Luku 50

Lyö leikkiä

Vanha Deeku. Siinä on hahmo, joka osaa yllättää. Hän saattaa olla yötä vasten lymyilemässä sängyn alla, kun olosuhteet kuulemma kävivät liian koviksi rannoilla elää, eikä tajua poistua, vaikka kohteliaasti tällaista pyytäisikin, kun kai nyt ystävä voi yhden tai kaksi yötä näin viettää, jos lupaa ettei ole häiriöksi. Saattaa hän tulla vastaan hississäkin, sen viimein saavuttua tilattuun kerrokseen. Hissin ovi avautuu, katseet kohtaavat tervehdykseen, siirtyvät vierellään maassa olevaan veriseen ruumiiseen, josta palatessaan kohtaavat uudelleen. Ai tuo, se oli tuollainen tullessani, ihmettelin itsekin hieman, sanoo hän.

Parhaat tarinat ovat sellaisia, jotka elävät ja kehittyvät kuin Vanhan Deekun hissiseuralainen ei. Eivät välttämättä oitis ja heti, vaan pikkuhiljaa, hetkien kuluessa ja vaihtuessa vuosiksi.

Joskus oivalsin nauttivani suunnattomasti, kun nauramisen lisäksi tai jopa sen sijaan osapuolet ottavat oleellisesta kiinni ja kantavat tarinaa pidemmälle. Sillä tavoin syntyi Vanha Deeku ja sillä tavalla syntyi moni muukin asia, joita ei voisi milloinkaan keksiä itse. En ainakaan minä. Ja tuntemistani ihmisistäkin vain hyvin harva, mutta toisaalta myös jotkut varmasti, uskon vahvasti.

Tässä taannoin tulin ystäväni kanssa puhuneeksi leikkimisestä. Siitä kuinka parhaimmillaan ihminen leikkii suurimman osan ajastaan, kenties jopa aina. Leikkiminenhän on melko vaativaa työtä, jota ei välttämättä milloinkaan opi, kun siihen tukeutuminen jo lapsellisena kielletään ja siksi leikkiin kykeneviä ihmisiä on joskus vaikea löytää.

Mikä on omituista, koska kun mietitään asioita, joista todella nauttii, kuuluu leikki niihin oleellisena osana. Seksi esimerkiksi, asia, jota pidin pitkään taianomaisena suorituksena, joka jotenkin vain tapahtuu, jos asiat oikein onnistuu järjestämään, on oikeasti sittenkin vain aikuisten leikkiä. Aivan kuten vanhemmat voivat yllätettyinä selittää. Mutta toisin kuin olen myöskin jostakin oppinut, ei siihenkään tarvitse liittää häpeää. Sitä voi tutkimusmatkailla itseen, toiseen tai montako osapuolta nyt johonkin seksiin sopiikaan, selvittää mikä tuntuu hauskalta ja hyvältä ja hassulta. Nauraa mennessään ja tullessaan. Jonka oivalluksen valossa asiasta kirjoittaminen tuntuu omituiselta, koska ei kai kukaan muuta voisi kuvitellakaan, että tässäpä itsestäänselvyys, jos mikä.

Onneksi olen oppinut itsestäänselvyyksistä jotakin enkä siksi jätä kirjoittamatta. Kenties itsestäänselvyydet ovat erityisesti niitä, joista pitäisi kirjoittaa, jotta ne tulisivat esiin ja vahvistetuiksi kaikille osapuolille. Milloin haastaminen ei niiden asemaa romuta.

On vaikeata leikkiä, jos pelkää. Tämä sai minut joskus luopumaan leikkimisestä kaikenlaisen hassuttelun muodossa, kun kovasti pelkäsin sitä, mitä muut siitä ajattelevat. Tai mitä muut siitä ajattelevat, jos joskus milloinkaan saavat tietää. Vaikka sitten oli tilanteita, joissa leikki oli luvallista, kuten pallopelit, ehkä videopelitkin, niin niiden loputtua oli syytä olla jälleen vakava. Siten ei tarvinnut myöhemmin nolostella ja koettaa keksiä selitystä miksi oli jotakin niin noloa tehnyt kuin juoksennellut kepin kanssa ympyrää. Leikin siskon kanssa koska äiti vaati mutta aivan tyhmä tyyppi se siskoni muuten on. Vai niin, taisit tykätä leikkiä kuitenkin, vastataan ja näin murtuu mielikuva itsestä arvokkaana tyyppinä.

