Luku 48

Halutaan kuolleena

Kevään mittaan olen tehnyt kävelyretkiä halki Pispalan ja harjoitellut samalla lukemista. Tuuli kääntää sivuja ja aurinko lämmittää kylmätkin kohtaukset. Kun silmät väsyvät tekstiin voi niitä lepuuttaa katsomalla elementtirakenteita. Joskus niiden lomassa läikähtää vesi tai heilahtaa pihatyöläisen vesuri.

Kerran tällaisella retkellä tapasin iäkkäämmän ihmisen, joka kesken matkantekonsa pysähtyi käsin koetellen ihastelemaan kadun ylle ulottuneita kuusenkerkkiä. Kun hän rohkeasti kohdatessamme tervehtikin, jäimme hetkeksi sanalle. Puhuimme niitä näitä ja kuten keskusteluissa yleensäkään, ei näilläkään ollut oikeastaan merkitystä. Kerroin käveleväni kirjan kanssa koska siitä tulee mukava mieli, vaikka kirja olisi huonokin. Hän puolestaan kertoi kävelleensä tänäänkin pitkät matkat, kirjatta kylläkin. Hänellä oli jo kilometrejä takana, oli käynyt Kalevankankaan hautausmaalla sukulaistaan tervehtimässä, että kuinka täällä voidaan, vaikkei sitten vastausta aivan tavanomaisessa muodossa saanutkaan. Ja nyt oli jo täällä hipsuttelemassa puita.

Kirjoista puhuimme ja hän muisteli, että äidillään saattaisi saman kirjoittajan teoksia olla. Edesmenneeltä kun oli kirjapinot perinyt ja niitä nyt läpikäyden lueskellut. Kysyin, oliko näistä tullut yllättäviä kirjoja vastaan, että kappas vain, lukiko hän tällaistakin, miksiköhän tämä kirja hyllyssään on säilynyt ja sen sellaista, kuten kuvittelin voivan käydä. Muistan hänen häkeltyneen kysymyksestäni. Vastasi että ei, ei ollenkaan, me tunsimme äitini kanssa oikein hyvin.

Mietin tätä omalle kohdalleni, koska jonkin matkaa kirjakerhoilua olisi tarpeen harrastaa ennen kuin uskoisin voivani sanoa samoin. Voin keksiä ja kuvitella syitä kirjapinoille ja löytää joitakin merkkiteoksia, mutten oikeasti tiedä, miksi jotkin kirjat kuluvat käsissä ja toiset tuottavat pahaa mieltä ja jäävät kesken.

Kävin taannoin olleen perjantain kunniaksi enon asemassa juhlimassa lapsen syntymää. Samalla sain vaihdettua kuulumisia näppärästi muidenkin läsnäolijoiden kanssa. Siis leikin lomassa laskettiin myös liukuria, kuten ammattilaismäenlaskijat voisivat sanoa. Sain samalla kasvatusoppia, kun koetin selittää miksi sähkö on pelottavaa mutta hyödyllistä ja jätin varmasti taakseni orastavan trauman sille miksi mitään ei uskalla tehdä. Onneksi näitä voi myöhemmin korjata.

Lisäksi keksimme uskomattoman erinomaisen lastenkirjaidean. Se on sellainen, jossa lapset kasvatetaan perunamaalla. Vanhemmat välillä kurkkivat pellon suuntaan paksujen verhojen lomasta, kommentoivat toisilleen ja eivät kenellekään sitä, miten siellä mukulat kasvavat, iloitsevat miten hyvä on, kun saatiin vähän sadettakin välillä, kääntävät sitten katseen takaisin televisioon. Siitä tulee erinomainen tarina. Kuvituksen voi tehdä pikkulasten taideteoksista, joita töhryiksi kutsutaan. On sitten mitä painaa, kun elämä enää ei.

