Luku 44

Jos et tunne

Joskus oli sellainen aika, kun iigee tarkoitti kotimaista tietoverkon yhteisöpalvelua. En puntaroi tätä sen pidemmin, sillä aiheesta julkaistaan varmasti joskus kiehtovia kirjoja jollei niin ole jo tajuttu tehdäkin, mutta tähän hetkeen ammennan sieltä erään muistijäljen. Ihmiset kun saattoivat tuolla tehdä risuaitajulistuksia, kuten nykyäänkin, joilla sitten identiteettiä kuvattiin ja rajoja vedettiin.

Ehkä siinä mielessä risuaita on aika sopiva termi, enpä ole tullut aiemmin miettineeksi. Siinä tontille raahataan risuista rakennettavaksi aitaa, tai ehkei tarvitse edes raahata, jos vain toteaa, että tästä pidemmälle en lähde karsimaan, nuo ovat jo naapurin hommia hoitaa kuntoon ja siten tulee kertoneeksi missä mielestään menee raja. Jos naapurit ovat sitten yhtämieliset siitä, että raja on metrin verran tännempänä, kumpikin omalta maaltaan viittoen, niin jäljelle jää hiljenevä erimielisyys ja risuaita riita-alueelle sen symboliksi.

Yksi näistä tietoverkkoajan risuaidoista oli sellainen julistus, joka kuului, että jos et tunne, älä tuomitse. Mikä on varmasti hyvä selkänoja ihmiselle, joka kokee itsensä väärinymmärretyksi ja tuomituksi missä vain kulkeekaan. Kuten itse joskus henkisesti väsyneenä ja fyysisesti elämää nähneissä vaatteissa kaupoissa kulkiessani kuvittelen. Että saatan näyttää hyvin potentiaaliselta näpistelijältä ja erittäin epätodennäköiseltä ostajalta niissäkin tilanteissa, kun en taskuihini joitakin jääkiekkovarusteita ja astianpesukoneita kätkisikään. Samastun siis hyvin tuohon leimaan, johon ihmiset pukeutuivat, vaikka erilaisena nuorena en välttämättä sitä ääneen julistanutkaan.

Tuossa ohjenuoressa on näin varttuneemmin aivoin miettiessä tietynlainen ongelma. Ongelma on siinä, miten tutustumisen jälkeen tuomitseminen onkin oletettavasti sallittua. Miksi sitä muuten kiellettäisiin vain näin tuntemattomiin kohdistuen. Että kun tunnet, niin saat tuomita.

Alkuperäisestä leikattu ohjeistus malliin älä tuomitse ei ole aivan yhtä iskevä ajatus, joten ehkä siksi sen kantajia ei silmiini osunut. Tai sitten niitä oli ja saattoi olla enemmänkin, mutta asia ei vain jäänyt mieleen.

Olen joskus tuominnut ihmisiä ja varmasti syyllistyn siihen edelleenkin. Sitä saattaa olla ankarin itseään kohtaan, mutta rippusia vyöryy silti ohikin. Tarjoan muutaman esimerkin.

Karsastin joskus kovasti Absoluuttista nollapistettä noin musiikillisesti ja erityisesti sanoituksellisesti, niissä kun oli ihmeellistä tajunnanvirtaa ja hyvin vähän asiaa. Vaikka sitä teini-iässä siedinkin muutamien hittien tähden, vasta myöhemmin Suljettu-levyn puhkisoitto paljasti miten polveilevia tuntoja ja tarinoita sanojen sekaan voi olla kätkettynä. Mitä se kertoo ihmisestä ja päässään vallitsevista tunteista, että portaat ovat raskaat nousta, millaisella kasvutarinalla sitä löytää itsensä paljastumista peläten raapustamasta isänsä nimestä väännettyä anagrammia pohjamutiin, milloin sitä havahtuu siihen, että viihtyy paremmin pimeydessä kuin valopylvään heittämässä loisteessa? Näihin tuntemuksiin voi Absoluuttinen nollapiste sysätä heittäytymään, tutustumaan itselle tuttuun, vieraaseen, unohdettuun ja salattuun.