Clive Staples Lewis on muovannut sellaisen oivalluksen, jossa aikuistuttuaan sitä sysäsi sivuun sellaiset lapsellisuudet kuin lapselliselta näyttämisen pelon ja halun olla täysikasvuinen. Tämä on järkevän kuuloista ja ainoa keksimäni heikkous piilee siinä, kuinka vaikea näinkin yksinkertainen virke on todeksi elää. Onhan ihmisen helppo olla juuri niin pirskahtelevan leikkisä kuin hän keksii olla, jos vain on sinut itsensä kanssa eikä piittaa huonoa toisten alentamaan pyrkivistä kannanotoista. Mutta vasta tätä rajaa tapailevana, kun nyt katson taakseni sitä matkaa, jonka tähän käydäkseen olen vaeltanut, tahdon puistella päätäni myötätunnosta toisia kohtaan. Viisaus voi hyvinkin olla totta, näin tahtoisin nyt toivoa, mutta se ei tarkoita, että se olisi helppo saavuttaa.

Tämä kannattaa lukea kahdella tapaa.

Koska toisaalta tämä voi oikeasti olla hyvinkin helppoa, jos on jo valmiiksi siinä pisteessä, että mieli on terve ja terve on suhde ympäristöönkin. Täällähän sitä ollaan on jo jokin tovi, luullakseni syntymästä saakka, ei tulisi mieleenkään lähteä muualle, kummallista että tuolta suolta aina joku välistä tallaa, mikähän heidät sinne on ajanut.

Sitten on se toinen todellisuus, jossa ei ole välttämättä koskaan perillä ollutkaan eikä paikasta välttämättä kuullutkaan. Elämään kuuluu se, että lapsuus voi olla huoletonta tai ainakin siinä saattaa joskus olla huolettomia hetkiä, ja sitten koittaa aikuiseksi kasvamisen aika, jolloin vastuuta otetaan itsestä ja toisista ja elämä kääntyy suoritukseksi, jossa pisteitä kirjataan muista jutuista kuin kepeistä heitoista. Ehkä kepeistä, joita on heittänyt rattaisiin, jos on ivamieli, muttei niissäkään nurinkurinen ilmalento oikeuta pisteeseen samoin kuin tieto siitä, että toista pudotessaan sattui, oikein sille, mitä meni liitelemään pää pilvissä eikä pitänyt varaansa. Tällaisille suopersoonille matka kohti hilpeää elämää voi olla pitkän rämpimisen takana.

Vaikka niin nautinkin, kun joku leikkiin yhtyy ja mukana lyö, ei se kuitenkaan ole välttämätöntä. Hupaisa mieli keksii yksinäänkin kaikenlaista hassua, josta ammentaa. Se kuitenkin surettaa, kun joskus törmää tuohon kepinheittoväkeen, että kun keksii jotakin suurenmoisen mahtavaa, niin muistutetaan pikimmiten siitä, miten typerä ajatus on, mahdoton, ajanhukkaa tai joka tapauksessa huonompi kuin jos sen tekisi joku, joka oikeasti osaa. Että jos vaikka ääneen parjaa lyriikoita, että tässähän olisi hienoa, kun laulettaisiin ennemmin, että sinä ja minä viimeisinä pystymme kuulemaan, niin riennetään kertomaan, että näin siinä nyt ei kuitenkaan lauleta ja ammattilaiset varmasti tietävät miten nuo sanat kannattaa tehdä, ettei sinne tarvitse harrastelijan mennä sörkkimään, äläkä pilaa tätä, kun on muutenkin juuri niin ihana kappale.

