Luku 39

Periaatteista

Jotakin, johon tukeutua. Varmuudella luotettavaa. Lähtökohta, kivijalka. Sellainen on periaate. Asia, jonka totuudellisuus on sitä luokkaa, ettei sitä tarvitse kyseenalaistaa ja sillä tavoin on mahdollisuus rakentaa päällensä mitä hienompia jatkoajatuksia.

Tietenkin kääntöpuolena on riski sille, että puhtoinen periaate onkin mätä ja kaikki sille rakennettu romahtaa aikanaan lailla Rooman, eli ei päivässä, mutta yhä näkyviä tuhon jälkiä jättäen. Sen vuoksi periaatteita on hyvä silloin tällöin koputella, testata, että onko se vielä hyvää puuta, kovaa kiveä tai tukevasti tolpillaan.

Olin joskus nuori ja perusteettomiin periaatteisiin väsynyt. Tämä saattoi olla suurten uskonsotien aikaan, mutta keksin monta muutakin asiaa, joista saatoin silloin ärsyyntyä. Pihan pensasmarjojen vimmainen vihapoimiminen, sillä ei niitä mädäntymäänkään pidä jättää tai muodolliset vierailut sukulaisten luona, vaikka jo matkoille valmistautuminen tuotti tuskaa. Sellaisia asioita nyt kuuluu tehdä ja näin tehdään. Näiden kyseenalaistaminen ei ollut suotavaa, joten suivaannutti koko juttu.

Vastalääkkeeksi kehitin sellaisen alatyylisen viisauden, että periaatteet ovat perseestä. Olen yhä tätä mieltä, jos kainokielisemmin. Nykyään sanon jotenkin niin että kaikessa on hyvää mutta periaatteissa se on kätketty syvälle. Ajatus on selkeä ja oikeastaan vielä rumempi kun nyt mietin, joten on aika keksiä jokin kolmas ilmaisutapa.

Periaatteen etu on siinä, että siihen voi luottaa, joten aikaa säästyy, kun ei kaikkea tarvitse lähteä miettimään aivan alusta. Että olenko oikeasti olemassa, ovatko muut, onko tämä kaikkia vain varjoa luolan seinässä. Siinä voi kulua hetki, kun tätä listaa etenee. Jos sen sijaan otetaan periaatteeksi se, että tämä maailmankaikkeus on totta näillä hyväksi havaituilla mittareilla, joilla arki rullaa ja joka on meidät tähän hetkeen kantanut, niin sen varaan rakentaen tässä varttipalaverissa voidaan päästä asialistaan asti. Vaikka sitten kuluisikin se puolituntinen kaikkiaan.

On näissä siis hyötynsä, ei pidä ajatella, että periaatteena olisi periaatteista piittaamattomuus, koska sehän olisi paradoksaalisuudessaan höperö tapa ihmisen ajatella.

Hyvän periaatteen erottaa huonosta sillä, että sen voi tarvittaessa todistaa todeksi, siis altistaa testattavaksi. Jos vaikkapa pihan marjapensaat ovat maailman tärkein turistikohde kauniina loppukesän päivänä niin sitten pitäisi voida puhua siitäkin miksi näin on. Tällä selvitystyöllä voivat paljastua lapsuuden pula-ajat ja sellaiset opitut tavat, joille ei nykymaailmassa ole varsinaisesti tarvetta. Vaikka sellainen piirre että lautanen pitää syödä tyhjäksi, vaikka olisi mikä kuulostaa enemmän rankaisutavalta kuin hyvältä tavalta opettaa ruoan arvo. Ainakin sitä oppii, että ruoka on arvokkaampaa kuin oma hyvinvointini ja ehkä sitä kautta on helppo nähdä, miksi ne minua miljoonasti arvokkaammat marjat ovat tärkeämpiä pelastaa pakastimeen kuin antaa rastaiden niitä syödä. Minulla ei niin väliä mutta ne raukat herukat.

Ihmisestä kertoo paljon se, minkä päälle hän elämäänsä ja ajatteluaan rakentaa. Siksikin periaatteista on hyvä puhua, vaikkei valolle altistaminen ja tuuletus niitä muuttaisikaan, koska tällä tavoin oppii nopeasti tuntemaan toisen ihmisen.

Sitä voi iät ja ajat puhua jostakin joutavasta pääsemättä periaatteisiin asti, kuten itse syyllistyin keskustellessani kerrankin kaupungistumisesta, sen varjoista, siitä miten koko Suomi pitäisi pitää asutettuna, ymmärtämättä johonkin tuntiin, että näistä erimielisen ihmisen ajattelun taustalla oli periaate siitä, miten tärkeää on kotimainen ruoantuotanto. Ajatusketju kun oli sellainen, muistelen, että kotimainen ruoantuotanto on parasta, piste, ja sitä periaatetta pitäen on loogista pitää koko maa asutettuna sillä kuka niitä peltoja muuten hoitaisi ja tästä parilla hypyllä päästään siihen, miten kaupungistuminen on huolestuttava kehityssuunta, joka pitäisi saada käännetyksi, ettei maaseutu kuole ja pellot perässä paketoidu. Jos tässä jää heti alussa vänkäämään siitä, mikä on sopiva hyvitystukiprosentti kuoleville muuttotappiokunnille, jää itse periaatteen ongelma kokonaan ratkaisematta. Kuten sen miettiminen, kuinka järkevää on kasvattaa tomaatteja Suomessa. Tai välttämättä mitään.

