Luku 49

Oikeus onneen

Olin kerran pieni lapsi ja sellainen oli myös isosiskoni. Hämmästelimme avioliittoja ääneen tai sitten jokin muu aiheeseen liittyvä oivallus sai meidät sopimuskaupoille. Sovimme, että jos kumpi hyvänsä meneekin naimisiin, maksaa hän tälle paremmin pintansa pitäneelle sata markkaa. Se oli joskus vihreä seteli, kooltaan yhtä iso kuin muutkin setelit. Ja valtavan suuri raha. Joten saatoimme olla viiden tai viidentoista vanhoja, markkojen ymmärtäminen oli aina niin hankalaa, joten oli huojennus, kun vetoomukseni viimein kuultiin ja rahayksikkö vaihdettiin selkeämpään.

Siskoni on tietysti mennyt naimisiin jo monet kerrat, kuin hieroakseen onneaan vasten vedonlyönnin voittajaa joka elämässä hävisi. Itse veto kai kuivui kokoon siinä, kun sovittu raha katosi abstraktiona olemasta enkä siksi ole näistä rikastunut kokemusta enempää. Enkä tätä kirjoita vain siksi että vanha velka kuittaantuisi julkisesti kunniantuntoonsa vedoten, ei, siskoni on jo tämän pisteen ohitse ja niin olen minäkin.

Vedonlyöntimme muistutti minua nyt siitä, kuinka epäilevästi olemme suhtautuneet tuollaiseen instituutioon kuin avioliitto. Miksi kukaan haluaisi naimisiin. Ehkä se kertoo lähipiiristämme jotakin, niistä avioliitoista, joita olemme sattuneet todistamaan tai siitä surusta, joka on liittynyt niihin epäonnistumisiin, siihen tuskaan, jota eronneista pareista on lapsille saakka huokunut. Mielikuvamme oli luultavasti suruun ja surkeuteen painottuva, siinä valossa saatan ymmärtää miksi koko ajatus lapsenmieliimme tulikaan.

Tämä asia tuli mieleen, kun itseinhoni oivaltaneena ymmärsin myös surra sitä, etten ikinä ole naimisiin mennyt. Mietin nimittäin sitä, millaiset juhlat sitä voisi järjestää, jos ei pelkäisi kaikkea mikä voisi liitossa mennä pieleen ja mitä ihmiset siitä aikanaan koittavasta erostakin ajattelisivat. Jos siis juhlisi kuten itsestä tuntuu niin miten hienoa se voisi olla.

Tuoreeltaan eroani käsittelevänä saatoin myös kuvitella millaiset riehakkaat riemujuhlat olisimme yhdessä saaneetkaan aikaan.

Kuinka mukavaa sellaista olisikaan muistella nyt eronkin jälkeen, että aika huikeat rakkausjuhlat sentään pidimme. Ja miksei niitäkin voisi pitää useampia, vaikka joka vuosi, aina kun siltä tuntuisi, että hei, juhlitaan, kun kerran yhdessä ollaan, eihän sitä tiedä milloin tälle tulee loppu.

Sellainen kun oli suhteemme peruskivi, kun tutustumaan kävimme. Ennustamaton paikka on sille, milloin joku naapuri vie jalat alta ja tällainen kirjeenvaihtoon perustuva etäsuhteilu lopahtaa mielenkiinnon kohteena, mutta tehdään tätä nyt kun toisistamme nautimme enemmän kuin uskoimme kenestäkään ikinä voivamme. Ja jos tämä sitten joskus loppuukin niin loppukoon sellaisella tyylillä, että olipa hienoa aikaa ja nyt sitä sitten oikeasti kasvoimme erillemme kuten aina puheissa sanotaan, eli hyvää jatkoa ja oli hieno tutustua tällä tasolla jolla ehdimme. Kaikkea hyvää.

Ajatuksissani siihen sekaan olisi sopinut hienosti sellaiset juhlat, joissa iloitaan miten elämä voi heitellä, tulkaa ihmiset katsomaan onneamme ja kertokaa omistannekin samalla. Sitten soi tappometalli ja hiuksia heitellään kuin ne olisivat liimalla kiinni. Pois lähtiessä kenkiä etsitään hiusten seasta. Miten lystikäs mielikuva olisi se sellainen.