Suomen kielessä on varmasti jokin historiallinen syy sille, miksi leikinlasku on nimenomaisesti laskupäätteeseen liitetty. Joko leikille tulee hintaa, jonka saa sitten laskuna aikanaan maksaa, tai sitten leikkiminen lopulta johtaa johonkin suonsilmäkkeeseen johon kuulijat ovat kaskuilijan heittäneet iltaansa pilaamasta. Tai sitten tähän on jokin kolmas tulkinta, jota en saata keksiä ja ehkä se on sävyltään iloinenkin. Leikinnosto tai leikinluonti tai jokin muu kuulostaisi kivemmalta. Mutten ole kielitieteilijä. Toivon olevani tässäkin väärässä.

Muistui mieleeni sellainen etäinen muistikuva esityksestä, jossa kerrottiin, miten jokin vuosisata sitten ihmisten oli hyvin vaikea kuvitella todeksi asioita, jotka eivät olleet totta. Nämä kuviteltavat asiat olivat joitakin hassunvärisiä eläimiä, vaikka sitten punaisia karhuja tai omituisesti käyttäytyviä sellaisia, kuten takaperin lentäviä lintuja. Jos tehtävä oli jotakin sellaista tasoa, että mieti miten sellainen voisi olla olemassa ja miten se eroaisi tavallisesta, ei tähän ajatukseen tartuttu lainkaan, vaan todettiin vain, että mahdotonta, ei tuollaista ole, en osaa kuvitella.

Tämä etäinen muistikuva jatkuu siten, ehkä pieleenkin, että perusteluksi tälle kiivaalle suhtautumiselleen löytyi tietynlainen käytännönläheisyys. Karhuja on, punaisia ei. Karhut ovat todellisia ja arkinenkin uhka, ei ole aikaa eikä syytä käyttää aikaa sellaiseen mitä ei voi ikinä tulla vastaan. Ja tähän jatkettuna oleellisuutena oli se, että vähitellen ihmisten suhtautuminen on muuttunut sellaiseksi, että näitä asioita voi vakavastikin miettiä, käyttää aikaa siihen, että ihmettelee, miten harvinainen väri punainen oikeastaan on, olisiko se sitten karhulle eduksi, jos olisi niin räikeä, ehkä siitä jotakin haittaa voisi olla.

Ansio sille, että nykyihminen tällaista saattaa herkemmin kyetä tekemään, muistelen yhä, osoitettiin koulutusjärjestelmälle. Vaikka tämä oli jokin pohjoisamerikkalainen ihminen, koki hän sielläkin tehdyn hyvää työtä ihmisten mielikuvituksen herättelyssä. Eihän matematiikkaakaan kovin näkyvästi esillä ole, paikkoja, joilla todentaa potenssi tai neliöjuuri, ihmisen on syytä nähdä ne päässään, jos jotenkin ymmärtää mielii. Samalla tapaa sitä voisi sitten miettiä punaisia karhuja useassa eri oppiaineessa, fysiikassa hetimmiten valon taittuessa mietittäessä, biologiassa kun mietitään kuinka se toimisi houkuttimena tai karkotteena, miksei matematiikassakin kun haluttaisiin laskea montako punaista karhua on kun maalipurkkeja on viisitoista, ne on ostettu vanhentuneina alennusmyynneistä ja pensseleinä käytetään takaperin lentävän linnun sulkia joita on pudonnut yhtä monta kuin myötätuulessa taittavat ne maileja minuutissa. Kun lisäksi muistetaan, että karhu syö joka toisen maalarin ja sosiologiaa sivuten mietitään ryhmädynamiikkaa, että moniko joukosta voi saada surmansa ennen kuin motivaatio tempaukseen horjuu luovutukseksi, niin siinä on hyvä harjoite, jolla voi myös vastata kysymykseen miksi matematiikkaa kannattaa opetella.

Ehkei sivistys ole välttämättömyys leikinlaskulle, mutta valmiuksia se antaa. Voin kuvitella kytköksen toimivan jotenkin niin, että samalla uteliaisuudella ja uskalluksella epäonnistua, jolla voi tehdä vakavaa tutkimustyötä todellisuuteen, voi tehdä myös iloista leikinlaskua, joka sattuu osumaan hieman liiankin toteen tai olemaan juuri niin kaukaa raahattua, ettei siitä ole jäljellä enää kuin vetonaru. Kuitenkaan missään tapauksessa kirjaviisaus ja hauskuus eivät ole välttämätön pari, muutenhan iltatelevisio täyttyisi huumorihahmoista, jotka kirjoittaisivat tietosanakirjaa ja lukisivat sitten mitä äsken tuli kirjoitettua. Kansa kuuntelisi, nauraisi ja oppisi uutta, että noinko se Kekkonen todella sanoi, olipa hullu vuosi, sanonpa samoin töissäni, kun taas sinne saakka pääsen.

