Luku 34

Pakorutiini

Daltonin veljekset ovat tottuneita pakenijoita. Sarjakuvista tutut ainakin. Oikeat esikuvansakin saattoivat nähdä vaivaa asian eteen, mutta tietolähteeni vaikenevat tästä.

Heille motiivina toimi päästä pois siitä tilasta, jossa olivat. Ymmärrettävästi, vankila kun rajoitti mahdollisuuksia suorittaa ennennäkemättömiä ja juonikkaita rikoksia ja saattoi yleisestikin ottaen olla kivenhakkuupäiväohjelmineen aika tylsä paikka. Toista se on elämä muurien ulkopuolella, kun saa pankkeja ryövätä ja Lucky Lukea pakoilla, mutta myös murhaansa juonitella. Se on elämää, se, kun saa olla sellainen kuin haluaa ja uskaltaa.

Tarina tarinalta syvenee käsitys siitä, että Daltonin veljiksillä on verraton kyky suunnitella ja toteuttaa pakonsa, teljetään heidät sitten mihin tahansa erikoisvartioituun loukkoon. Veljetkset ovat kuolleet kuten niin moni muukin asia, mutta heidän henkensä ja kykynsä voi yhä nähdä keskuudessamme. Ehkä oikeillakin rikollisilla, mutta myös arjessa, jos vain vankilaksi määrittelee parisuhteen.

Tutustuin taannoin ihmiseen, jota kutsun ystäväksi perusteenani se, että kanssaan saattoi puhua syviä. Muun lomassa hän tuli harmitelleeksi, kun kuukausia kestänyt seurustelusuhteensa, jossa olivat tiiviisti tapailleet ja olleet tekemisissä toistensa kanssa, loppui äkisti ilman mitään ilmoitusta. Toisesta ei vain kuulunut enää mitään, eikä tähän ollut nähtävissä mitään syytäkään. Kaikki oli hyvin, kunnes kaikki loppui. Että miksi näin kävi, miksi kukaan tekisi tuollaista, kysyi ystäväni. Saattaa olla, että on kysynyt joskus joku muukin.

Tuossa hetkessä osasin tarjota omia kokemuksiani, sillä olen nuoruudessani toiminut samoin. Minun vetäytymiseni ja vaikenemiseni, joita en tuossa hetkessä muistanut, mutta muistanpa paremmin nyt, ovat menneet vaikkapa siten, että olen tavannut ja tutustunut johonkuhun mukavaan ihmiseen, josta olen kuitenkin luullut tai saanut kuullakseni ikävyyksiä. Näistä olen sitten tulkinnut, että onpa noloa, jos joku tietää, että olen kanssaan tekemisissä ja sitten kun paljastuminen on uhannut käydä toteen, olen paennut. Niinkin, että nuorena olen paennut treffiseuraani, kun paikalle on tullut yhteisiä tuttuja, jotteivat he näkisi meitä yhdessä.

Liike, jota olen osannut pelätä ennalta ja hävetä hetkessä, vaikka sitä sitten olen saattanutkin osata tilanteessa tai sen jälkeen pahoitella. Olen siis toiminut epäreilusti ja väärin, jos sentään aina silloin tällöin tiedostanutkin sen, mutta ollut liian pelokas tai avuton selvittämään miten oikein kuuluisi toimia. Tässä kävi taas näin, täytyy ensi kerraksi sopia parempi tapaamispaikka, olen voinut miettiä, jos ensi kertaa on ollut enää luvassakaan.

Siinä missä joku tavallisempi ihminen ajattelisi, että mitä, ei ole normaalia, miksi kukaan ikinä, häh.

Joka tapauksessa osasin nyt kertoa ystävälleni, että häpeä ja pelko voivat olla tällaisia katoamistemppuja aiheuttavia juttuja. Näitä rakentaa sisälleen ja ajan mittaan ahdistus kasvaa. Eikä tämän syyn tarvitse olla oman itsen suojelu, suoraan, vaan välillisesti voi kuvitella tekevänsä toiselle palveluksen. Jos olen epävarma itsestäni, on sitä varmasti myös tuo toinen minun suhteeni, siksi en halua, että hän joutuu kokemaan sen häpeän, jonka seurassani näyttäytymällä joutuisi kokemaan, joten poistun paikalta ennen kuin minut nähdään seurassaan ja siten meidän juttumme voi vielä jatkua jokin toinen kerta.

Tällä tavoin täysin loogisesti olen tehnyt toisen puolesta päätöksiä säästääkseni häntä, ottaen luodin ja kärsien kivun, ilman että toisen tarvitsee tietää asiasta mitään. Jos jonkin asian mainitseminen olisi kuvitelmissani liian tuskallista toisen kokea, eikä uskoakseni johtaisi mihinkään hyvään, korkeintaan repisi vanhoja haavoja, olen voinut olla se, joka uhrautuu ja kärsii. Kokeneena uhrautujana se käy helposti.

