Luku 46

Korvamatokumpu

Olin urani alkuvaiheessa, vielä alummassa kuin nyt, kun opin kokeneemmilta käytännöllisen suojatyöpaikan rakennustaidon. Lyhykäisyydessään se perustui itsensä korvaamattomaksi tekemiselle. Automaattisen tietojenkäsittelyn alalla se saattoi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kirjoittaa sellaista koodia, josta harva saa pinnistelemälläkään selvää. Kun sitten mietitään, että kenet seuraavaksi kengitään muihin yrityksiin elämäänsä edistämään on vaikea perustella Timosta luopumista, jos kaikessa henkilökohtaisessa kamaluudessaankin hän on ainoa, joka pystyy jotakin vielä ihmistäkin hirveämpää tietojärjestelmää ylläpitämään. Että kun hänelle kuitenkin joudutaan soittamaan hädän tullen, ja laittamaan perään tekstiviesti, että soita kun heräät ja ehdit kiitos, niin parempi että on palkkalistoilla hän kuin jos ei olisi, saattaisihan hän toisin ollessa helpommin vastata, että ei kiinnosta tai ei kiinnosta jollei summa ala nollalla, jota seuraa ykkönen ja pituutta ole vähintään 16 bittiä. Per alkava tunti. Ja euroina jos ei muusta tule puhetta.

Aina pitää olla tarkkana, kun vääntää pakkoraossa olevien ihmisten kanssa heidän ulospääsyistään. Hyvä vihje sekin, tavallaan.

Tämä uranhallintavihje on yhä ajankohtainen edelleen kerrottava mutta kannattaa miettiä myös sen toista puolta.

Aina silloin tällöin ne kamalat järjestelmät ovat myös sellaisia, joita on sangen ikävä ylläpitää. Varsinkin jos sitä tekee tahallaan asioita monimutkaisemman näköiseksi kuin olisi tarpeen. Sitä elää pelossa, että joku saakin tästä selvää tai kyseenalaistaa että miksi tähän on tuotu kolme keskenään keskustelevaa järjestelmää, kun tavallaanhan yhteenlaskuja voi tehdä aika helposti yleensä kielellä kuin kielellä, että onko tässä jokin erikoisuus, ettei näihin tässä paikallisesti tehtäviin laskutoimituksiin voida tässä kohdin luottaa. Hiki kirpoaa kasvoille, jos perustetta ei ole tai jos toinen tietääkin, että tästä saadaan kyllä luotettava tulos, kun käytetään valmiiksi laskettuja tulostauluja nyt kun vaihtoehtojen määrä on kuitenkin niin pieni, niin ei tarvitse avaruudellisista pyöristysvirheistäkään välittää. Vähitellen vyyhti hajoaa kuin unelmat saman työnantajan alaisuudessa eläköitymisestä, onnistumiset kun tietenkin ruokkivat seuraavia ja pian tämä kekseliäs uusi kaveri ja tuleva vihamies penkookin jo tietorakenteita, että onko tässä jokin syy, että meillä on kolme tietokantamoottoria, joissa on kaikissa hieman eri tietoa, joita sitten tekstitiedostoilla yhteen liimataan, tähänhän on olemassa muutamakin vaihtoehto, jolla tätä voisi toisella tapaa ratkoa.

Voi ei, voi ei, huutaa ääni päässä ja se on mukavaa vaihtelua sille mitä yleensä kuulee, että olet epäonnistunut ihminen, jos olet ihminen ollenkaan ja tätä mieltä ovat kaikki, terveisin äitisi, mutta juuri tottumattomuus tilanteeseen tekee siitä niin ahdistavan. Ja sanoma joka tapauksessa on negatiivinen ja pelosta kumpuava, siksi ei muuttunut sanaparsi lohduta vaan ahdistaa yhä.

Ei ole herkkua siis suojatyöpaikkaa itselleen rakentaa, sitä saattaa vaikka joskus katua, jos uskaltaa. Siksi huojentua saattaa mieli, kun tämän toimintatavan pakollisuuden luonne hävitetään. Sitä voi luoda uraa ilmankin.

Toinen yleisesti ottaen hyvä neuvo kuuluu siten, että tee itsesi tarpeettomaksi. Se vaatii vähintäänkin yhtä paljon työtä, koska on hyvin hankalaa saada ihmisiä tajuamaan asioita, jotka jo valmiiksi tietää. Varsinkin jos ei tiedä miksi tietää. Mutta samalla se on kiitollista työntekoa se. Oppii uutta itsestään ja oppivat uutta muutkin.