Kerron jos milloinkaan löydän lähteen tälle koulusivistysvaikutusväitteelle ja korjaan myös, jos se osoittautuu vääräksi. Siihen saakka sitä voi kuvitella, josko se voisi olla totta. Onhan kielessä sellainen akateemisen pohdiskelun määritelmäkin, ehkä ne kulkevat käsi kädessä kuin suolla toisiinsa törmänneet, hetkeä pidempään kestävästä hauskanpidosta kiinnostuneet ihmiset, jotka nyt etsivät tietä kohti ikuista onnea. Voi myös kuvitella mikä tästä tekisi epätotta, koska itseäni epäilyttää jo tuo minkäänlaisten karhujen olemassaolo. Tiekarhutkin katosivat, muistan hyvin, sillä siihen hetkeen loppui lapsuuteni.

Siksi oleellista oli tuo mahdollinen valeväitekin mainita, koska siihen nojaten voi huoleti leikkiä. Ettei onnistuisi tämäkään, jos en olisi niin valmis oppimaan uutta ja älykäs muutenkin. Katso näitä mustelmia, vain tuleva mensalainen voi tällaisia hankkia, kun jätepaloista koottu terassi liukuu rullalautailutemppuja tehdessä alta. Tämä on parhaimmanlaatuista itsepetosta mitä tiedän ja suosittelen sitä kaikille, joilla on vielä varaa itseään enemmän pettää ja häikäilemättömyyttä näin tehdä.

En toki tiedä onko matkanteko kohti huoletonta lystimaata sen arvoista, jos ei hauskanpidosta alkujaankaan nauti. En siis kannusta liikkumaan mihinkään, jos voi hyvin siinä missä on. Sen kuitenkin olen huomannut, miten suunnattomasti itse nautin huolettomasta leikinlaskusta ja koska leikkikavereita ei voi liiaksi olla kannustan tähän innostuvia käymään matkaan. Saattaa olla mahdollista, että tällainen paikka löytyy ja minä ja Vanha Deeku olemme täällä jo. Ja jos emme perillä vielä olisikaan, niin jatketaan kulkua yhdessä kohti parempaa. Kaikki kelpaa, kunhan ei tarvitse hengailla aina pelkästään tuon saman tyypin kanssa. Vaikka sanoo että huts kuuluu vastauksensa, että saat pitää minut, seurasin sinua kotiin. Sietämätöntä.

Tärkeäksi opiksi kuuluu sekin puoli, että jos toinen vieressä leikkii, malttaisi olla häntä maahan retuuttamasta. Olen tätä tehnyt oman osani niinä aikoina, kun toisten ilo muistutti omani puutteesta enkä kokenut voivani iloon osaa ottaa jakamatta sitä pieniin osiin ja kaikilta kadoksiin. Minulla katkeruus ja viha kulkivat yhtä matkaa leikinlaiston lomassa, mutten usko, että niin tarvitsisi aina olla. Varoituksen sana on paikallaan sittenkin, koska voi olla, etten tässäkään asiassa ole aivan yksin. Kun toisten leikkimisen näkee mahdollisuutena ehkä jonakin päivänä itsekin tehdä samaa, kuten nyt olen oppinut näkemään, katselee sitä ilolla silloinkin, kun omat voimat eivät vielä aivan samoihin tasoihin riitä. Miten kaunista, minäkin vielä joskus.

    Kaikkea saa tehdä.
    Kaikkea pitää tehdä.
    Kaikkia ovia täytyy tempoa,
    kaikkia kuita kurkotella.
    On vain yksi ehto,
    elinehto:
	
    Värisevää sielua
    ei saa tallata.
	
    (Tommy Tabermann - Elinehto)