Jatkoin siskoni luota vanhempieni luokse. Nuo syntymäpäiväjuhlat olivat yksityisluontoiset, kun itse itseni hetkeä aiemmin kutsumalla kävin. Siksipä eivät isovanhempien roolia kantavat vanhempanikaan siellä olleet. Mikä oli ehkä hyväkin asia, koska jos syntymäpäiväjuhlilla onnittelukorttiinkin viemäni viesti oli, että tästä se elämä vasta alkaa, niin vanhempieni luona teimme puolestaan hautajaissuunnitelmia.

Vein isälleni kirjan luettavaksi ja vaihdoimme kuulumisia kolmistaankin. Jossakin kohdin isäni kertoi, miten lastenkasvatus epäonnistuu aina, tai ehkä sanoi sen jotenkin kauniimmin, että aina voisi tehdä paremmin. Se kuulostaa järkevältä, nyökyttelen nytkin. Asia taitaa yleistettynä päteä mihin tahansa muuhunkin. Eikä siinä ole mitään vikaa, elämäni suolla on minusta ollut niin mukavaa juuri siksi, kun on miettinyt itseään lannistamatta, miten paremmin voisi olla ja sitten koettanut keksiä miten sen voisi sellaiseksi järjestää. Että jalka uppoaisi silmäkkeeseen vähemmän jollei harvemmin ja itselleen löytäisi kättä pidempää kitukasvuistakin ennen kuin sudet tulevat syömään sormia.

Isäni mietti pidemmälle sitä, miten lastenlapset ehkä juuri siksi innostavat niin paljon, kun samalla tulee saaneeksi mahdollisuuden tehdä saman hieman paremmin. Että nytpä en toistakaan kaikkia samoja virheitä, hyödynnän tätä uutta oppia ja sen sellaista. Korjaan tekemiäni virheitä tekemällä paremmin. Jossa kohdin nyökyttelen yhä nytkin, vaikka ääneen mietin myös sitä, voisiko tätä oppimista tehdä ääneen ja myös niiden nykyisten lasten kanssa, ettei tarvitsisi odottaa uutta mahdollisuutta, jonka lastenlapset luovat. Seuraavaa en ajatellut ääneen, koska keksin vasta, mutta ehkä sitä voisi ajatella, että kasvatustyö jatkuu silloinkin, kun näennäinen aikuisuus on saavutettu. Vaikka nyt kuvittelenkin opettavani vanhempiani useammin kuin he minua, ei suhteen tarvitsisi olla näin päin, ei näissä määrin.

Juttelimme myös muusta tärkeästä eli minusta.

Kerroin että olen ajatellut koota näitä kirjoituksia kansiin. Että se tuntuu hyvältä idealta. Ja harmittaa toisaalta, jos näistä nyt kovin loukkaava kuva heistäkin jäisi, että näkevätkö syytä, miksei näin kannattaisi tehdä. Isäni kannusti kuten tapansa on, sellaisella nokkeluudella, josta nautin, että kelpaahan sitä sitten hautakiveen tai muistokirjoitukseen tai mihin tahansakin laittaa, että tämä tässä oli kirjailija hän. Äitinikään ei vastustanut, joka on mukavaa, koska kyseessä on asia, joten olen aiheettomasti pelännyt vuosien ajan, reaktioitaan siis.

Ryhmädynamiikkamme on sellaista, että vanhempani juttelevat usein toistensa ohitse ja suodattavat puheitaan sen mukaan onko puolisonsa paikalla vai ei. Joten tässä useamman tunnin olohuoneessaan kuluttaessani puhuimme aina ajoittain kolmistaan, sitten he vuoroin poistuivat tupakalle tai mihin hyvänsä, jonka aikana meidän jälkeenjääneiden keskustelu oli kahdenkeskistä. Sitten ovi kävi ja puhuttiin taas kolmistaan tai ei. Tämä ei ole uutta, vaan vuosien mittaan hiottu koreografia. Ennen se häiritsi, nyt se on surullisella tavalla kiehtovaa.

