Luku 40

Kuplakopla

Olen harvoin törmännyt poliiseihin mutta silloin tällöin niin käy keskustelujen käänteissä. Ainoa tähänastinen kertani on romanttinen menestystarina, kun sateella sudin pitkälle venyneiltä treffeiltä kotia kohti. Oli pitkittynyt torstai-ilta, kello jossakin puolenyön tietämissä ja kello oli viritetty herättämään aamuviideltä.

Koska olin nuori ja edellisistä treffeistä aikaa ei tässä yhtälössä ollut ongelmia. Oikeastaan koen yhä nuoruuden tuntemuksia hetkinä, jolloin eläminen verottaa yöunia. Normaaliarjessa ehdin nukkua kylliksi ja kyllin usein, joten univaje on poikkeuksellista, ja kenties sen tähden sitä tuntee elävänsä erityisesti silloin kun tärkeät menot typistävät uniaikaa.

Poljen siis ilossa päin kohti kotia halki hiljaisen kaupungin. Ohitan vauhdilla kävelijän, viuh, enkä tee sitä ahdistavan läheltä, mutta riemuitsen kun joku toinenkin sattuu yöelämässä kulkemaan. Lähestyn suojatietä joka nykytermein olisi pyörätien jatke ja hidastan, koska sen tienoille on pysähtynyt poliisiauto. Koska hytissä on sisävalo ja hääräystä otaksun, että heillä on hyvä syy olla pysähtyneenä niille main. Tällä ajatuksella jatkan matkaani. Tuijotan kuljettajaa ohimoon, päänsä kun on kääntynyt apukuljettajan suuntaan, ja olen valmiina poimimaan merkkejä siitä, että olisivat aikeissa lähteä liikkeelle. He ovat kolmion takana, joten tunnistan oikeuteni enkä epäile, etteivätkö hekin osaisi asiaa mahdollisesti jopa oikean lain ja mahdollisesti pykälänkin nimeämisen tarkkuudella.

Tätä tavallista ympäristön tuntemattomien tekijöiden tarkkailua, rutiininomaiseksi muodostuvaa riskinhallintaa, jota joutuu tekemään, kun omista oloistaan muualle uskaltautuu, siis. Joskus omissa oloissaankin, kun silmäkulmassa vilahtaa jokin outo. Oliko se hämähäkki? Mies? Jokin muu, mikä? Kunnes mieli rauhoittuu, että niin tosiaan, pihalle pystyttämäni noitahattuinen variksenpelätinhän siellä jousen varassa heiluu, miten mahtava idea olikaan pystyttää se pitämään virpojat poissa, vielä tähän oma katse tottuu kuten tuohon irvistävään kurpitsapääluurankolyhtyynkin, jolla hätistelin joulupukin.

Lähden ylittämään katua ja poliisiauto liikahtaa eteenpäin. Lukkojarrutan kuin ammattilaiset, liu’un pyörineni päin ovea, kotvaseksi katseeni kohtaa kuljettajan ja putoan peilin kanssa katuun. Auto pysähtyy risteykseen, virka-asuiset nousevat minua pelästyneempinä tutkimaan tuhoja. Toinen kysyy vointia, toinen nostaa pyörää ylös jalan varaan. Kerron ettei hätää, olenhan tottunut kaatuilija, viitaten kiekkouraani, jota he eivät ole tuntevinaan. Kuulen että kypärää kannattaisi käyttää. Kuljettajaksi tunnistettava kertoo miten ei huomannut minua pimeydessä ollenkaan, johon en kohteliaasti kommentoi sisävalon mahdollista vaikutusta, enkä sitä, ettei hän missään kohdin kääntänyt katsettaan minun yleiseen suuntaani. En uskalla ottaa riskiä siitä, että hän sanoisi tarkastaneensa vasemman sivun hyvin monimutkaisen peilijärjestelmän avulla, se olisi innostavaa mutta myös noloa kuultavaa aiheettomaksi jäävän syytökseni jälkeen.

Ohittamani ohikulkija kävelee ohi ja kysyy tilannetta ja tarjoaa apuaan. Kerromme kaiken olevan kunnossa.

