Luku 47

Mitta-astia

Juot mitä kittaat, sanotaan. Ei. Sanotaan, että saat mitä mittaat. Aina menee sekaisin näissä, mutta pelastukseksi tuli muistikuvani siitä, miltä seinä maistuu. Maistuu puulta.

Omia tavoitteitaan kannattaa hetkittäin miettiä. Ja muidenkin tavoitteita kannattaa miettiä, jos ne koskettavat itseä. Mittareiden asettaminen on vaikeaa mutta silti tärkeää, koska väärillä mittareilla voi olla näennäisesti menestyksekäs ja onnellinen olematta sitä oikeasti. Oikein asetetuilla mittareilla voi puolestaan olla menestyksekäs ja onnellinen vaikkei ulkoisesti ymmärrettäisi, että miksi.

Tälle ilmiölle on vaikea olla altistumatta, kun sen olemassaolon huomaa.

Vanhempani ovat monesti lopettaneet tupakoinnin, kuten luultavasti kaikki ne ovat, joille tupakointi ei olekaan rentoutumisväline vaan rutiiniksi muodostunut ahdistuksenhallintatapa. Itse olen elämäni aikana polttanut kenties jonkin askillisen verran tupakkaa ja muutaman sikarin, enkä näe tarvetta luopua tästä harrastuksesta. Vaikken sitä erityisesti janoakaan, edellisestä kerrasta kun on taas joitakin vuosia aikaa. Mutten näe hyvässä seurassa nautitun sikarin haittapuolia ja haaveilen avoimesti tupakkatakista, vaikka käyttäisin sitä luultavasti ammattilaisen silmin yhtä väärin kuin rentoutumisoleskeluun alistettua raidallista saunatakkianikin.

Vuodet savussa yskimistä ja palaneen kärylle altistumista tekevät helpoksi tavan muodostumisen välttämisen, vaikkei miettisi välitöntä harmia pidemmälle kantavia terveysvaikutuksia. Mutta ehdottomuus on silti typerää, koska jos on mielenkiintoisia makuja viskeissä, voi niitä olla sikareissakin. Tosin näissä arkitupakoiden juhlamokissa taas ei, mutten tiedä ketään joka niitä maun vuoksi polttaisikaan.

Joka tapauksessa tupakoinnin lopettaneita ja lopettajia ja lopettamaan tulevia tiedän kosolti.

Sitä ihmettelen miksi ihmiset mittaavat ajanjaksoja, jonka ovat polttamatta. Että nyt on mennyt jo päivä, viikko, kuukausi ja vuosi. Näissä tapaputkissa on sellainen ongelma, että jos yhdenkin joskus polttaa menee putki poikki. Se voi siis päättyä vain pettymykseen, jos hiljalleen kasvavaa tahtia ei saa kyllin suurena kannustimena pidettyä. Joko näin, että kuukauden olin polttamatta ja sitten humalassa sorruin ja laskuri lähti alusta, tai sitten keksitään kevennyksiä, että polttamatta nyt jo viisi viikkoa, kun ei oteta huomioon kännitupakoita, en viitsi niitä laskea, kun pitäähän elämässä iloja olla. Mitä miettii kuulija, jos miettii kuten minä, että miksi sen sitten edes mainitsee, jos kerran ei illata, kenelle siitä on iloa.

Tulkitsen tällaista mittaria itseä ruoskivaksi. Asetetaan tavoite, kuten vuosi tupakoimatta, ja sitten se joko onnistuu tai ei, vuoden jälkeen nähdään. Jos ei onnistu on sortumista seuraavan pettymyksen lisäksi kannettavana vielä tämän tavoitteen hajoaminen tai lykkääntyminen, siis kaksin verroin epäonnistumisia samalla kertaa. Kuin heittäisi nokialaista saappaanheittokilpailussa ja tajuaisi sitten, että se ei ollutkaan saapas vaan puhelin ja se sivustakatsoja, joka sai tekniikan taas petettyä luurista päähänsä avohaavan, oli nokialainen hänkin.