Kävi kuten joskus käy, että puhuimme myös äidistäni.

Jonkin keskustelukäänteen aikana äitini harmitteli ääneen sitä, että näitä tekstejä lukiessa saa loputonta ryöpytystä niskaan siitä, kun hän on niin huono. Paska on sana, jota hän itse käytti. Että sen kerrankin kun lapsilla on hauskaa isänsä kanssa leikkiä, niin äiti tulee paikalle ja pilaa ilon. Eikä tarinoissa kerrota kuinka on vuosikymmenet raadettu ja väännetty arkea, jossa mies juo ja talo uhkaa mennä alta ja lapsia pitäisi ruokkia ja useampaa työtä tehdä ja nukkuminenkin olisi mukavaa ja ruumis pettää alta mutta lasten kanssa pelailu menee senkin edelle eikä kiitostakaan kuulu. Kuinka nyt näitä tekstejä ei uskalla lukea koska henki salpautuu ja tulee paniikkikohtaus, että miten voi näin huonosti edes lapsia kasvattaa kukaan. Kaikkea tällaista. Harmittelu voi olla sanana kevyt valinta, mutta sen voi korvata haluamallaan, jos tilannetta eläväksi kuvittelee.

En käynyt kieltämään, koska havainto on hyvä ja aiheellinen.

Äitini muistutti siitä, kuinka elämä on nyt ehtoopuolella, että jos isäni kanssa eroavat niin se on sitten siinä. Miten häntä on pitänyt elämässä kiinni suhde lapsiin, joka on vähitellen koeteltu, ja suhde mieheen, joka nyt ei kuitenkaan anna hänen hetkeäkään hengittää ja nyt virittelee eroakin. Kun töistäkin on sairaslomalla niin mitä syitä sitä enää on ihmisellä olla, kuolla joutaa.

Josta pääsimme juttelemaan hautajaisistaan, koska kuolevan toiveena on, ettei niitä juhlita, mutta varsinkaan minkäänlaisia puheita ei pidetä. Paska eläessään saa olla paska myös kuoltuaan, kuului perustelu tälle. Puhuimme hetken juridiikasta kuten maallikot voivat, koska juhlat voi kuulemma sopimusteknisesti kieltää jollakin tavalla johon vainajan tahto liittyy, ja tuhkatkin saa kuulemma sirotella paskahuussiin eikä siinä hautarauha häiriinny.

Olen joskus kuvitellut hautajaisiani ja pitänyt sitä terveenä tapana miettiä omaa elämäänsä ja sitä, miten on elämänsä aikana vaikuttanut muihin ihmisiin. Että keitä siellä voisi olla, tietäisivätkö he olla laulamatta virsiä ja revittelisivätkö ennemmin jotakin omituista tappometallia. Tajuaisivatko soittaa Viikatteen Tuoni tuo, tuoni vietä ennemmin kuin jotakin surkeuslaulua, jossa ollaan nyrkissä taivaanisän ja tästä ei enää paeta.

En siinä valossa osaa pitää omituisena, että miettii oman kuolemanjälkeisen elämänsä siihen pisteeseen, että viedään toisilta se ilo, ettei voi kaskuja heitellä, että muistatteko sen kerran, kun hän kaivoi niin syvän kuopan, ettei häntä sieltä erottanut ja siitä tuli myöhemmin kaivo ja se on vieläkin olemassa, vaikka kaivajan henki jo ruumiista hiipui.

