Luku 45

Aivokuorma

Minulla oli kerran elämässäni sellainen vaihe, jossa luin jokapäiväisen sanomalehteni. Yhteensä joitakin vuosia elämää rytmitti se kolahdus, joka kuuluu, kun Aamulehti tai Helsingin sanomat tipahti välioven synnyttämään tilaan, joka on rappukäytävän ja eteisen välissä. Kun kuulet tämän äänen, on aika käydä nukkumaan tai ainakin sitä on syytä tässä kohdin harkita vaihtoehtona.

Joskus ennen nukkumaanmenoa ja yleensä herättyäni otin sitten asiakseni lukea sen lehden. Että mitäpä tässä nyt on niin tärkeää, että se on minulle asti nähty tarpeelliseksi kantaa. Aika harvoin siellä oli mitään kovin tärkeää. Sen opin yhtenä asiana. Toisena opin sen, että päivästä toiseen otsikkotason asiat pysyvät pitkälti samoina.

Aivan kuin toimituksessakin viikkoa aiemmin suunniteltaisiin, että tämä delfiiniasia on nyt niin tärkeä, että siitä voisi tulla aukeama joka päivä, jos ei muuta niin kerrotaan faktalaatikoilla, että miksi tämä on tärkeää, vaikka se yhteenveto olisi sitten aivan sama kuin on ollut koko viikon. Jokin nimi ehkä korjataan kirjoitusasun osalta kuntoon, jos on aiemmin tullut kuultua se nolosti väärin tai haastateltava on tässä välissä ehtinyt mennä vihille. Tai jälkiä kätkeäkseen on käynyt maistraatin palveluiden parissa muuten vain.

Lehteä tilatessani minulle ei tullut sellaista oloa, että olisin nyt harvain eliitissä seuraamassa maailman tärkeimpiä tapahtumia aitiopaikalta. Lähempänä kokemus oli sitä, että on jossakin Hartwall-areenan katsomopaikassa, josta tapahtumia näkee huonommin myös sen mediakuution kautta kuin mitä näki myöhässä hallille tullessaan sisäänkäyntiaulaan heijastetulta ruudulta. Eikä kukaan huutanut korvaan, että miksi ne vihelsivät taas, en ymmärrä, onpa typerä peli, harrasteessa tuosta ei olisi tullut jäähyä.

Niin aikani harrastin lehdenlukua. Sitten se harmitti enemmän kuin antoi ja keksin ajalleni parempaa käyttöä. Tilaukset vaihtuivat viikko- ja kuukausitasoisiksi ja johonkin teemaan sidotuiksi, sillä sitä jonkin aikaa sieti esimerkiksi Suomen kuvalehteä joka jäi lopulta aika latteaksi sekin. Tähdet ja avaruus on hyvä, siitä minä nautin, paperi on kiiltävää ja tuo kaunistellut kaasupallot käsin kosketeltaviksi niin että niistä jää muistijälki sormenjälkien lisäksi, tilatkaa sitä, jos jotakin. Ulkopolitiikka-lehti on säilynyt luvussa myös vaikka vain sen takia että siinä on usein kauniisti piirretty kansi.

Oli päivälehdillä silti joitakin hyviäkin vaikutuksia.

Opin nimittäin kerran sellaisenkin asian, että on ilmestynyt kirja nimeltään “Scarcity”. Siitä oli tehty arvosteltu tai uutisnosto tai muu, joka opetti minulle asioita. Kerron omin sanoin niin opin samalla miksi kirjoja kannattaa lukea uudestaan erityisesti vuosien jälkeen.

Opin että aivotoimintaa voi ajatella sellaisena liukuhihnana jossa hihnalle sopii tietty määrä tavaraa. Voimme ajatella, että nopeus on vakio, eli hihna rullaa näin raksutellen, töp, töp, töp, se etenee, ja nyt on aivan itsestä kiinni, että onko se sitten nopea vauhti vai ei. Hihnalle sopii kuitenkin aina vain asia kerrallaan, käsiteltäväksi tulee jokin juttu, töp, sitten sille tekee jotakin mielessään tai ei, ja töp, tulee seuraava asia. Silmät auki, töp, olen elossa, töp, nousisiko, ei, töp, herätyskellon torkkua, töp, täytyykin selvittää saako tuota nostettua puolesta tunnista tuntiin, töp.

Näin sitä töpötellään läpi päivän.

