Luku 43

Näkymättömyystaika

Toisella vanhemmistani oli lapsuudessani silmiinpistävä piirre paeta kameraa ja vältellä yhteiskuvia. Hänet voi tunnistaa siitä, ettei häntä löydy perhealbumeista, vaikka niitä muutoin kosolti lapsuusvuosiemme mittaan kerääntyikin.

Tai löytyy hänkin niistä toki, mutta harvemmalla edustuksella kuin läsnäolonsa antaisi ymmärtää. Historiantutkijat voisivat päätellä kyseessä olleen jonkinlaisen vuorovanhemmuuden, jos olisivat näin valokuva-aineiston varassa pakotettuja arviointejaan tekemään. Jos nyt tilastollisesti merkittävästä erosta oikeasti on kysymys.

Mieleenpainuva asia oli minulle siksi, koska näistä kamerapakoiluista tuli isoja periaatekysymyksiä.

Ensin sitä saatettiin hiljakseen kierrellä kameran ja kuvaajan takana, jotta ei vahingossa päätyisi kuvaan. Jos oli käynyt niin kehnosti, ettei ollut ehtinyt paeta jo jonnekin toisaalle ennen kuvaushalukkaan ilmaantumista. Kun joku kuvattavista sitten huomautti, että hei tule sinäkin kuvattavaksi, tai että nappaapa tuostakin kuva niin jää muisto tästä päivästä, alkoi sanallisempikin pakoilu. Että älkää nyt kun ihan hirveä kuva tulee ja tässä nyt ole aikaa poseerata ja en minä halua. En saata muistaa menikö tuo ikinä sanaharkaksi mutta useammin muistan tilanteita, joissa kuva on sitten jäänyt ottamatta kuin että sitä olisi luvan kanssa napattu.

Tätä tapahtui niin perhepiirissä kuin suvun kesken ja muuallakin, joten kyseessä voi ajatella olleen tavan. Asiaa auttoi se, jos näitä kuvainkaihtajia oli useampia, jolloin he saattoivat ryhmänä todeta, että meistäpä ei sitten kuvia otetakaan, kiitos vain. Mutta mielenkiintoista on se, miten näitä löytyi molemmilta puolin sukua.

Ehkä poseeraamista ei ole opetettu lapsina? Ja valokuvien ilmeille nauramista taas on. En nimittäin itsekään ollut mitenkään intomielinen kuvattava, mitä vaikkapa koulukuviin tuli, sillä pidin itseäni toistuvasti typerän näköisenä ilmestyksenä. Kenties näillä välttelijöillä oli samanlaisia tuntoja.

Omituista joka tapauksessa on se, miten noin arkisen mitättömästä asiasta voi tehdä ohjelmanumeron. Kuvista suurin osa on joka tapauksessa keskimääräistä huonompia ja suurin osa kaikista kuvista on luokattomia, jos niitä arvottaa taiteellisin, sisällöllisin tai millä tahansa mittareilla. Miksi sen kuvan, joka on otettu itsestään, pitäisi olla millään tapaa linjasta poikkeava?

Varsinkin jos itse on vain yksi silmiä väärään aikaan räpsyttäneistä laajemmassa ryhmäkuvassa. Ihmiset kun ovat kuitenkin eniten kiinnostuneita itsestään ja kääntävät katseensa vasta sitten muihin.

Eikä se miltä näyttää kuvasta kerro mitään siitä millainen on.

Vaikka tuo vanhempani käytös olikin omituista ja herätti keskustelua näin sisäisesti kuin sisarustenikin kanssa, jäi asia siltikin ratkaisemattomaksi. Sitä ei tullut työstettyä, että mikä valokuvaamisessa pelottaa, eikä siten myöskään peilattua omaan toimintaan, että miten omaa kamerakammoa voisi työstää. Aikuisuuteen saakka kannoin mukanani sellaista kuvaa, että nyt otettu taltiointi näyttää minut sellaisena kuin olen ja määrittää minua aina. Että jos olen pukeutunut hassusti ja kantanut hupaisasti leikattua tukkaa niin sellainen nyt sanelisi jatkopalani lopun elämääni, kun kaikilla oikeilla menestyjillä on tietysti ollut siistit, vähintäänkin ajanmukaisesti trendikkäiksi katsottavat puitteet ja kaunis hymy eikä sellainen pelokas irvistys, jonka kuvaaja vaivalloisin sanankääntein pakottaa samalla kun sisäisellä äänellään miettii ammatinvaihtoa.