Siinä näkövinkkeli on sellainen, että kun tekee itsensä tarpeettomaksi voi siirtyä tekemään enemmän itseä kiinnostavia juttuja. Koska oma asiantuntijuus ei katoa sillä, että asian opettaa muillekin. Sitä on yhä hyödyllinen resurssi myös työnantajan vinkkelistä näin hätätilanteita ja isompia muutostöitä ajatellen, mutta myös sellainen, jota ei ole tarpeen tuohon arjen pyörittämiseen sitoa. Että kun käyttöliittymään tarvitaan uusi painike niin senhän nyt voi tehdä kuka tahansa, vaikka sitten Timolta varmistettaisiinkin, että onko tässä jokin juttu, ettei sitä ole jo aiemmin lisätty. Kysytään, vaikka salaa tiedetään, että laiskuuden syytähän se on ollut, ripauksella itseinhoa, niistä on vanhat tekemättömyydet muovattu. Saapa hetken puhua niistä jutuista, kun tuntuvat niin tärkeiltä ne hänelle. Vastauksen saatuaan sen painikkeen voi käydä sitten lisäämässä ja katsoa kun tehdystä työstä ei saa kiitokseksi peukaloemojia vaan jonkin tsemppiviestin ja peukalo pitää itse itselleen näyttäen silmien eteen tuoda.

Vaikka töistä puhunkin, pätee sama kaikkeen muuhunkin. Terveessä parisuhteessa toivoisin ihmisten voivan ruokkia ja ravita toisiaan niin että pärjäisivät sitten kun toisesta jättää aika tai pettää psyyke yhteiseloa sietää. Terveessä perhesuhteessa miksei myös. Että lentäkää kotoa, teidän tavaranne jo lensivätkin. Mutta työsuhteilla voi harjoitella koska ne ovat sellaisia, joilla on melko vähän merkitystä.

Bussiriski on sellainen termi, johon voi törmätä kuten linja-autoon. Sitä kävelee aivan normaalisti ja sitten huomaa, että ai niin, allani on skeittilauta, keräilee pitkin katuja ja bussi ajaa ylitse. Mitä sitten tapahtuu, kuuluu mietittävä jatkoajatus. Miten elämä jatkuu, kun itsestä jää vain katutaideteos, jonka kohdalla harja-auto pyörii hetken pidempään ihan vain koska likaiset hipit ällöttävät ja näistä harjaksista lähtee hauska ääni, kun peruuttelee.

Todennäköisyys sille, että maailma piittaa muttei hätkähdä on aika suuri. Apple ei tuhoutunut Steve Jobsin harjaantumisen myötä. Se oli sentään sillä hetkellä iso asia. Onko mikään milloinkaan tuhoutunut, en tiedä. Kuolema on aina hyvä taitekohta pysähtyä miettimään sitä, onko tässä meidän tekemisessämme järkeä, josta pidemmin joskus myöhemmin. Minusta tuntuu nyt siltä, että jos kuolema lopettaa jonkin asian olisi se loppunut joka tapauksessa. Ja sen olisi pitänyt loppua jo aiemmin.

Sukulaisten luokse heitetty joulureissu on esimerkiksi mukava perinne, paitsi jos sitä inhoaa kuten itse päällimmäisenä tunteenani tein, ja jos se loppuu isovanhempien kuolemaan niin kai siitä voisi päätellä jotakin. Jos sukua on tärkeää nähdä aina silloin tällöin, mutta vain silloin tällöin, niin se on oma ongelmansa, jonka aikuiset ihmiset voivat ratkoa vetämättä lapsia tonttulakit päässä mukanaan.

Ilokseni muistelen, että vanhempani tekivät tällaisia reissuja myös ilman minua, ehkä ilman siskojanikin, joten ihmiset voivat oppia kaikenlaisia asioita. Se tuo uskoa ja voimia itseänikin ajatellen.

Omaa kuolemaansa on kaikissa tilanteissa hyödyllistä miettiä. Miksei niin, että mitä sitä toivoisi tehneensä ennen kuolemaansa, mutta myös siitä vinkkelistä, että miten sitä toivoisi toisten pärjäävän kun veivin vie panttilainaamoon ja sanoo että lunastaisin tällä sen syntymätodistukseni, johon he vastaavat kohteliaasti että veivi ei ole milloinkaan ollut virallinen rahayksikkö täällä päin, kunnes puodin entiselle omistajalle tehty puhelu tavoittaa omaishoitajansa joka muistuttaa että itse asiassa heillä oli sellainen kampanja silloin kun oli kaikesta pulaa mutta veivejä varastot täynnä kun se kylän veivitehtaan konkurssipesä tuli vahingossa huudettua vaikka oikeasti piti miestä lyödä kun lörpötteli, että sitä jonkin aikaa kyllä käytettiin, oli ihan ilmoitus lehdessäkin, aika pienellä mutta paikalliset lukivat tarkkaan kun oli ainoa mitä saattoi lukea niillä main, ja salakapakka hyväksyi ne myös, siksi se varmaan läpi löikin kun asiaa nyt miettii, ja sitten puhelun päätyttyä terve-elotoivotuksiin sovitaan kasvotusten jääneiden kesken sopuisasti että olkoon tämän kerran kunhan lupaat ettet kerro kenellekään etkä käy toiste, tässä syntymätodistuksesi, jonka voi sitten repiä tai allekirjoittaa tai miten ikinä piru asian haluaakaan sinetöitäväksi ja kuolema on totta.

