Luku 37

Leikistä lasku

Mielikuvitus on miellyttävä ystävä, voihan sen avulla saattaa toteen mitä hyvänsä. Miksei hurjimmat pelotkin, mutta myös sellaiset unelmat, joiden toteutumiselle ei välttämättä keksi mitään tapaa. Kuvittelemalla hyppy unelmahetkeen tietä ei tarvitakaan, sitä on vain jotenkin päädytty tähän pisteeseen.

Matka meni jotenkin pimennossa mutta tässä sitä nyt ollaan.

Kävi kerran siten, että juttelin juhlallisuuksissa itselleni nimeltä ja suhteiltaan tutun mutta muutoin vieraan ihmisen kanssa. Tämä muisteli kuinka ennen vanhaan kesät olivat täyttyneet purjehtimisesta, miten mahtavaa se olikaan ollut, ja nyt ikääntymisen ja kiireiden myötä tuo harrastus on jäänyt taka-alalle. Se suorastaan kismittää, kun ajattelee, että purjevene odottelee käyttöä, jota ei koskaan tule. Että kun nyt miettii niin enkö haluaisi ostaa sitä, voisinhan yhdessä puolisoni kanssa kulkea sillä maailmojen halki tai sitten näissä lätäköissä, joita Suomi tarjoaa.

Olin jo tuolloin kokenut purjehtija. Sillä kokemuksella, jonka kauniin kesäpäivän kierros Näsijärvellä voi taata. Tilanteessa, jossa kapteenina toimii kokenut purjehtija ja maakravut keskittyvät väistelemään köysiä, tai löysäämään ja kiristämään niitä ohjeiden mukaan. Ei sitä, siitä vierestä, ei, päästä, pidä, odota niin tulen näyttämään. Tätä kesti useamman tunnin, kukaan ei kuollut tai päästänyt irti veneestä, ja palasimme rantaan ystävinä, joista vain osa traumatisoitui kokemuksesta. Siksi ajatus ei kuulostanut tämän puolesta typerältä.

Sen sijaan se oli melko typerä tilanteessa, jossa opinnot ovat kesken, elämä kuluu kituutellen opiskelija-asunnossa eikä purjehtiminen kuulostanut ykkösunelmalta johon vapaa-ajan käyttäisin. Kaikki vapaa-aika kului kiekkoiluun ja raha kiekkoihin. Olin myöskin vakaasti ajatellut, että opettelisin uimaan ennen kuin syvennän harrastusta tuota kokemusta pidemmälle, joten sekin toimi etenemisesteenä tarjouksen tekemiselle.

Kuuntelin kuitenkin myyntipuhetta kohteliaasti ja sen lomassa puhuimme muustakin, kesäajoista ja muistoista ja tulevista, miten nyt ihmiset saattavat toisiinsa tutustuessaan tehdä. Jos en muista tästä paljoakaan nyt, ja epäilen sitäkin, kaupattiinko meille purjevenettä vai moottorivenettä tai sukellusvenettä vai, mutta purjeisena haluan sen muistaa, koska sellaisilla romantisoidut merirosvotkin kulkivat. Niin minäkin, jos jotenkin. Papukaija oppisi ensimmäisiksi sanoikseen, että mies yli laidan. Olisin siitä ylpeä ja taputtaisin minkä räpiköinniltä ehtisin.

Ajan mittaan juhlat jatkuivat ja seurueet elivät. Sain myöhemmin kuullakseni, että tämä purjevenekauppias on vähitellen muistisairauden syömä, ettei purjevenettä ole ollut vuosikymmeniin, ettei tuossa tilassa olisi mitään asiaakaan enää vesille, että oli ollut mielenkiintoista kuunnella, kuinka vakavasti puhuimme asiasta, jonka sivulliset tiesivät höperöksi mahdottomuudeksi. Sain tästä kehuja osakseni ja hyvältä se tuntuikin.