Nostan Tommi Liimatan jatkoesimerkiksi, vaikka Portaat-kappaleen nyt ainakin on sanoittanut Aake Otsala, sillä Tommi on ollut itselleni tuttu inhokki jo vuosikymmeniä ennen kuin opin edes auttamasti erottamaan kappaleiden bassoraitoja. Siksi keskiössä hän.

Tommiin tykästyin siis Suljetun herättämien ajatusten myötä ja hänen kirjoittamansa Jeppis-kirjapari toi ihmisen lähemmäksi itseäni. Löysin jonkin haun myötä, että hän oli tehnyt kirjeenvaihtokirjan Kotiteollisuudesta tutun Jouni Hynysen kanssa, kirjan, jonka nimikin on tunteita herättävästi “Rillipää ja läski”. En pitänyt Hynysestä hänen äijämaineensa vuoksi eikä Kotiteollisuus radioaltistumieni puolesta ollut iskenyt myöskään, joten tartuin tuohon odottaen jotakin vastakkainasettelua kuten susisurkeassa Anderssonin ja Kosken “Sinivihreä ja punavalkoinen” -väittelykirjassa, jota en oikein osaa suositella kenellekään, jos ei hae vastaesimerkkejä elämäänsä.

Siksi yllätys olikin suuri, jos ei nyt odottamaton, kun Tommi ja Jouni purkivat tuntojaan, perhe-elämäänsä ja miksei muistaakseni rahtusen verran musiikkiakin. Että hankkiako lapsia vai ei ja millaista on meno Lontoossa, kun siellä sattuu käymään. Se tuntui rehelliseltä. Tässä sitä nyt kirjoitellaan, saatoin vaimon unille, nostin pöydälle pullon punaviiniä ja vietän seuraavat tunnit sinun kanssasi, saattoi Jouni sanoa.

Arvostukseni miestä kohtaan nousi, koska tajusin jälleen kerran, etten tiennyt kuka hän oikeastaan oli. Enkä yhtä kirjeenvaihtokirjaa myöhemminkään voi väittää tuntevani, mutta se loi sillan, jota pitkin rohkaistuin käymään edemmäs. Ehkä hän ei olekaan vain sellainen rivosuinen rääväsuu kuin minun muodostamani tai minulle tarjottu mielikuva antoi ymmärtää.

Kun nyt kuuntelen Kotiteollisuutta, kuuluu se toisenlaisena kuin ennen. Voihan siellä olla katteetonta lähikuppilauhoakin. Mutta tulkitsen sitä surun silittämänä.

“Meidän häätanssibiisi”, huudetaan yleisöstä eräällä keikkatallenteella kun soimaan käy kappale “Pakko on vain kuolla”. Huutajaa en tunne, joten ehkä kaiken lopullisuuden, avioliitonkin, alleviivaus oli tässä ironisesti mielessä. Mokomalta löytyy suoria rakkauslauluja, Kotiteollisuuden tuotantoa en vielä kovin laajalti tunne, joten ehkä sieltäkin. Tämä kyseinen kappale kääntyy kuitenkin loppua kohden “kaipa sitä voisi jatkaa tätä yhteistä matkaa” -toistoista “turha palella yhtä matkaa” -irtipäästämiseen. Yhdessä voisi olla, mutta velvoitteet ahdistavat, näin tulkitsen ja siksi sitä säästää toistakin, kun eroaa, vaikka se kylmän käymistä omaan elämään tietääkin.

Voin yhtyä yleisöstä huudettuun ajatukseen, vaikka häät ovatkin vielä tanssimatta. Ihan kuin meillä.

Herkkää ja synkkää. Siitä minä nautin ja siksi Hynystäkin käy arvostaminen. Kenties tässä ajan mittaan löydän myös sen tuntemattoman sanoittajan valoisuuden, joka innoittaa minut tulkitsemaan ihmistä, joka ilakoi miljoonista rakkaudentuoksuisista ruusuista. Että mitähän aivohalvausta se tunnemaailmana edeltää, onpa mielenkiintoista miettiä. Ehkä joskus löydän sellaisen tasapainon ja onnen, josta ymmärrän, ettei tarvitse saada sairauskohtausta voidakseen ilakoida näin.

