöhästelystä eivät muuta mitään, jos ihminen tietää jo ennen niiden kuulemista olevansa epäonnistunut ja huono. Ne muistuttavat asiasta mutteivat vaikuta siihen. Olen huono, tuli selväksi, ja nyt vielä tuotin lisäharmia, kun tulin paikalle, tehän lukisitte muuten jo piirtoheittimen tuottamaa kalvosuttua ellen olisi keskeyttänyt tällä ripitysikävyydellä.

Jos tämän sijasta koettaa kaivaa jotakin positiivista siitä, että hikinen häirikkö pelmahtaa luokkaan tietämättä mitään ja kenties kirjansakin unohtaneena, ja koettaa sen ääneenkin sanoa, että mukavaa kun tulit, ei haittaa, vaikka myöhästyit, elämässä niin käy kaikille ja joillekin onnekkaille myös kuolemassa, sitä saa osakseen aivan erilaisen viestin. Näin myöhästelijä siis. Että joko tämä auktoriteetti on todella piittaamaton itsestään ja muillekin aiheutuneesta häiriöstä, ja siksi erittäin siisti yksilö kun anarkismivaltakuntaa perustetaan, täytyypä tutustua paremmin, tai sitten että hänpä on huomaavainen ainakin tällaista surkeaa itsesäälissärypijää, kelloakin osaamatonta myöhästelijää kohtaan. Että ehkä tämä ei ollutkaan niin paha epäonnistuminen kuin josta itse itseään koko matkan syytti ja vielä oveen koputtamisen allakin kertasi. Jos toinen ei vetoa tilanteen häpeällisyyteen, vaikka voisi, niin ehkä se ei ollutkaan niin suuri häpeän aihe.

Varsinkin tuo lämmittää nyt ajatellessani mieltäni, koska jos luvassa olisi aina ollut kiitos ja kehu, olisin varmasti harvemmin jättänyt oveen koputtamatta ripityksen äärellä murtumisen pelossa. Nyt, kun tiedän olevani odotettu vieras, on tämä myöhästelyn ahdistavuus kadonnut piirre, mutta ymmärrän sen olevan myös opittu taito ongelmaan, jonka olisi voinut koettaa korjata muutoinkin. Ja uskallan epäillä etten ole viimeinen, jolla on lähtöahdistusta muulloinkin, kun loman loppuessa, joten heidänkin puolestaan voi olla hyvä viritellä kiitosvirkkeitä.

Takerrun tähän vielä hetkeksi, koska mikseilyjäni toistellen tätä oivallusta myöhästymisen suhteen tein. Tajusin tässä eräänä päivänä sen, miten tärkeä aikuisuuden tunne itselleni tulee tästä kyvystä ajoittaa omat kulkemiseni. Toisaalta tempoilen sen välillä, ehdinkö paikalle ajoissa, kyllin siistinä ja valmistautuneena, mutta ymmärrän nyt myös paremmin sitä, miksi olen kokenut tärkeäksi sen, että voin myöhässäkin paikalle saapua. Se muistuttaa minua siitä, miten olen oman elämäni valtaapitävä. Ainakin niissä määrin, että vaikka mieli joskus tekisikin jäädä sänkyyn ja nukkua tapahtuman ylitse, olen aina joskus kyllin vahva vääntämään sen ahdistuksesta kumpuavan mielihalun kanssa ja saapumaan paikalle, vaikka sitten teatraalisen tyylittömästi kesken edellisen myöhästelijän runonlausunnan.

Joku ulkopuolinen voisi tulkita tätä niin, että onpa ylimielistä saapua tänne toisten aikaa hukaten, kun pääni sisällä iloitsen siitä, että hei, tein sen, poistuin kotoa enkä tässä ovellakaan kääntynyt takaisin, vaikka mieli teki ja aihetta oli. Sitä luulisi, että kunnioittaisi tilaisuutta ja osanottajia niin, että saapuu paikalle ajoissa. Minun mittareillani kunnioituksen määrästä kertoo se, että saavun ylipäätään. Itsekunnioitukseni tasosta kulloisenakin päivänä voi sitten kertoa se, saavunko jopa ajoissa, kuten tässä parin edellisen kuukauden aikana on ilokseni jo useasti käynyt.

Sillä tavoin on vaikea sanoa sitäkään, miksi ihminen myöhästelee, jos ei päänsä sisään pääse kurkistamaan. Oma tutkimusmatkani jatkuu yhä, mutta miksi on ollut tässä hyvä apuväline. Miksei se voisi auttaa toiseenkin tutustumisessa.

Kun tätä miksi-tekniikkaa käyttää oikein hanakasti ja hyvin ja luottamustakin saa rakennettua, voi oppia vahingossa ja pelottavasti tuntemaan toisia ihmisiä. Siksi sitä kannattaa kokeilla ja siksi siihen kannustan. Minä kysyn itseltäni miksiä liian harvoin, ja erityisesti teen sitä toisten suuntaan, vaikka aina välillä muistankin. Maailma tuskin paikkana pahenee, jos tätä kysyy liiankin useasti ja pitkään, sillä ainahan sen saa poikki sanomalla, ettei tiedä, tai ole huvittunut tarkemmin pohtimaan. Tai vastakysymyksellä, että miksi kysyt, siinä ollaan jo lopun äärellä.

Sen sijaan miksittömässä maailmassa mahdollisuuttakaan ei oikein tahdo avautua. Jos sitä vain tekee eikä mieti eikä kukaan kysele syitä, vaikka kehuisikin tekoja, voivat oivallukset jäädä vähiin. Muistelmiin kirjoittaa, että tapasin aina myöhästellä, kouluajoilta asti jo, sellainen minä olin. Lukijat nyökyttelevät, että toden totta, niinpä oli, onpa tässä todenmukaisesti kirjoitettu, rohkeaa kun uskaltaa tämänkin heikkouden myöntää. Päät eivät helise vaan kopsahtelevat toisiinsa, kun on niin tiivis lukupiiri tällaisen totuuden äärelle kerääntyneenä.

Ajattelen nyt ihmistä kuin tietokonetta, koska siihen minulla on auttava koulutus. Ja rinnastan, että aivan samoin kuin ohjelmistojen lähdekoodi on itsessään melko arvotonta, jollei tiedetä syitä, joiden takia siinä käytettyihin ratkaisuihin on päädytty, on myös ihminen, jos ei arvoton, niin ainakin aika pintapuolinen, jollei hänen toimiensa syistä ole tietoa. Joku voi esikuvakseen tai inhokikseen ottaa ihmisen, jonka toimet kovasti ihastuttavat tai vihastuttavat. Mutta kuin ohjelmakoodissa, myös ihmisten kohdalla riskinsä on kopioida toimintoja tietämättä niiden taustalla olevista syistä. Sillä en minä idoli-ihmisenä osaa katsoa ihaillen itseäni seuraavia faneja, jotka tahallaan myöhästelevät tilaisuuksista, en enää, kun nyt taas paremmin tiedän, mikä määrä pelkoja minut niin saa tekemään.

Toisaalta jos nyt myöhästeleekin samojen ahdistusten kanssa, niin kannustan jatkamaan samaan malliin. Peremmälle vain. Ihmisistä ja tilaisuuksistakin kertoo paljon se, kuinka ne sopeutuvat sellaiseen elämään jossa kello on viitteellinen ja aika menettänyt merkityksensä. On syy tähän huolettomuuteen sitten kuinka kurja tahansa. Kannustaviin ympäristöihin kun törmää sitä miettii miksi muissa aikaansa kuluttaisikaan ja vähitellen kodistaankin voi sellaisen sisustaa.