Siksi mietin, että jos tavoitteena on vähentää tupakointia, lisätä hyvinvointia tai säästää aikaa muuhun tekemiseen päivän lomassa, kenties pari penniä jättää jälkipolvillekin, että arkku kannettaessa kilisisi säästöpossusti, niin mittarin voisi koettaa asettaa jotakin tällaista vasten. Pitää vaikkapa kirjaa siitä, miten tupakoi nyt ja sitten kirjaa erotuksia siitä, miten tavasta tinkimisen jälkeen tupakoi. Että yleensä menee tupakka tuntiin, kun hereillä on, mutta nytpä aamutupakan uudelleenjärjestämisen takia meneekin enää tupakka puolitoistaiseen. Sehän kuulostaa kivalta edistykseltä. Ja jos nyt lopettaakin kerrasta, voi samalla tapaa alkaa pitää kirjaa niin päin, että montako tupakkaa sitä on polttanut tästä lopettamispäivästä lukien. Ennen olisi mennyt 18 vuorokaudessa, nyt on mennyt tässä kuukauden aikana sama 18 kun stressi piinasi, eli siis määrähän on pudonnut noin kolmaskymmenesosaan, jopas jotakin, voiko näin vähän polttaa ja silti elää.

Sitä voi hämmästellä aidon iloisesti kuin ne kirkonpolttajat, kun heidän työnsä on tehty eikä kaikissa ilmansuunnissa enää näykään ristiä. Elämäntyönsä on saavutettu, kenties. Tilalle saattaa valua suru. Viimeisiä viedään, mitä seuraavaksi poltetaan.

Tämä mittariasia on mielenkiintoinen siksi, koska ulkoinen käytösmalli voi olla silti aivan samanlainen. Sitä voi yhä sinnitellä vieroitusoireissaan ja kelloa vahdaten jännittää, että nyt vielä tunnin teen muuta, sitten voin polttaa, jos siltä tuntuu, eikä tästä piinasta tarvitse luopua. Lopettaminen ei muutu helpoksi sillä, että saavutuksen mittarit asettaa toisin. Mutta se kiehtoo mieltäni, voisiko siitä saada itselleen palkitsevamman jollakin tällaisella huijaustavalla. Huijaustavalla, koska yleisesti opittu tapa on joka tapauksessa se, että kaiken pitää loppua seinään tai se ei lopu oikeasti. Vastoinkäymistenkin kohdalla saatetaan kehua, että sattuuhan näitä lipsahduksia, nyt vain uuteen nousuun, kun taas saat voimia kerättyä, mutta samaan henkäykseen voivotellaan sitten sitäkin, että onpa harmi, kun jo monta kuukautta pärjäsit ilman, että on se nyt kurja ajatella, että alusta pitää aloittaa, heikko on ihmisen mieli, kun ihminen olet sinä. Mutta viimeinen sanotaan supatellen tai sitä ei sanota vaan sen kuvittelee kuulija itse.

Tympeys tällaiseen suhtautumiseeni perustuu siihen, että saavutetut hyödyt ovat kiistattomia silloinkin, kun kehitystä rampauttaisi tällaisella pysähdyksellä. Jokainen tupakka, jota ei polta, on kuin takan päälle heitetty pokaali eli siis yksistään arvoton mutta mahdollistaa aikanaan uudenlaisten tarinoiden synnyn. Mies hukkui pokaaleihin, julistetaan etusivulla esimerkiksi. Eli niillä on terveyttä kuin rahaakin säästäviä vaikutuksia, kenties voittopuolisesti positiivisia, vaikka yhä kuluttaja olisikin. Miksi näitä mitätöimään siksi että mielipuolisen järjettömästi asetettu ehdottomuus ei pitänytkään.

Eipä sillä, että asiasta tietäisin. Tupakoinnin lopettamisesta. Mutta tuli mieleeni muuta.

Pelillistäminen tarkoittaa sitä, että arkisiin askareisiin laitetaan palkintoja, jotka saavat jatkamaan tätä tekemistä silloinkin, kun se ei ole välttämättä eduksi kenellekään. Lasta voidaan houkutella siivoamaan huonettaan tai tekemään muita kotiaskareita palkitsemalla häntä tähdin, että aina kun jonkin pienen jutun teet niin minä nimeän tähden kunniaksesi. Siinä on mukavaa perhetekemistä, kun poppoo pakkautuu pieneen pirssiin ja ajelee pimeään kolkkaan ja vanhemmat siellä tähtikarttoja tulkaten päättelevät, että tuossa on niin tyhjää, että sieltä voisi löytyä, annapa niitä kiikareita niin minä välillä tähyän. Ja sitä iloa, kun löytyykin joku, voidaan todeta, että tämä on nyt sitten Toivo-Taavetti-42 ja autossa juodaan kaakaot termoksesta ennen kotiinpaluuta. Kotimatkalla nukkuvat kaikki ja jotenkin sitä sittenkin selvitään kotiin ja päivä oli merkityksellinen.