Mutta tunnistan senkin, että tällainen rauhallinen ymmärrys on opittua. Taitoja tai kovuutta, kuinka sitä haluaisikaan ajatella, joilla voi horjumatta vastaanottaa ihmisen pahanolonilmauksen, johon liittyy halu kaiken päättämiseen. Jossakin toisessa tilanteessa näistä seuraisi välittömiä toimia, hankittaisiin ammattiapua, mitä tahansa apua, mutta meillä kehityskaari on sellainen, että asiasta puhutaan jonkin aikaa, sitten äitini menee nukkumaan, toivottaa tsemppiä ja seuraavana päivänä kaikki on taas näennäisesti hyvin. Sillä tavalla asiat ratkaistaan. Ne ratkotaan mätivinä esille ja sitten paetaan ja omissa oloissa laitetaan taas ne hyväksi havaitut laastarit päälle ja tsempataan että päivä vielä, ehkä viikko vielä, jos kesän yli, kun se ainoa vielä välittävä lapsi niin aneli.

Ennen poismenoaan ehti toki tapahtua muutakin.

Jossakin kohdin ennen itsemurhapuheita isäni muisteli lapsuuttaan ja mietti missä määrin hänen oma isättömyytensä on hänen elämäänsä vaikuttanut. Johon äitini kipakasti kommentoi, että olihan teillä setänne. Ei auttanut, vaikka isäni jatkoi ääneen ajattelemistaan niin, ettei hän nyt oikein, että olihan sen isähahmo, mutta oikeastaan vasta velipuolesta sellainen sitten oikeammin tuli, sillä äitini oli jo ratkaisunsa antanut. Isähahmo löytyi, asia on sillä selvä, turha märehtiä sen enempää.

En tajunnut tämän merkitystä hetkessä, mutta myöhemmin mietin ja sain lankoja kerittäväksi.

Joskus jos ihmisellä on oikein paha olla, kaikki merkit siitä, että toisella voisi olla asiat huonosti ovat uhkia itselle. Sillä jos nyt itsekin olen pitänyt itseäni kaikista maailman huonoimpana ihmisenä, on se äidilleni hetki ryhdistäytyä ja rientää apuun, että ei hätää, et sinä ole, vaikkei hän sitten sanokaan siihen perään, että sanon tämän vain siksi koska tuo titteli kuuluu minulle. Tätä vasten ei ole ihmeellistä käydä miehensä kimppuun, kun hän elämäänsä pohtii, että ei sinulla ole mitään hätää, kyllä se suurin ongelmatapaus istuu tässä näin vieressäsi, minulla on oikeasti ollut vaikeaa, sinulla sentään oli setä.

Niin kun sitten puhun itsestäni näiden kirjoituksien myötä, että tällaista olen miettinyt, on sekin uhka ja paha asia. Voin kertoa mitä typeryyksiä olen tehnyt, kuinka harhaisesti ajatellut, mutta äitini miettii näistä lukiessaan itseään. Se voi olla tervettä, mutta tarkastelu kannattaa viedä vielä hieman pidemmällekin. Ei tyytyä siihen, että minä olen aivan paska ja tässäkin se taas kerrotaan, vaan miettiä, että vai niin, tältä se on Timosta näyttänyt, onpa kiehtovaa. Voikohan hän olla oikeassa tai väärässä, ja aikanaan, voinkohan minä itse itsenäni olla itseni suhteen oikeassa tai väärässä.

Muistini ei kanna niin pitkälle, että saisin päähäni, milloin ensimmäisen kerran olen kuullut äitini sättivän itseään ja pitävän itseään huonompana kuin mitä kukaan muu on milloinkaan saanut ääneen sanotuksi, joten uskallan veikata tämän jatkuneen aika pitkään. Jos tämä toimintatapa ei puolessa vuosisadassa tuota tuloksia, joilla voisi olla aidosti onnellinen, niin kenties sitä voisi kokeilla toistakin menetelmää ennen kuin tuomitsee itsensä aivan ikiaikaisen menetetyksi tapaukseksi ja painattaa saman hautakiveenkin. Ajattelen, koska jos sekin yritys menee pieleen niin ainahan sitä pääsee tilanteesta pois. Vanha oppi ei hetkessä unohdu.