Frank Mäntymäki, Maj Karmasta ja muista tuttu Herra Ylppö, oli sellainen pirtaani petollisuuttaan vastakarvaava naistenmies niillä altistuksilla, joita tuotannolleen olin saanut. Minulle tärkeä ihminen kertoi kuitenkin saaneensa tuotannostaan voimaa, avasi sanoituksien taustoja ja omia tunnesiteitään niihin, ja annoin Frankillekin mahdollisuuden. Tuotantoaan läpikelaillessani kävi sitten niin, että jos tarinat yhä olivatkin kamalia, löytyi niiden henkilöistä uhon sijasta hieman hukassa oleva hahmo, joka saattaa olla Frank tai sitten joku aivan muu. Hänen laulunsa ovat kuitenkin saaneet miettimään asioita myös pettäjien ja myöhemmin samasta syystä itseensä pettyneiden näkökulmasta, enkä enää näe niinkään tunteetonta pelaajaa kuin uhrin, joka nyt vain toimii kuten parhaiten kipujensa keskellä tuntee hyväksi, vaikka se tuntuisikin pahalta.

Herra Ylppö ja ex julkaisi tässä uutuuslevyn, Loven, josta olen ammentanut valtavasti. Saatan tunnistaa joitakin tuntoja ja ehkä se tekijän tavoittelema toivokin tuolta löytyy. Kannatti siis tutustua, kun en tullut suoraan sivuuttaneeksi, vaikka syksyinen sinkkukappale ei vielä kuunteluun jäänytkään. Olisi ehkä pitänyt tarrata siihen heti kun lakanoita ei vielä oltu sahailemassa niin olisi voinut löytää näkökulmia tuovia lyriikoita erosuunnitelmien lomaan siteerattaviksi.

Siirtymää kohti viihteellisen voimistavaa pomppumusiikkia on muutenkin tapahtunut. Heikki Salo kehui laululyriikkaoppikirjassaan “Kahlekuningaslaji” Maija Vilkkumaata ja annoin jälkimmäiselle uuden mahdollisuuden sitten teinivuosien. Kaikkien hittien seasta ja takaa löytyikin aika surullisia tarinoita, jos mietti sitä, millainen ihminen olisi valmis ja kyvykäs jo lapsena juonimaan toisen syntymäpäiväjuhlat toiselle tolalle ollakseen itse välttämättömyydestä ainoa ystäväehdokas. Millaisista kasvuoloista hän ponnistaa? Monien muidenkin laulujen surkeat ihmissuhdekiemuralaulutkin antavat kuvan omanlaistensa ongelmien parissa tanssivasta ihmisestä, joka tavoittelee tukea löytämättä sitä itse itsestään. Sellainen kuvitus ruokkii mielikuvitusta, kun miesvihan huutamisen lomassa rauhoittuu pohtimaan, että mikä saa ihmisen ajautumaan tällaiseen pisteeseen, jota Maija sanoissaan kuvailee.

Uskallan siis pitää häntäkin arvossaan, mikä on mukavaa. Näin niitä ystäviä kertyy aivan huomaamatta, heidän.

Itselleni aivan äärimmäisenä takinkääntönä tutustuin nuottikirjan opastamana Dingonkin sanoituksiin ja löysin niistä piirteitä, joita en lapsena ja teini-ikäisenä altistuessani nähnyt. En tiedä onko Neumann nero, mutta ainakaan laulut eivät ole sellaisia yksinkertaisia rallatuksia, jollaisina niitä muistelin, tai niiden ei ainakaan enää tarvitse mielessäni olla sellaisia.

Onhan tässä tutustumisessa ja tulkintojen teossa sellainen riski, että ihminen onkin tarkoittanut jotakin aivan muuta. Sitten ihailen jotakin Tommin, Jounin, Frankin, Maijan tai Pertin ihmiskäsitystä ja rohkeutta kertoa asioista kuten ne kokevat, vaikka he itse olisivat tarkoittaneet jotakin aivan muuta tai aivan vain tyytyneet kirjoittamaan ajatuksiaan ylös. Ja tämäkin sana tuli tähän vain koska en keksinyt mitään mikä rimmaisi ja päätin laittaa jonkin, joka kiinnittää huomion pois riimirakenteen hajoamisesta.