Vaikka sitten myöhemmin paljastuisi, että Toivo-Taavetti-42 olikin Venus, mistä näitä planeettoja voi tietää, kun vaihtavat paikkaa, sitten siitä tieto joko pahoitellen tuodaan nimenkantajan tietoon tai asia vaietaan kuin joulupukki lelujensa valmistajista. Kun tähdet alkavat käydä vähiin välineillä löytää kannustetaan lasta tekemään vähemmän arjen apuja ja miettimään kotitöiden sijaan tärkeämpiä juttuja ja näin säästytään mieltä ja luontoa piinaavilta matkoilta kohti pimeyttä ja tilalle syntyy ajattelijoita. Kuin tavoiltaan tuhoutuneiden tähtipölyistä syntyy uusia tähtiä.

Pelillistäminen voi tarkoittaa myös ikävämpiä juttuja, sellaisia, joissa koukutetaan ihminen tekemään itselleen epämieluisia juttuja. Sosiaalisessa mediassa tulee iloinen ilmoitus, kun joku erehtyy tekemään mitenkään itseään koskevaa, koska sillä tavoin hetkeksi aina innostuu ihminen, että minä olen tärkeä, minulla on väliä, eikä se innostuksen ilo katoa, vaikka järki pian kertoisikin, että tämä on nyt siis ilmoitus siitä, että joku näennäiskaverini on menossa jonnekin eikä hän tässä ole minua sinne kutsumassa. Ilo vaihtuu harmistukseen mutta seuraavaa ilonpirskahdusta odotetaan silti jännityksellä, kunnes kyynisyys voittaa ja touhu haukutaan typeräksi. Vaikka vika on ihmisessä itsessään, oikeasti, mitä meni uskomaan.

Peli vaatii tuekseen sääntöjä, muuten se on vain leikkiä. Sosiaalisessa mediassa näitä synkkiä sääntöjä on muodostettu niin, että ihmiset tykkäävät ja kommentoivat ja jakavat ja katselevat ja näistä pidetään pistekirjaa. Mitä enemmän pisteitä, sitä paremmin suoriuduit, kerrotaan sitten ihmisille. Että leikkiähän tämä vain on, elämä on tuolla ulkona, mutta tässä nyt muutama juttu, joita mittaamme, jotta voit hupsusti leikkiä ystäviesi kanssa ja on jotakin mitä vertailla, kun pihaankaan ei enempää autoja laskettavaksi sovi.

Ihmisestä on sitten kiinni se, uskooko pelin sääntöjä vai kehittääkö omat. Ehkä tärkeintä on tiedostaa, ettei niistä tarvitse välittää, että peliä voi pelata ilmankin. Kuten pipokiekossa usein unohtuvat maalit, kun laskettavaksi otetaankin onnistuneet putkiujutukset ja pikkulättysyötöt, joita laitettiin viiden sekunnin takaisen vilkauksen jälkeenkin suoraan lapaan, niin myös muissa yhteyksissä voi sääntöjä muuttaa mieleisekseen.

Asian tiedostaminen ei tietenkään tee siitä immuuniksi. Huomasin tämän, kun asensin sivustolle kävijälaskurin, joka karkeasti ottaen kertoo, että näin monta eri tietokonetta on päivän aikana käynyt. Kertomatta sitä, mikä määrä näistä on esimerkiksi tietokoneita, joita ei operoi ihminen. Tämä kävijämäärälaskuriasia on hyvin tavallinen ja erinomaisen esimerkillinen mittari, joka mittaa merkityksettömiä ja vääriä asioita. Huomasin kun lukuja katsoin, että ei minulle sittenkään ole väliä lukeeko tätä kukaan ikinä. Vaikka se on kiinnostavaa, niin ennemmin pidän kirjaa siitä, monenko ihmisen kanssa olen puhunut tämän johdosta, puhunut oikeista asioista, monenko kanssa koen, että voisin nyt puhua oikeista asioista.