Juttelemme kuljettajan kanssa hetken maijansa takatilassa, jonne on häkitetty myös jokin laitapuolen kulkija, joka on ehkä myös aiemmin törmännyt poliisiin. Ymmärrän sanomattakin, että kohtaloni voi olla sama, jos vastaan väärin, joten kieltäydyn ambulanssista ja kerron selviäni omin voimin kotiin, kun kerran pyöräkin selvisi kieroutumatta ja pysyy pystyssä omin voimin. En koe olevani sitä huonompi. Kuljettajapoliisi ottaa yhteystietoni ja lupaa soitella seuraavana päivänä vointiani ja asian suhteen etenemisestä muutenkin. Välissä hän vaientaa takatilan huutelijaa, josta en oikein ymmärrä onko hän puolellani vai enemmänkin vihainen siitä, että kulutan heidän aikaansa, joka oli ehkä ollut oikein sopuisaa ennen välirikkoani. Toinen poliiseista potkii ulkosalla vanteita tai sitten hän on ollut vaiti, sillä en muista olemassaoloaan pyörännostohetken jälkeen.

Kenties taktista häveliäisyyttä, kenties aivotärähdyksen syytä.

Jossakin kohdin matkani jatkuu kohti kotia ja yhytän vielä jalankulkijankin, jonka kanssa käymme yhtä matkaa muutaman sata metriä kotinsa edustalle. Hän kertoo kuulleensa kolauksen ja arvanneensa että vauhdilla hänet ohittanut pyöräilijä voi liittyä tapaukseen. Ja lupaa puolustaa minua, jos poliisit heittäytyvät hankalaksi. Hänellä kun oli kokemuksia. Ei niin että pyytäisin yhteystietoja, mutta mietin myöhemmin, että juuri näistä syistä on paikallislehti ilmoitusosioineen. Hei, sinä, joka todistit pyörän ja poliisin törmäystä, otahan yhteyttä, terveisin se-ei-poliisi.

Aamuyöstä kotiudun, aiempi treffiseurani odottaa malttamattomana sähköisten viestimien äärellä, hyväksyy selitykseni, menen nukkumaan, kulutan viikon viimeisen työpäivän väsyneenä kipeän kyynärpään kanssa, poliisi soittaa päivällä, että saivat peilin painettua paikalleen ja että heidän puolestaan kaikki on tällä hyvin, kysyy vointiani, kerron vieväni pyörän kausitarkistushuoltoon, minulle ei tarjota korvauksia, ja vuoden sisällä muutamme ensin mainitun kanssa yhteen.

Tämä tarina tuli mieleeni, kun vuosia myöhemmin tulimme uuden ihmisen kanssa pubissa puhuneeksi poliiseista, hänen kertoessaan, kuinka ei tiedä epärehellisempää ammattiryhmää. Hän viittasi vakuutuspetoksiin, tai ehkä ne ovat olleet vain liioitteluyrityksiä, joita sai kuullakseen erään ammattilaisen niistä kehuskellessa. Mietimme sitten tovin, että miksiköhän näin on.

Tuli mieleen sellainen teoria, että poliisit kun näkevät varmaankin kaikenlaista vilppiä ja kehnoutta, niin sitä varmaankin helposti säätää itsensä sellaiseen mielentilaan, että maailma on juuri niin paha kuin miltä se pahimmillaan näyttää. Että kun menee taas kerran perheväkivaltariehumista selvittämään ja siellä on taas asunto täynnä tuttuja hämäräveikkoja ja autojen cd-soittimia, vaikka edellisistäkin tapauksista on vasta oikeuskäsittelyt tulossa, niin sitä kenties kuvittelee olevansa aika hyvä ihminen, kun korkeintaan syyllistyy väittämään varastetuksi perämoottoria, joka on oikeasti sukulaiselle kaupattu. Tai vastaavaa.

Ja ehkä sitä omassa lähipiirissään ja viiteryhmässään onkin.

Kun päivät pitkät poimii juoppoja ojista, joihin ovat autoineen päätyneet, sitä ei välttämättä tule ajatelleeksi itseään keskimääräistä huonompana kuljettajana, vaikka silloin tällöin ajaisikin polkupyöräilijän ylitse. Onhan siinä vikaa toisessakin. Mitä luottaa poliisiin. Ehkä tahallaan tähtäsikin päin, vihaksi pistävät nämä anarkistit, saisi joku ajaa kaikki ne keiloiksi.

Tästä laajemmin tulin miettineeksi kuinka tavanomaista tällainen vertailun kautta itsensä määrittely mahtaa ollakaan. Että kun ympärillä toimitaan tavalla millä hyvänsä, voi itsensä nähdä ihan hyvänä, jos toimii vähänkin paremmin. Tai vain vähän huonompana, jos ei ole aivan yhtä hyvä. Vaikka verrattuna laajempaan joukkioon sitä saattaa olla aivan hirveän kamala ihminen. Sopranos on sellainen televisiosarja, jossa tällainen kuplautuminen näkyy viihdyttävän hyvin. Yksi syy siitä pitämisestäni on se. Omaa äitiään ei auta kohdella kaltoin kiukutellen tai ivaten, siitä saa vihat päälleen kavereiltakin, mutta vaimon pettäminen ja ystävän murhaaminen, no, joskus näin on tehtävä, tämä ala on sellainen.