Minulle tuli sellainen tunne, ettei äitini ole nähnyt todeksi sitä, miten jokainen meistä lapsistaan on pitänyt itseään sinä kaikista paskimpana tapauksena jota maailmasta löytyy. Ja kun nyt kukin tahoillamme pyristelemme maailmasta löytämiemme oppien kautta kohti parempaa oloa ja iloa on se ongelma, koska kun löydämme menneisyydestämme synkkyyttä uhkaamme tehdä hänen elämänsä verrattain valoisammaksi. Että kuuntelepa äiti, minullapa vasta oikeasti olikin asiat huonosti. Tähän valta-aseman horjumiseen hän sitten reagoi vahvasti, että kyllä teillä oli hyvin, minä olin oikeasti se kaikista huonoin, tässä sivulauseessahan se taas sanotaan, että rankinta oli, kun piti puita kantaa saunalle. Vaikka päälauseessa olisi oleellinen eikä hän liittyisi siihen mitenkään.

Jos asiaa ajattelee vakavasti muttei liian, keskustelun kehityskulu on aivan kuin jostakin kansallisesta komediasta. Mikä kertoo kenties jotakin maamme tilasta ja siitä, miten yleistä tällainen on. Voittajia voi olla vain yksi, voisi ajatella, mutta kaikista huonoimpia ihan kaikki muut. Omasta mielestään, kunhan ei erehdy kuuntelemaan ja uskomaan toista, joka väittää myös olevansa se huonoin. Ei, ei, sinulla sentään oli isäksi kuviteltava etäinen hahmo. Ette voineet olla huonoimpia, teillä oli katto pään päällä ja koti, johon sai aina palata, vaikka paluu sitten ahdistaisikin niin ettei mieli tee.

Vaikka sanonkin kylmästi, että joskus kehitys tapahtuu luopumisen kautta, koen sen nyt tällä hetkellä myös hyvin vahvasti todeksi. Minä kuten muutkin ihmiset perheessämme olemme vuorotellen kantaneet toisiamme ja myös tätä äiti-ihmistä, tukeneet toinen toisemme harhoja, jotta minkään ei tarvitsisi oikeasti muuttua. Se on auttanut meidät tähän asti missä nyt kukin satumme olemaankaan. Omalla kohdallani en kuitenkaan ole nähnyt oireiden lieventämisessä iloa ja jos hinta näille oivalluksille sitten on se, että äitini saa kokea aitoja tunteita, vaikka sitten hengenahdistuksen ja päätä jyskyttävän häpeän kanssa niin näin olkoon. Voivathan ne toimia johtolankoina hänenkin elonperkuutyössään, jos lankaa käy seuraamaan määrissä. Että miksi tämän selkeästi valheellisen ja vääristyneen tekstin lukeminen tällaista tunnetta aiheuttaa.

Miksi ylipäätänsä säästää aidot tunteet sinne hautajaisiin.

Kun olen miettinyt itseni tekemistä tarpeettomaksi, olen ajatellut asiaa siten, että voin sivusta seurata, kun ihmiset puhuvat vakavia, lausuvat runoja, riimittelevät järjettömyyksiä ja tekevät lastensatuja vakavista asioista lapsenmielisellä keveydellä lukea. Muttei niin, ettenkö olisi tätä kiikkustuolista todistamassa, että hyvä, ei pidä tyytyä helppoon ja puhtaaseen Juice-riimiin, kääntäkää sitä kieltä kuin sen alla olisi aarre. Sitten kerron, että seuraavaksi tuonne perunamaalle kääntöpuuhiin, sielläkin voi olla aarre, ja jos joku raaja pilkistää niin muistakaa mullata, eivät ole kypsiä vielä aikoihin. Miksi muovata täydellinen maailma ja sitten paeta sieltä kuin olisi jokin ylivertaisen ylpeä haltia.