Tässä näkyy poikkipuolisesti myös vertailemisen vaara käytännössä. Kun omalta vanhemmaltaan todisti toimintaa, jota piti höperönä, kiusallisena ja nolona, sitä piti itseään sangen normaalina, kun ei sentään samanlaisin sanakääntein paennut tilannetta. Että saattoi aina silloin tällöin asettua kuvattavaksi, jos ei mielellään, niin ainakin vastahakoisuuttaan ilmoittamatta. Pienikin parannus oli tarpeeksi hyvä, vaikka vuosikymmenten läpi näkisi, että tässähän olisi hyvää johtolanka, josta lähteä purkamaan rullaa auki.

Valokuvissahan on sellainen vaara, että niitä ei voi hallita. Julkisuudessa enemmän aikaansa viettävät ihmiset ovat tämän minulle kertoneet otsikoihin nostetuilla lainauksillaan. Kenties tässä pelossa on hieman sitä, että kun valokuvia kierretään ja ihmisiä kysellään kuten tavataan, että kuka se tuo tuossa sitten oikein on, niin aina joskus sormi voi osua vanhempaani. Ja mitä sitten puhutaan, sitä ei halua ajatellakaan. Siksi parempi mitä vähemmän kuvia on kierrossa.

Kuulostaa järkevältä.

Ystävystyin taannoin ihmisen kanssa ja tulimme puhuneeksi kouluaikaisesta viittauskammosta. Siis siitä, että pitäisi nostaa käsi pystyyn ja ottaa riski puheenvuoron saamisesta. Muistan vahvasti sen tunteen, joka liittyy tällaiseen tilanteeseen, koska siitä irti ravistelusta on vasta lyhyt aika. Keskustelun mittaan puimme tätä taktikointipuolta, että jos nyt tässä tunnin aluksi viittaan ja vastaan kerran tai kaksi, voi hyvin olla niin, että lopputunnin saan olla rauhassa. Tai laajemminkin, jos on aktiivinen alkupuolella kursseja, voi kenties sen varjolla lasketella loppuajan, kun opettaja haastaa, että vastatkaapa välillä joku muukin, eikä ainakaan viittaamatta vaadi, että sanopa Timo, koska kenties luottaa siihen, että viittaisin jos tietäisin.

Tämä on melko merkityksellinen kammo, jos sitä ei ole kokenut. Koska viittaamisessa pelko, sellaisena kun asiaa puimme, ei ole niinkään siinä, tietääkö mitä on sanomassa tai ei. Itse sisällöllä ei ole merkitystä, eikä asia siten liity ujouteen tai erehtymisen pelkoon sellaisena kuin opettajat voisivat sitä sanallistaa. Että rohkeasti nyt, saa vastata väärinkin, siinä sitä oppii.

Neuvo on tosi ja hyvä mutta lääke toiseen vaivaan.

Ongelman juurisyy on esilläolo, se, että ihmisten huomio kääntyy minuun. Että minä olen esillä enkä vain omassa rauhassani oman itseni kanssa. Viitatessa on riski sille, että näkymättömyystaika murretaan nimeni lausumalla ja sitten kaikki näkevät millainen olen. Se on hirvittävä tilanne, jos on oppinut olemaan omissa oloissaan, välttämään huomiota ja tyytymään siihen mitä mielessään keksii tai muilta salaa poimii.

Luulin että äitini oli kummallinen tapaus paetessaan kameroita ja pitäessään puoliaan niitä vastaan. En ymmärtänyt, että hän halusi pitää kiinni vaivalla luomastaan taiasta, joka antoi kyvyn kulkea ihmisten keskuudessa, elää sillä tavoin kuin hyväksi tunsi. Enkä sitä, että niin olen halunnut itsekin.

Enkä sitä, miten tällainen pelko kytkeytyy kaikkiin keksimiini turvaksi taiottuihin suojiin. Toivoo ja kehittää sitä sitten erityiskyvykseen lentotaitoa, näkymättömyyttä tai muuta, saa sen kylkiäisenä pelon, että se riistetään kesken käytön. Jotta tällaisestakaan työkalusta olisi iloa ilman harmia pitäisi ensin opetella selviämään ilman. Hankkii sen turvasuojan sitten sen jälkeen, jos yhä tarvetta näkee. Välttämättä ei näe. Ainakin näkymättömyyden suojasta itsestään tuli minulle hyötynsä suhteen näkymätön.

Ehkä lentämisen kanssa näin ei kävisi, ajattelen ja silittelen ulottuviltani löytyviä valaisimia.