En tällä hetkellä osaa pitää sitä maailmanloppuna, vaikka saisin henkilökohtaista postia, että tämä on kunnianloukkaus, pyyhi nuo sanat tai muuten, paitsi sen ystävyysmaininnan voit jättää, ollaan vain, enhän ylipäätään laittaisi tällaista rehellistä viestiä jollekin ventovieraalle.

Oikeastaan se mihin olen näissä ihmisissä tutustuttuani ihastunut, on ollut heidän rohkeutensa. Sanat voivat kertoa kauheuksista tai tylsyyksistä, mutta niistä kuvastuu pyrkimys kertoa jotakin aitoa, rehellistä. Etten ehkä tiedä miksi tältä tuntuu mutta tältä se tuntui, tai jos nyt kuvittelisin itseni pikkulapseksi niin jotakin tällaista voisi päässäni pyöriä. Ilman että sieltä olisi siivottu, välttämättä ainakaan, sellaisia reunoja pois, ettei varmasti kukaan näkisi mitä oikeasti tapahtuu, että miten tämän kätkisi tai kääntäisi onnelliseksi. Ettei kukaan vain näkisi minua ja varsinkaan vikojani.

Tätä samaa tapahtuu myös oikeiden, aitojen, arkisten ihmisten kanssa. Sitä voi tutustua ja jos omat ennakkokäsitysmielikuvat romuttuvatkin suuntaan tai toiseen, samalla niiden tilalle tulee vähitellen jotakin aitoa. Muodostuu käsitys ihmisestä, ihmissuhde, jota voi myöhemmin viilata uusiin suuntiin, kun tietämys kokemuksien myötä karttuu. Samalla voi oppia jotakin itsestäänkin, jos uskaltaa itseään esille nostaakaan. Ehkei opi, jos itsetuntemus on jo huipussaan mutta olkoon se sitten osoitus siitä, että on maalissa.

Kaikki tämä voi käydä myös hyvin nopeasti. Ei haittaa, vaikka suojelisi itseään kokemuksilta ja kertomuksilta. Ei, vaikka sitä jatkuisi vuosikymmeniä. Ei tarvita kuin kohtaaminen tai kaksi niin kaikki voi muuttua. Vaikkei se tapahtuisikaan tunnissa tai päivässä niin samanlainen vuosikymmenten matka toisella tapaa voi saada ihmeitä aikaan. Pienestä se alkaa, aivan kuten joskus aiemmin, kun on päättänyt, että tästä en puhu kenellekään. Toimii vain toisin päin, että tästäpä puhunkin kaikille. Ja korjaa tätäkin asioiden listaa ja kertomisen suhdetta matkan varrella, kun havaintoja kertyy.

Näin pohdin ja nyt ajattelisin ohjenuoran veistoksen niin, että jos et tunne, tutustu. Varsinkin jos tunnet vastenmielisyyttä, niin tutustu jo pelkästään itsesi tähden. Jostakin se tunne kumpuaa etkä välttämättä ole ainoa osapuoli, jolle näin käy. Kun kaksi vastenmielistä kohtaavat puhkeavat kuplat. Ehkeivät kukkaan mutta kukka se vasta onkin sellainen kuoleman symboli, ettei väliksikään, jos niistä joskus jää paitsi.

Tuomita ehtii aina myöhemminkin, mutta kerran tuomitusta on vaikea pyyhkiä leimaa pois.

Ja jos monimerkityksellisyysmielessä tilanne onkin se, ettei tunne tunteita, niin sitäkin voi harjoitella ja työstää. En usko, että on pakko, koska elää voi aivan tunteettoman ilmankin eikä se elämästä sen arvottomampaa tee kuin muidenkaan räpellys. Mutta mahdollisuus sille kannattaa antaa, sillä siinä on jotakin hienoa, että antaa mielikuvituksen virittyä muistojen matkassa ja sitten seurailla kuinka kasvot vääntyvät erilaisiin ilmeisiin. Voi olla hymyä ja sitä kaunistamassa kyynel.

Musiikilla voi harjoitella salaa omissa oloissaan, kunnes on valmis isoon, tuntemattomaan maailmaan. Niin taisin itsekin tehdä, vaikken tiennytkään mihin ryhdyin.