Tällä rohkeudella, jota nyt kuvittelen itsestäni löytyvän, on hieman surullista, ettei tuollaista tullut tehtyä. Vaikka ajassa ymmärränkin, miksei niin käynyt. En ollut siellä silloin, en tällaisena kuin täällä nyt. Siksi ilonaiheeksi voi kuvitella sen, että tästä eteenpäin asioita voi tehdä toisin. Palata tähänkin innostukseen, jonka ensi kertaa sain miettiessäni, millaisia rakkausjuhlia voisin järjestää. Sitten tehdä ne todeksi, jos tunne toista kohtaan toisen kohtaa.

Sillä oli vangitsevan vapauttavaa tuntea sellainen tanssahteleva riemu, joka liittyi juhlien järjestämisen suunnitteluun. Minulle pidot ovat olleet tapa, perinne, pakote, useammin kuin ei, vaikka niihin voi liittyä myös iloisia kohtaamisia ja sattumuksia. Enkä ole kieltänyt itseltäni sitä iloa joka sattumuksen kautta kohdalle on sattunut.

Mutta se, että aivan itse tekisin itseäni onnelliseksi, se on tuntunut mahdottomalta.

Oli sateinen syksyn päivä, olin vasta eronnut ja kävelin aamuyön tunteina saunaillasta kohti kotia. Tipotien kohdalla törmäsin nuoreen pariskuntaan, joiden kanssa vaihdoimme muutaman sanan. He tarjosivat sanojen seuraksi olutta ja köpöttelimme kolmistamme kohti Pispalaa, johon hekin olivat matkalla. Kun tässä lomassa juttu luisti ja tuli puhetta kitaransoitosta ja muusta, tarjosin, että poiketkaapa rommille, voimme soitella samassa ja ilta saa jatkua koska miksipä ei. Ilokseni tarjoukseen tarrattiin ja rommin ja soitinten äärellä puhuimme ja puljasimme joitakin tunteja. Koitti aamu ja majoitin pariskunnan, jotta säästyivät väsyneinä tallaamasta kilometreittäin yösijaansa saakka. Iltapäivällä heräsin, oli isänpäivä, hätistelin vieraat hereille ja matkoihinsa toki aamupalan tarjoten, vaikka siitä kohteliaasti kieltäytyivätkin. Lähtiessään vaihdoimme kiitokset ja näkemiin-toivotukset, vaikkemme sittemmin olekaan vielä törmänneet.

Lähdettyään mietin, että onpa elämä hienoa ja olisipa tällaista useammin.

Mutten siltikään nähnyt miten tällaista voisi sattua muutoin kuin sattumalta. Että jos nyt kutsun jonkun kylään soittelemaan ei se tuntuisi samalta. Ehkä tässä valossa voin ymmärtää ystävääni, joka kertoi, miten ihmisten kutsuminen luokseen on hankalaa, jos ei ole tarjottavia eikä asialistaa, syytä, jonka takia kutsua. Ettei voi noin vain laittaa viestiä, että poikkeapa kahvilla, mutta jos olisi tupaantuliaiset niin sitten se ehkä onnistuisikin. Aivan samalla linjoin olen ajatellut, että kohdatessani odottamatta naapurin, tuttavan tai ventovieraan, voin näin paineettomasti hänet luokseni kutsua ja seurastaan nauttia vaikkapa yli totuttujen kohteliaisuusrajojen, mutten ole sen arvoinen, että näin voisi aivan itse itseään ajatellen varta vasten järjestää.

Siksi onnekseni kolmekymppisenikin ammoin toteutuivat ja jäivät mieleen, luulen, koska järjestin ne yhdessä ystäväni kanssa, joka kantoi ne järjestelyjen puolesta maaliin. Tämänkin siivittämänä jätin ison osan elämääni kuuluvista ihmisistä kutsumatta, ajatellessani että tässä tilassa tulisi paikalle liikaa vieraita, asia, jonka tiedän korjata seuraavissa juhlissa. Voin kuvitella, etten itse itseäni varten olisi nähnyt juhlimisen vaivaa, sillä aikuisiän syntymäpäiviä en muutoin ole juhlistanutkaan.