Muistelen tienneeni, että tämän myyjäosapuolen voinnista oli puhuttu, joten ehkä siksikin osasin toimia tällaisella rauhallisella varmuudella. Voi olla, että sadat puhelinmyyjät ovat myös virittäneet itseni sellaiseen tilaan, jossa ostaminen on lähtökohtaisesti mahdotonta. Taikahan olisi murtunut, jos puheesta olisi siirretty kauppakirjoja metsästämään, sittenhän tuo olisi ollut noloa meille molemmille, että mitä sinä kauppaat sellaista mitä ei olekaan, ja miten minä voin haksahtaa kuvittelemaan, että joku möisi venettään näin ventovieraalle kohtuurahaan.

Pidän puheesta ja leikkimisestä. Mieleni harmistuu kuin sää sumun tullen, jos hassutteluun puhkotaan tarpeettoman tahallisesti reikiä. Nyt tuosta purjevenekaupasta jäi mukava muisto, jonka itse saatan muistaa lopun ikääni ja tuo toinenkin osapuoli ehkä sen hetken ajan, ja kenties joku sivullinenkin sai siitä iloa surunsa sijaan, että miten mukavaa tuollaista iloista puhetta seurailla. Vahinkoa tuli vain siinä määrin, että aikansa olisi kenties voinut käyttää paremminkin, enkä nyt keksi miten olisin sen voinut tuona hetkenä paremmin käyttää, joten kutsuttakoon tätä vahingottomaksi keskusteluksi.

Asia muistui ajankohtaiseksi niin ikään sen yhden siskoni myötä.

Hän kun muisteli myös, ettei isämme humalaan useinkaan liittynyt sellaista pelkoa kuin voisi kuvitella. Että pelottavat hetket alkoivat vasta kun asiasta huomautettiin ulkopuolisen toimesta. Tällöin sitä saattoi kuvitella olevansa itsekin vastuussa, että kehtaankin lähteä isäni kanssa leikkimään, kun nythän hän varmasti innostuu vain kahta kovemmin juomisestakin, ettei pitäisi tällä tavoin palkita ihmistä. Siinä murtuu leikin taika ja läsnäolon riemu.

Tuon myötä aloin miettimään läsnä olemisen taikaa ja mikä siinä itseäni kiehtoo. Se, että mikä tahansa voi olla totta, eikä minkään tarvitse olla totta, eikä minkään tarvitse jatkua tätä hetkeä pidemmälle.

Lattialle pudonneesta purjoviipaleesta voi kasvaa purjopuu. Eteisen seinällä voi olla laulava miekkakala, joka ohikulkijan huomatessaan kääntää päätään ja alkaa laulaa Ruostetta kuten ne amerikkalaiset koriste-esineet, samalla katkoen sen ohikulkijan kaulan. Sen kanssa tilaa voi täyttää rausku, joka harmittelee tätä tapahtumaketjua ja vääristelee laulun sanoja, että se on rausku. Viulut soivat taustalla.

Kaikki tuo on valtavan lystikästä ja iloa tuottavaa mietittävää hyvässä seurassa, eikä kenenkään tarvitse kuolla. Eikä leikin tarvitse tyrehtyä siihen, että miettii ääneen, että miten ne oikein hengittäisivät, sillä voihan suihkun lattiakaivon näin hyvästä syystä tukkia ja samalla saa pyykitkin pestyä. Vaikkapa.

Mielikuvitusmaailman vaivattomuuteen ja sen tarjoamaan riemastukseen nähden on omituista, ettei sellaisia näe kaikkialla.

Katsoin joskus dokumenttia jostakin hoivakodin alasajosta. Siinä ihmetytti dementikon ja hoitajan välinen vuoropuhelu, muuten tämä video ei olisi kenties mieleen jäänytkään. Siinä dementikko kehui, että onpa hyviä piiraita, kuka nämä on tehnyt. Kun hoitaja sitten sanoi, että me kaikki, sinäkin näitä aamulla olit tekemässä, kielsi dementikko tämän tuohtuneena. Että ei, enpä ollut, minä tein aamulla jotakin muuta, mitä hyvänsä. Johon hoitaja sitten totesi, että olitpas, kyllä vain, minä muistan, sinäkin näissä autoit.