Ennen kuin aloin kirjoittamaan oli näiden ihmisten määrä nolla tai hyvin lähellä sitä. Jos puhutaan aivan oikeista asioista, pintakeveistä mielen syövereistä kaikenlaisiin itsetuho-oivalluksiin. Varsinkin jos puhutaan ajallisesti hetkistä, jolloin näitä keskusteluja voisi käydä, koska arvioisin nyt, että tällaisia hetkiä oli ehkä joitakin tunteja per kuukausi.

Kun taas nyt, syistä, jotka eivät tavallaan johdu yhtään mistään, koen voivani käydä henkiä kouristavia keskusteluja hetkenä minä hyvänsä ja oikeastaan kenen kanssa tahansa. Ei niin, että kaiken aikaa vaivaisin kaikkia vastaantulijoita, mutta teen niin useammin kuin milloinkaan ennen. Eron huomaa varsinkin vanhoja tuttuja kohdatessa, vaikken tiedäkään, voivatko he huomata eroa. Asioista on helpompi puhua, kun niistä on jo kerran julkisestikin kirjoittanut, olen itsessäni huomannut, ja sekin on hyödyllinen mittari seurattavaksi, että monestako asiasta vielä en ole, vaikka haluaisin. Ja enkö ole ehtinyt vai halunnut, sitäkin on opettavaista pohtia.

Jos uskoisin sellaista yleisesti hyväksyttyä mittaria kuin levinneisyyttä, tavoittavuutta tai jotakin vastaavaa vaikuttavuutta, voisin lukuja laskiessani lannistua ja antaa itseni lannistua muidenkin toimesta. Ettei siitä tullutkaan miljoonailmiötä, kannattaakohan tätä nyt jatkaa. Vaikka moni sanoikin jotakin kehuvasti niin enpä tiedä. Mutta kun mittaan eroa itsessäni ja niissä ihmisissä, joiden vaikutuspiirille saan altistua ei muu tulisi kyseeseenkään. Miksi lopettaa jotakin, josta nauttii ja saa niin paljon irti. Valmismittarit eivät ehkä mittaa tätä mutta se kertoo pelin suunnittelijoiden ongelmista eivätkä siitä, että minussa olisi vikaa, kun en niihin tyydy.

Sitä kannattaa siis miettiä, että mitä mittaa. Ja mittaako ollenkaan. Koska harva asia on tällä tavalla mittaamisen arvoinen. Toisaalta kaikkea voi mitata, mutta silloinkin kannattaa kokemukseni mukaan miettiä sitä, voiko mittaria asettaa positiiviseksi, että onnistumiset kartuttavat sitä mutta epäonnistumiset eivät verota. Ja varsinkin niin, että onnistumisia saa juuri niin taajaan kuin toivoo, vaikka sitten laskisi niitä sekunteja, jotka on sytyttämättä tupakkaa kun se jo huulia tapaa.

Kun nyt kirjoitan koska se tuottaa mittareillani iloa mutten pidä sitä pakonomaisena asiana, että joka päivä jotakin tai muuten katkeaa putki, niin kai tämä voisi toimia muihinkin asioihin. Miksei siihen tupakointiinkin. Jos nauttii, niin anna mennä. Mutta jos mieli tekisi lopettaa niin anna olla. Ainahan voi jatkaa siitä mihin jäi, kun siltä taas tuntuu. Ainakin tällä keveydellä kirjoittaessa on ilo läsnä.

Aivan asian ohitse, jaan kun tuli mieleeni. Jaaritteluepäilyksen iskiessä itseeni sanon marktwainisti jotakin sellaista että ihminen, joka ei osaa kirjoittaa on aivan yhtä hyvä kuin ihminen, joka osaa muttei kirjoita. Jaettu kakkossija ei ole aivan kehno. Tässä hengessä voi itseään kannustaa kai kuka tahansa, viisaan sanat talteen ja väännös omaksi ja sitten riemumiellä pomppien, että on tämäkin tapa ajatella ja elämäänsä elää, ei taida vastaantulija aavistaakaan mikä minua näin hyppelyttää mutta kun kohdalle sattuu niin kerron siitä hänelle, pari askelta vielä.