Menen spekuloinnin puolelle, mutta markkinoinnin ammattilaisten seassa saattaisin kuvitella olevan niitä, joille pieni määrä valehteluakin on ihan sallittua, koska tietävät niin monta, jotka valehtelevat kovasti paljon enemmän. Jotkin kiinteistövälittäjät voivat olla samaa kastia. Päättelen myös havainnoista itseäni koskien. Saatoinhan esimerkiksi ajatella olevani parisuhteessani todella avoin ja hyvä kun vertasin vanhempieni vastaavaan. Toki sillä vinkkelillä, joka itselläni asiaan oli, se oli sitä. Että ei kyräillä vuosien takaisia ja puhua voidaan, vaikka oltaisiin erimielisiäkin, tämähän on parasta ikinä, nyt ollaan varmasti lähellä huippua. Ja ehkä olen ollutkin, mutta sittenkin vain verraten sellaisiin parisuhteisiin, joita tiedän. En tiedä olenko vielä todistanut täydellistä.

Siksi koen tällä hetkellä vahvasti tärkeäksi koettaa tutustua itseeni ja muihin, siihen, mitä maailmalla on esittää. Elävässä elämässä kuin myös kaiken maailman välillisten välineiden kuten kirjojen kautta. Olenhan ainakin luuloissani yhtä altis kuplautumaan kuin kuka tahansa muukin. Kenties tämä on myös osaltaan selittävä tekijä sellaiselle itse-epäilykselle ja kritiikille, jota olen aiemminkin puinut. Kun tyytyväisyyden tuntiessaan pysähtyy hetkeksikin miettimään sitä, olenko nyt sittenkin kuplassa tämän luuloni kanssa, sitä saattaa huomata, että jo vain, tästä sen tunnistaa, kun valo taittuu kauniiksi värikartaksi, vielä on matkaa taitettavana. Ainakin toivottavasti, koska sitä on nuori vähintäänkin niin pitkään kuin pystyy muuttumaan ja jaksaa sitä janota.

Tarkoittamatta, etteikö tyytyväisyyteen voisi sitten tunteena palata. Että nautin nyt, koska onhan tämä uskomaton suoritus. Vaikka tarkemmin mietittynä matkaa vielä onkin, niin tuuletetaan nyt hetki, koska on sitä taitettunakin.

Tässä valossa nautin tästäkin muistosta, että sen ainoan kerran, kun olen polkupyörän kanssa törmäillyt, tapahtui se poliisiauton kanssa. Hieman taitavampana pyöräilijänä näin ei tietenkään olisi käynyt, joten sain muistutuksen siitä, että taidoissa on vielä hiottavaa. Toisaalta sain myös kokemuksen, joka opetti jotakin ihmisyydestä ja antoi ajattelemisen aihetta näin vuosikymmentä myöhemminkin.

Nykyään toivoisin toimivani noin sattuessa toisin, alkaen siitä, etten turhia kiirehtisi pois tilanteesta, jonka epäilen jäävän ainutkertaiseksi. Eivät sitten yksityiskohdat unohtuisi ja kenties lopputuloskin voisi olla osapuolille onnellisempi. Tämä rauhallisuus on myös taitona kehittynyt, siitä kielii se, kuinka tottuneesti olen myöhässä. Kuvittelen, vaikka syy myöhästelyille voi olla toinenkin.

Nyt myös muistutan itseäni tavan takaa siitä, että tämäkin tilaisuus voi olla ainutkertainen. On lopulta aika vähän asioita, jotka eivät olisi sellaisia. Laivat voivat kohdata yössä vähän väliä, mutta vaikka ne olisivat samojakin, on niillä ajoittain vaihtelevat lastit, päämäärät ja aikataulut. Ja jokin yö ne eivät kohtaa enää ollenkaan. Sitä toivoisi voivansa ikuistaa kohtaamisia, sillä kun ihminen harhautuu reitiltään tai uppoaa lailla laivan, ovat kohtaamiset ja niistä syntyneet tarinat niitä, jotka jäävät elämään. Ja niistä nauttivat ne, jotka myös jäävät. Jos jäävät ja jos nauttivat, valinnan vapaus jääköön myös.

    nyt sanat on sanottu
    laulut on laulettu
    aamun koittaessa
    ilta jo hämärtää
	
    kun hukun itkuuni
    toivon että jää
    edes kauniin kukan nimi
    tänne elämään
	
    (Kotiteollisuus - Satu peikoista, san. Jouni Hynynen)