Ei niin, että muistaisin tarkalleen vuorosanoja, mutta muistan tuon sananvaihdon synnyttämän jännityksen ja dementikosta kuultavan epäilyksen ja hämmennyksen. Voiko sitä sittenkin olla väärässä, miksi se noin sanoo, miksen muista, että olisin ollut tekemässä mitään väittämäänsä.

Sitten sitä miettii tällainen ihminen kuin minä, että minkä ihmeen takia tuollaista tarvitsee keskustella. Jos dementikko oli maalaamassa auringonkukkia Rivieralla ja nyt ehti suihkukoneella tänne hoivakotiin katsomaan kurjemmassa jamassa olevia tuttujaan, niin miksei hän saisi niin kuvitella, miksei tästä voisi jutustella kuin se olisi totta, vaihdella lomakertomuksia ja nauttia siitä, miten siellä sitä aurinkoa riittääkin ja muumeihinkin voi törmätä. Mitä iloa on siitä, että keskitytään todelliseen, että ei, nukuit aamulla kuin valas rantahietikolla ja sitten sinut saatettiin tänne tekemään näitä piirakoita, paina se mieleesi, se on totta ja tämä on tärkeää, ei voi aikuinen ihminen kuvitella mitä tahansa, siinä menevät vielä muistikuvat sekaisin ja tässä tuntee itsensä hulluksi kun pitäisi pitää asukkaista huolta ja he viipottavatkin missä päin maailmaa hyvänsä.

Tämä on sellainen tilanne, jossa lapsen kaltaisiksi muuttuvat vanhukset on mielestäni oikein kuvaava ilmaisu. Vaikka toppuutellaanhan lastenkin leikkejä, että nyt menee liian pitkälle, ei voi olla dinosauruksia enää, kun ne ovat kaikki jo kuolleita, vaikka aivan helpostihan niitä voi olla, jos ne ovat vain tosi läpinäkyviä ja kevytaskelisia ja syövät ihmisiä vain harvoin, sillä kuka vaikkapa niitä kaikkia poroja ehtii laskea, taitavat rouskutella niitä terävillä hampaillaan ne dinosaurukset.

Tähän leikintoppuuttelutoimintaan voi olla täysin luonnollinen selitys, kuten se, että järjen valo sammuu, jos saa hassutella niin paljon kuin uskaltaa. Varsinkin silloin, jos toiset vielä ympärillä tätä ruokkivat. Ja se sammuu kaikilta osallisilta, joten yhdenkin hassuttelu on syytä teilata heti. Se on aiheellinen huoli, joten koetan löytää siitä aineistoa ennen kuin on liian myöhäistä kääntyä takaisin.

Matkaa tehdessäni mietiskelen kuitenkin sitä, kenen etua ruokkii se, että pysymme tiiviisti todellisuudessa. Ainakaan mikään ei muutu, jos ei muuksi kuvittele, joten se hyöty löytyy heti. Mutta meille, jotka emme niin välitä nykyisyydestä, siis, onhan se parempi kuin menneisyys muttei varmasti niin mahtava kuin tulevaisuus, rohkaisen leikin jatkamista.

Leikin lomassa voi olla mitä tahansa ja joskus siitä johtuu sellaistakin, että leikkii jotakin, jonka oikein kovasti paljon haluaisi olevan totta ja sitten sitä innostuessaan miettii, että miten sinne nyt sitten oikein pääsisi tästä todellisuudesta jossa on. Ja sitten sen voi keksiä, että hei, ehkä jos tekisi näin. Niin syntyy unelmia ja niistä tulee tosia.

Siksi todellisuutta kannattaa käyttää säästeliäästi. Oikeastaan aika harvoin. Ehkä mausteeksi. Jos haluaa että sillä maustettua ruokaa jää huomisellekin. Kunhan valinnan hetkellä tiedostaa mahdollisuuden siihen riskiin, ettei satuun välttämättä voikaan enää milloinkaan palata.

    mennään sadusta
    tästä sadusta pois
    mennään sadusta
    tästä sadusta
	
    hei
    sä et usko pois
    hei
    sä et usko pois
	
    (Maj Karman kauniit kuvat - Satulaulu, san. Frank Mäntymäki)