Kun äitini miettii hautajaisiaan, hän miettii sitä mitä kaikkea sellaista voikaan paljastua, joka ei pidä yhtä hänen paskuusluulonsa kanssa. Mitä jos hän olikin herkkyydessään vahva ihminen, joka taisteli vaikeista kasvuoloista ja vähäisyydessäänkin petollisella tuella itselleen ammattitaidon, miehen, perheen, oman kodin, joka heijasteli unelmiaan, selätti vastoinkäymiset niitä kohdatessaan ja ennalta suunnitellenkin onnistui niitä ehkäisemään. Mitä jos hänet etäisestikin tunteneet ihmiset ovatkin ihastuneet työtä pelkäämättömään asenteeseensa, rohkeuteen heittäytyä lapselliseksi ja naurunalaiseksi, hassutella olemassa olemattomilla, iloita mitättömyyksistä. Kuinka surullista onkaan, jos hautajaiset ovatkin lettukestit joihin osallistujat muistavat mainita kuinka nämä ovat ihan hyviä mutteivat kuitenkaan niin hyviä kuin ne, joita äitinne tapasi eläessään järjestää, joissa lettuja tehtiin kaikilla talon pannuilla sellaiset pinot, että niitä ei vain saanut syödyksi, vaikka mieli teki ja aivan lopulta saikin. Mitä jos joku muistaa kuinka ihaili sitä, miten ihminen oli läsnä lastensa arjessa ja harrastuksissa, auttoi koulutöissä, vaikka joutui samalla oppimaan uutta ja kantoi kirjastosta pinoittain kirjoja, vaikka kauppaostoksetkin pitäisi saada kulkemaan.

Olisi varmaankin kamala havahtua siihen, että on saattanut olla väärässä. Ja siihen, miten oikeastaan ihan kaikki muutkin ovat saattaneet olla väärässä. Että hyvin harva oikeastaan on oikeassa ja totuuden voi rakentaa mieleisekseen.

Ihminen on aivan varmasti juuri niin huono kuin antaa itsensä olla. Ja meidän perheemme yhteinen huonous heijastuu siinä, että ilman kovin kummoisia työkaluja olemme toisiimme tukeutuneet ja kuvitelleet että voisimme toinen toistamme pelastaa. Kun isäni kysyy miten äitini käyttää aikaansa, kun hän on harvan kaverinsa luona pistäytynyt, tulkitsee äitini tämän häijyksi uteluksi ja ahdisteluksi, ettei mitään saa tehdä toisen tietämättä ja lupia kysymättä, eikä ajattele sitä, ettei yksinäisyydestä kärsivä isäni osaa sen paremmin sanoa, että on kiinnostunut toisen elämästä, siitä miten hän elämäänsä käyttää, mistä hän nauttii ja kuinka voisi siihen itsekin osallistua.

Sellainen on ihminen, että kaiken voi tehdä oikein ja sen voi silti tulkita väärin.

Kun mietin lapsuuttani ja elämäni onnellisia hetkiä on niitä kosolti enemmän kuin niitä huonoja. En muuten olisi tässä enkä tekisi näitä asioita kuin nyt teen. Mutta erityisesti on myös ollut tärkeä oppia se, että huonot jutut on ratkottava. Ne on ratkottava heti ja mahdollisimman syvään kaivaen. Aina silloin tällöin käy niin, että kun paskan siivoaa pois, paljastuu altaan jotakin muuta. Kuten pieni lapsi, joka vielä hädissään huutaa apua. Sitä voi elää niin ja kuolla niin. Eikä olisi ainoa, joka näin ainutlaatuisen surkean kohtalon kokee. Mutta voi sitä myöskin käydä kaivamaan, että mistä tämä nyt oikein tulee, kuka tämän kaiken tähän kippaa ja uutta tuottaa. Tarvitseeko tähän tyytyä. Sitä voi rohkaistua elämään itselleen, tekemään asioita, joista itse nauttii ja todeta, etten varsinaisesti tarvitse tätä suojakuorta enää. Se oli kätevä aikansa, mutta nyt elämäni lopuksi sitä voisi myös hetken olla sellainen kuin oikeasti on. Katsoa miten siinä sitten käykään, kun tekee asioita omasta tahdostaan ja lähinnä itseään varten.