Ottamatta ruoantuotantoasiaan nyt sen kummemmin kantaa, tarkoitan vain tällä sitä, että periaatteista puhuminen on kiinnostavaa. Siinä oppii, että aina silloin tällöin ihmisillä on hyvä syy pitää jokin asia niin totena että se periaatteeksi nousee. Mutta periaatteiden päälle johdetut rakenteet, ne taas eivät ole niin kiinnostavia. Eivät ennen kuin tietää mitä niiden alla on.

Voin puhua jostakin kaupunkien väkimäärien rajoittamisesta, mutta niin kauan kuin toinen osapuoli pitää sitä vain oman periaatteensa suojana emme tule milloinkaan pääsemään keskustelussa yhteisymmärrykseen. Jollei periaatteita tuoda keskustelussa myös avoimesti esiin. Että haluaisin suosia kotimaista ruoantuotantoa ja olen miettinyt siihen tällaista, että kaupungistuminen on huono ilmiö. Avoimuus on tärkeää, koska jos periaatteen salaa ja puhuu vain kaupungistumisesta, jälkimmäisen kyseenalaistaminen uhkaa paljastaa sen mahdollisesti kätketyksi tahdotun periaatteen ja siksi sitä vastaan saattaa ihminen hyökätä voimalla. Että näin tämä asia nyt vain on, sovitaan että ollaan tästä eri mieltä eikä puhuta aiheesta enää milloinkaan. Keskustelussa pysytään pintatasolla, kukaan ei opi mitään mistään aiheesta eikä osallistujista ja päässä jyskyttää, että miksi tässä kävi näin, kuinka keskustelu kiihkoutui ja kuoli.

Voi olla puuduttavaa perustella omia periaatteitaan ja elämänvalintojaan kerta kerran jälkeen, mutta siinä kehittyy myös nopeammaksi, kun sitä toistuvasti tekee. Jos tätä varoo siksi, koska ne omat periaatteet eivät ole oikein sanallistettavissa, että minusta nyt vain on tuntunut tärkeältä, että jokainen saa kantaa asetta, niin ehkäpä tässä kohdin on hyvä pysähtyä miettimään, että miksi näin on. Itsensä kanssa voi harjoitella. Pidän aseista enkä haluaisi, että niitä viedään pois, mutta miksi, ja onko tämä nyt todella se tapa, jolla itsenäisyyttäni ja vapauttani haluan ilmentää. Onko tämän alla jokin toinen periaate, kuten pelko siitä, ettei voikaan hetken mielijohteesta tappaa toista tai itseään riittävällä varmuudella, koska jos on, niin sitten sitä voi puolestaan miettiä, että miksi on niin tärkeää voida jumalaisesti päättää kuolemasta. Ehkä siihenkin löytyy hyvä selitys, kun kylliksi tuulettaa.

Niin sitten kun joku ajankohtaisohjelman pikkunokkela haastattelija kysyy, että mikä tässä on, kun niin äänekkäästi vastustat tätä metsästysaseisiinkin liittyvää rajoituskampanjaa, että oikein ratsastit hirvellä eduskuntatalon portaille sieltä kotoasi saakka, niin voi mennä suoraan syvälle ja käyttää ohjelma-ajan tehokkaasti rehellisen keskustelun parissa. Että minulle on tärkeää se, ja minusta on mukavaa kun, ja ilahduttaa että edes hetken voi kokea itsensä kuoleman jumalaksi. Eikä tarvitse käsiä liata, jos vaikka sekin on tärkeää. Päästään sitten suoraan asiaan eikä tarvitse stressitasojen nousta. Toimittaja voi tuohon todeta, että onpa hassun osuvaa, minulla on ihan sama. Siten kerrankin keskustelussa on vain voittajia.

Tällaista kaikkea voi oppia itsestään ja toisesta kun periaatteita kaivelee. Miten ongelma ei niinkään ole siinä, että periaatteita on, vaan siinä, millaisia periaatteita käyttöönsä omaksuu. Ja uskalluksesta niistä kertoa, luottaa siihen, että periaatteeni on niin hyvä, että sen voi toisillekin kertoa. Voi oppia periaatteen olevan työkalu mutta jälleen sellainen jota voi käyttää hyvin väärinkin.

Periaate. Varmistettava ennen käyttöä.