Luullakseni en tässä valossa olisi kieltäytynyt, jos joku olisi järjestänyt kunniakseni jonkinlaiset rakkausjuhlat, mutta olisin varmasti vähintäänkin passiivisuuttani toppuutellut niiden toteutumista. Että eikö vain tämä kesä tulekin aika pian, jos olisin saanut ajankohtaan vaikuttaa.

Se on aika omituista, kun nyt miettii, vaikka ymmärränkin, miksi olen niin ajatellut. Sitä voi uskoa tekevänsä kuten haluaa, kunnes tajuaa, että tekeekin kuten osaa ja uskaltaa, muttei sittenkään kuten haluaisi, koska ei uskalla eikä ole sen arvoinen. Siitä seuraten valoisaa on huomata, että voisinhan minä ollakin, eihän tässä ole mitään ihmeellistä, miksipä ei juhlistaisi, kun jonkin idean päähänsä saa. Vaikka harjoittelua tämä vaatiikin todeksi tehdä.

Tässä oman iloni ja onneni kieltämisen valossa olen miettinyt myös muita asioita, joita olen voimalla vastustanut. Lapset, esimerkiksi. Olen ajatellut, etten lapsenmurhapuuhiin käy, jos sellainen ovelle ilmestyy ja isäksi kutsuu, mutta olen myös vaalinut ehkäisyä niissä tilanteissa, joissa syntyriski on todellinen. Että jos minusta riippuu niin ei koskaan. Tätä mietin, paljonko siinä olen ennenaikaisesti onneani karsinut. Ja yhä luulen, etten kovastikaan, koska mieluummin kulutan aikaa kirjoitellen ja lukien kuin loruillen ja pelaten, mutta tiedostan myös voivani vielä tällä hetkellä huijata ajatellen sukulaislapsia, joita saa seurata niin läheltä kuin uskallan. Ehkä saan huijata halki elämäni, nyt en ainakaan osaa kuvitella surua tai katumusta liittyen siihen, etteivät pikkulapset tepastele pihalla ja kilju riemusta, että päästä sisään täällä on kylmä, hiljentyen vastaukseeni, joka kuuluisi, että niin täälläkin ja lisäksi korvissa kuuluu kummallista ininää.

Naimisiinmeno ja muut sitoumukset eivät kuitenkaan tunnu pelottavuudessaan niin isoilta asioilta kuin ennen. Koska aivan kuin työsuhteet, pääsee niistäkin aina eroon. En ehkä kaipaa enempää juridisia vastuita elämääni velvoitteita tuomaan, mutten toivottavasti myöskään häikäile näyttää onneani, jos sellaista satun osakseni saamaan. Sitä kelpaa vuotaa keskusteluissakin, että hei, oivalsin tällaista, tai tapasin juuri hienon ihmisen, joka sanoi näin hienosti, joten miksei sitä sitten voisi juhlia ihan muutenkin vain, jos jonkun ihmisen kanssa asiat loksahtavat kuntoon.

Tai jos löytää asunnon, jossa viihtyy, oikkuineenkin tai joka on oikeastaan oikkujensa valossa niin hassu että voisi tupaantuliaiset järjestää ihan siksi että on selitys sille miksi pääsi se huomaamatta palamaan ja vastuunkantajiakin löytyisi kutsuvieraslistalta satoja, jos pitääkin paikalliseen tapaan talkoilla tehdä entisöintityöt. Muutamin vanhaa kunnioittavin muutoksin tietysti niin on sitten sellainen koti, jossa ei tarvitse taistella rakenteita vastaan.

Matka hetken takaiseen Timoon on valtava ja siksi oivallus oli itsessäni suuri. Että on onnen arvoinen ja sitä voi luoda aivan itse, tarvitsematta luottaa sattuman sirottelemiin. Ammoin vaati aikaa oppia hyväksymään ne, että onni voi potkaista minuakin ja nyt ilahduttaa ajatus siitä, että ehkä onnenpyörään voi itsekin potkia kierroksia. Mikä voima, mikä valta.