Kirjan ydin oli siinä, miten ihmisillä voi olla ongelmia, jotka vievät arvokasta tilaa liukuhihnalta. Että sen sijaan että heräisi ja päättäisi että torkutanpa tovin ja haen sitten tähän apuohjelman, sitä miettiikin, että töp, olen elossa, töp, millä maksan vuokran, töp, nousisiko, töp, vuokranmaksuun on viikko, töp, voisi nukkua vielä hetken, töp, auttaisikohan pikavippi, töp, torkutan ja mietin sitten, töp. Näin ulospäin seurattavasti samaan operaatioon, eli heräämiseen ja uudelleen unille palaamiseen, kuluu monta töppäystä enemmän. Ja jos jokainen ajatus kuluttaa aikaa ja energiaa ollaan nyt jäljessä raha-asiansa kunnialla hoitanutta tai niistä muutoin autuaasti piittaamatonta ihmistä.

Oleellinen ero huomata on sekin, ettei tämä vuokrastaan huolehtija keksinyt sellaista innovaatio-oivallusta kuin torkkuajan tuplausta tunnin mittaiseksi, vaikka se voisi lisätä hänen onnellisuuttaan ja tuottavuuttaan jopa miljoonan dosentin verran.

Scarcity-kirja koettaa tämänkaltaisin havainnollistuksin osoittaa miten tärkeää on koettaa tunnistaa ja ratkaista itseään toistuvasti painavat huolet. Sillä vaikka tuo vuokra-asiakin olisi sellainen, jonka on päässään levolliseksi asettanut, että jos en perjantaiksi mitään muuta keksi niin pyydän isältä lisää maksuaikaa, kun hänen asuntonsahan tämä on, niin aivan varkain tällä murehtimisella laskee elämänlaatuaan monella tavalla. Paitsi noina varsinaisina murehtimishetkinä, myös verottamalla niiden hetkien määrää ja laatua, kun ei murehdi.

Tätä oli tutkittu kokein, jotka voivat kestää nykytieteen käsityksen tai sitten eivät. Tutkimusasetelmissa toistui usein älykkyystesti ja ongelmanratkaisu, eli tutkittavia asetettiin tekemään älyään mittaavia suoritteita eri tavoin ja erilaisin verrokkiryhmin. Raha oli usein se ongelma, jota tutkittavien tietoisuuteen tuputettiin. Tämä tapahtui esimerkiksi siten, että koetilanteen alla muistutettiin jollakin alitajuntaan vaikuttavalla tavalla rahasta, ja sitten tutkittiin, miten se lopputulokseen eri ihmisillä vaikutti.

Eräs tutkimus selvitti maanviljelijöiden älykkyyttä sadonkorjuun jälkeen ja juuri sitä ennen. Tässä sadonkorjuun jälkeen vuoden odotus on palkittu raha-ansioin ja intialaiset maanviljelijät, joita tässä ryhmässä oli, olivat varoissaan ja tiesivät millä summilla heidän pitäisi vuosi pärjätä. Joitakin viikkoja aikaisemmin he olivat vielä kaukana tästä tiedosta, jopa aivan ääripäässä, sillä vasta sadonkorjuun hetki määrittää millä rahoilla tuleva vuosi pitäisi pärjätä. Tuolloin epävarmuus on suurinta, kun mikä tahansa luonnonmullistus voi vielä kaiken pilata. Onnistui sato ja kävi se kaupaksi hintaan mihin hyvänsä, huonoonkin, ainakin heillä oli tieto siitä, että näin siinä sitten kävi, perheen on aika kehittää lisäansioita luontaisravinnekauppiaina ja muovipurkkiloisina.

Niin näillä maanviljelijöillä kuin muissakin koetilanteissa huomattiin tilastollisesti merkittävää älykkyyden lisääntymistä tilanteissa, joissa raha ei huolettanut ihmistä. Sitä joko oli kylliksi tai sen puutetta ei tiedostanut, joten vihjailut rahan suuntaan eivät vieneet ajatuksia vuokrarästien ääreltä heränneen ihmisen suuntaan. Kääntäen, ihminen, jolla oli rahahuolia ja joka sai näistä muistutuksen, jos ei sitä sattunut itse jo valmiiksi vatvomaan, antoivat itsestään tyhmemmän kuvan kuin tekisivät muutoin.