Odotan innolla sitä hetkeä, kun saan sälytettyä omat ongelmani harteiltani ja voin keskittyä pohtimaan ilonaiheita. Niitä hetkiä, kun leikimme äitini kanssa merirosvolegoilla, samoilla, joilla nyt saatan leikkiä siskonlasten kanssa. Muistoja pihan pallopeleistä. Lapsuusajan itse tehtyjä satuja, joita äitini vetäytyi kirjoittamaan ja joiden käänteitä jännityksellä seurattiin, kun hän lisäsivujen kanssa kertojaksi palasi. Niitä hetkiä, jotka antoivat uskoa siihen, että mitä tahansa voi kuvitella ja tehdä todeksi. Mutta sellaisten aika on sitten kun muisteluiden muassa ei tarvitse pelätä sitä hetkeä, kun jutunaiheen osapuoli kovaan ääneen julistaa, että hänen aikansa koitti viimein, nyt riitti, tähän vedän rajan, parasta kun tapan itseni.

Sillä tavalla voi pilata tunteikkaammankin hetken. Joka vitsivinkiksi komediaa kirjoittaville tarjottakoon.

Siksi odotan innolla myös sitä hetkeä, kun äitini hautajaiset viimein koittavat ja voin näistä puhua pelkäämättä teatraalista keskeytystä, joissa huomio väkivalloin käännetään juhlakaluun ja hänen huonouteensa. Minun piti kertoa minun lapsuudestani kerrankin kaikessa rauhassa ja sitten siellä taustalla arkku jo kopiseekin, että arvasin että tässä käy näin, miten te kehtaattekin, kannatti tämä lavastaa, niin paljastui oikeat karvanne, vaikka tietysti ne jo tiesin, kun olen niistä sen kuusikymmentä vuotta puhunutkin, eipä sillä, oikeudessa tavataan ja siellä tuomion julistamisen jälkeen hirttäydyn tuomarin mikrofoniin.

Ehkä käy niinkin, että näitä ehtii miettiä elävänkin ihmisen kanssa. Luulen että nauttisin siitäkin. Voisin sitten aikanaan päättää hautajaispuheeni kevätsäällä kohtaamaani ihmistä lämpimällä samuudella muistaen lainaten, että uskalsin näinkin sanoa, koska tunsin äitini hyvin. Mutten ota tästä suorituspaineita, sillä kerrankin kyseessä on sellainen asia, joka on rouvan kädessä. On kuin tornitus shakissa, että kerrankin saa liikuttaa kahdesti omia pelimerkkejään toisten saamatta siirtoa väliin.

Jos tätä syvällisemmin miettii, niin elämä on paljon useammin pasianssia kuin shakkia. Ehkä se on sitä oikeastaan aina. Pakkaansa pelaa kuten parhaiten taitaa, vinkkejä voi kuunnella, jos korviinsa saa ja voitto on yhteinen ilonaihe, kun taas tappio harmittaa kaikkia vaikkei varsinaisesti ole keneltäkään pois sekään. Taustapeluritkin saa valita viimeistään aikuisiällä. Ainakin siinä määrin että kiinnostuneita voi häätää, kunnes taustapiruja on jäljellä vain se aito, oikea ja paljon pelätty. Mutta seuraa huojennus, koska uusia kanssapelureita voi tilalleen hankkia pitkin elämää. Myös niistä vanhoista poiskarkoitetuista, olen ilokseni huomannut. Saa se pirukin sekaansa jäädä, eiköhän väärinymmärryksien sarja ole hänenkin surkea kohtalonsa ollut, puretaan sitä pakkaa seuraavaksi. Tee työt niin katsotaan kaikessa rauhassa että miten tämä menee.