Jos kaikki menee oikein hienosti kuviosahan jälkeä seuraten niin sitä voi huomata, ettei minulla tässä varsinaisesti ole mitään hätää, vaikka kuolinkin. Lapset tietävät juosta talon editse, jos ovat pakotettuja tätä kautta kulkemaan, eivät he tarvitse ketään tuijottamaan ikkunasta maahisesti kuten olen tavannut tehdä, se tarina elää kyllä sen aikaa mitä ketterän kuntopohjan luomiseksi tarvitaan. Ja kasvojen hylkäämät liikkeettömät ikkunat ne vasta pelottavia ovatkin. Ja omatkin lapset osaavat pysyä poissa, jos sellaisia on, eihän sitä tiedä, jos ne eivät ole milloinkaan käyneetkään. Töitä en nyt kummemmin mietin, ovat päässäni sellaisia organismeja yritykset ja yhteisöt, että sinnittelevät monasti hengissä vielä sittenkin, kun järki niistä on jo huvennut.

Koska vaihtoehto sille, se, että ihmiset ovat tuhoon tuomittuja, murtuneita ja menetyksestä suruisia kuin tiet ovat uraisia on melko lohduton. Mitäpä siinä sitten tekee, paitsi kärsii ja jatkaa elämää, jota koko ajan varjostaa tieto siitä, että aikaisin lähti ja iso menetys oli. Kenelle siitä on iloa. Harvalle on. Suru saattelee vuodet ja vuosikymmenet eivätkä toiset toivu milloinkaan. Siinä on perintöä jätettäväksi.

Kun jos vastavuoroisesti kertoo parhaat vitsinsä ja reseptit niiden takana, ajatusmallinsa ja uskomuksensa, voivat niistä iloita ihmiset heti, vuosien mittaan elämän varrella, ja vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. Ja itsekin saa osansa, kun ei tarvitse hampaita kiristäviä juttuja kuunnella vaan ovatkin laatua, ihan kuin omasta kynästä tämäkin. Eikä tarvitse kuolinpesästä kaivella, että onpa omituinen runo, mistähän tämä yritti kertoa, olisipa voimia selvittää mutta olen niin surullinen, etten jaksa ja sitten jäisi ikiajoiksi selvittämättä, että sehän oli hetken huumassa omasta arjesta ammentaen tilanteeseen tehty runo, joka sai myöhemminkin ajattelemaan, että elämä on sitten hieno mahdollisuus tehdä aivan mitä huvittaa, kunhan ympärillä on ihmisiä, jotka sen sallivat ja jopa siihen ruokkivat. Varsinkin kun siitä vastuullisesti karsii kaikkia sellaisia juttuja, jotka estävät sillä hetkellä iloisempia tekemästä, koska sitenkin ikävästi voivat asiat olla, ettei kiireen keskellä ole aikaa runoja laatia.

Se on hieno oivallus se, että hautausmaa on täynnä korvamatoja. Sieltä niitä saa, kun näitä vanupuikkoja ei enää saa korviin työnneltäväksi. Että jos korvaa kutittaa niin ne hoitavat homman heti kun vain kuolee. Kerrankin palkitaan odotus. Nyt paikat siistiksi niin loppuu korvakäytävä-ärsytys iäksi. Ällöttävyys ei poista väitteen totuudenmukaisuutta, joten seison tämän takana kuin kirkon pakana, kädessä sytytin, jota hän ei epäröi käyttää.

Ammatillisen elämäni mieleenpainuvimpia kohokohtia on myöhässä tilaisuuteen saapumiseni kunniaksi lausumani runo, joka ei mennyt aivan näin tai saattoi se mennäkin. Olin ylpeä itsestäni sillä en pelännyt pilaako tämä urakehitykseni, kun itse seminaarin tai kokoontumisen aihe oli kuitenkin ihan muu ja oikeasti vakava. Seuraukset tästä ovat olleet kaikkea muuta. Välittömästi sain aplodit ja myöhemmin paljon enemmän. Nytkin saan haikeaa iloa, kun tätä muistelen.

Ehkä joskus sitä hyppää linja-auton alle ja se onkin sellainen, jossa on uuteen vauhtiin pompauttava puskuri. Siksi on hyvä olla selusta siinä kunnossa, ettei haittaa hypellellä kun tilaisuus tarjoutuu. Voi luottaa siihen, että seminaareissa runoillaan sopivissa määrin sittenkin, kun itse ei niissä enää milloinkaan käy.

    ikkunasta katson
    aurinko paistaa
    perille päästyäni
    takki kainalossa
    ymmärrän asian
    olevan siten