Tämän myötä päädyttiin teoretisoimaan, näin muistelen, että tyhmyys on osittain myös harhakuva. Ihmistä saatetaan pitää tyhmänä ja hän saattaa itsekin pitää itseään tyhmänä ihan vain siksi, että hänen ajatuksensa karkailevat tosiasiassa tärkeämpien asioiden pariin kesken harjoitteen. Kuten nyt voi kuvitella käyvän vaikkapa tilanteessa, jossa läheinen manailee masentuneena sohvalla, kun itse pitäisi keskittyä etäpalaverin seuraamiseen. Aivan muutama sana saattaa silloin tällöin mennä esityksestä ohitse, kun raottaa kuulokkeita kuullakseen vieläkö toinen hengittää.

Voisin kuvitella aiheesta olevan syvempiä tutkimuksia, ja voi olla, että kaikki tämä kertaamani on jo pieleen menneeksi tuomittua. Asia kannattaa siis tarkistaa kuten kaikki muutkin ventovieraiden esittämät väitteet.

Omaksi ilokseni tästä ajatuksesta on silti ollut, sillä olen plasebonkin uhalla ollut huomaavinani, että tietyt murheet toistuvat mielessäni enkä silloin voi kovin hyvin. Siis älykkäästi tai tehokkaasti. Vaikutusmenetelmä ei välttämättä ole tämä, mutta sen sijaan että tuomitsisin itseni vuosien mittaan tyhmentyneeksi Timoksi, ajattelenkin sitä vaihtoehtoa, että ehkä minulla on nyt vain kaikenlaista kuonaa liukuhihnallani. Koeta siinä sitten keksiä luovia otsikoita, kun samalla murehduttaa, että vieläkö kauppa on auki ja ehtisikö sinne, jos oikein juoksisi. Jos pitäisi vielä miettiä sitäkin, riittävätkö rahat ruokaan, voisi jäädä koko kirjoitusasiakin.

Niin ilokseni ja hyödykseni on ollut ajatella, että tämä on nyt paras mihin tällä aivokapasiteetillani kykenen, mutta ratkomalla niitä toistuvasti liukuhihnalle hyppiviä ongelmia saatan juuri ja juuri vapauttaa aivojani johonkin merkityksellisempään. Kuten kaupassakäynnin suhteen voi käydä siten helposti, että kertaa mitä tärkeää sieltä tarvitsisi ja toteaa ettei oikeastaan tarvitse niitä tänään, että ehtiihän sitä aamulla ennen nukkumaanmenoakin.

Toisaalta tämä löytö on herkistänyt myös miettimään sitä, moniko tyhmänä pitämäni ihminen onkin oikeasti vain tyhmempi kuin voisi oikeasti ollakaan. Jos samalla pyörittelee lapsiperhearkea ja kuinka sen sovittaa kaiken muun elämän sekaan niin ehkei ole tyhmyyden osoitus, ettei keksi kaikkina hetkinä mitään järkevää sanottavaa. Voin sitten omalta osaltani kärsivällisesti toistella ja tukea tietäen vaiheen tilapäiseksi, tai jopa harrastaa mielipuuhaani eli sellaisten ongelmien ratkaisua, joita kukaan ei ole pyytänyt minua ratkaisemaan.

Ääneentoivomaton ongelmanratkaisu se vasta onkin raivostuttavaa, kenties, mutta raivokin on tunne ja siten muistuttaa elämisen ihanuudesta tunteen laantumisen jälkeen. Eikä varmasti kukaan pyytänyt ketään keksimään tultakaan, että otapa Örge keppi kauniiseen käteen ja kehittele joku tapa, jolla saamme tämän kirkon tuhotuksi. Haluan uskoa, että Örge keksi tämän itse, ehkä siksi koska hänellä oli kaikki maailman kepit ja koetti keksiä miten niistä saisi halutun valuutan ennen kuin risutalo romahtaa painonsa alla niskaan.

Sitten naapurin Äfge keksi kesyttää koiran ja opettaa sen noutamaan keppejä. Tulta sai alleen kirkko mutta niin myös naapuriviha. Ihmiskunnan kolmas keksintö tuli siitä.

Kannattaa siis miettiä mihin aikansa käyttää ja saisiko aivojaan vapautettua muuhunkin miettimiseen, koska tyhjyydestä voi tulla vaikka mitä. Ihmiskunnan keksintöjen listalla on vielä tilaa, viimeksi kun katsoin ei kärkikymmenikkökään ollut täynnä. Ja yksilötasolle riittää varmasti vähempikin. Voi vaikka keksiä miten nukkua ilman että virittää herätyskelloa, se on minulla työstössä. Tässäkin ajatus jonka saa varastaa, jos omakseen kokee. Kertoo sitten, miten sen teki, olen kiinnostunut kuulemaan.