Paitsi jos tämä vaikeneminen, pakeneminen tai salaaminen uhkaa paljastua, koska sitten iskee ahdistus. Miksi pakenin? Miksen kertonut? Miksi valehtelin? Jos olisin heti ollut rehellinen olisi asia nyt käsitelty, tai jos olisin viimeistään kysyttäessä puhunut totta, olisi tämä ollut ratkaistavissa, mutta nyt olen valehdellutkin jo kerran ja asiasta on jo viikko ja taas se saattaa tulla puheeksi enkä haluaisi valehdella enempää ja kierre syvenee. Ja nyt en ainakaan voi kertoa, kun tästä on jo kuukausi, minkälainen ihminen pitää salaisuuksia näin pitkään, se tuntuu jo itseltäkin isolta, vaikka oli ihan mitätön.

Mainitsen tämän siksi, koska toisen näkökulmasta katsottuna tuollainen pakotoiminta on vain itsekästä. Jota se helposti onkin. Mutta tekijästä ei välttämättä tunnu siltä, jos on ehtinyt jo käärimään tekonsa uhraukseksi, jonka on valmis tekemään toisen puolesta. Mikä tahansa asiahan on tulkittavissa joko itsekkääksi tai pyyteettömäksi, josta tarkemmin joskus, mutta mainittakoon se tässäkin yhteydessä. Ihminen voi ahdistua silloinkin, kun toimii mielestään pyyteettömästi, jos toisen auttaminen poikkeaakin hänen omasta ideaalistaan. Sittenkin, jos toisen näkökulma kirkastuu todeksi vasta myöhemmin ja nolous astuu kuvaan, että äh, tajusin väärin, en nyt kehtaisi myöntää, kun olen kuvitellut toisesta aivan muuta jo kuukausien ajan, hänhän pitää minua aivan huonona ihmisenä ja noloa se on hänellekin, kun on noin antanut ymmärtää ja sitten äkisti muuttunut.

En osannut ajatella tähän taustalle sen kummallisempaa kehitystä, mutta onnekseni heti pari päivää myöhemmin törmäsin Väestöliiton julkaisemaan artikkeliin parisuhdeäkkilähdöistä. Heli Vaaranen kirjoittaa jutussaan siitä, kuinka ujo ja arka ihminen saattaa pyyteettömästi puurtaa parisuhteen eteen, olla se äänetön hyväntekijä, joka kannattelee toista ja mitätöi omat tarpeensa. Ulkonaisesti ja toisenkin osapuolen näkökulmasta kaikki on hyvin, kunnes toinen saakin tarpeekseen ja ilmoittaa erosta. Tai ei ilmoita, vaan vain katoaa.

Tämä oli minulle hyödyllinen kytkös, koska ajattelin jo olevani ujouden ja arkuuden tuolla puolen. Että joskus välttelin viittaamista ja pidin pakotettuja puheenvuoroja ääni täristen, mutta nyt ne olisivat jo vähitellen väistyneitä piirteitä, joita osaisin hallita. Enkä enää unohtaisi itseäni parisuhteessakaan, vaan pitäisi puoleni ja antaisin toisen nähdä, millaisen ihmisen kanssa on tekemisissä.

Mutta tajusin tämän myötä senkin, ettei tuo kehityskaareni päätepisteelle saakka päässeenä täysin pidä paikkaansa.

Olin edellisessäkin parisuhteessa tehnyt toisen mieliksi asioita, joista osa oli tiedostaen tehtyjä, osa sellaisia, joita kuvittelin toisen haluavan. Silloinkin, kun mielestäni toivomansa toimintamalli oli typerä. Ihan vain siksi, etten turhaan pahoittaisi toisen mieltä ja synnyttäisi aaltoja, jotka keinuttaisivat venettä. Vaikka vene olisi vielä rannalla, koska ei sitä ikinä tiedä milloin jäät lähtevät ja mieli tekisi soudella. Ikävää sitten, jos pitää vasta-aallokkoon hetkikin, menee tunnelma, parempi olla riskeeraamatta. Huolimatta siitä, että palaute, jonka sain, kun pidin puoleni ja kerroin haluni oli poikkeuksetta sallivaa ja kehuvaa.

Opin tässä suhteen mittaan uutta. Opin että konflikti nyt on parempi kuin haudatun ahdistuksen purkautuessa seuraava konflikti. Mikä on ilmiselvää, kun asiaa miettii loogisesti. Voin kuvitella, mikä on pahinta mitä toinen voi kuulla, ja suojata häntä siltä, mutta mitä jos olenkin väärässä ja pahinta mitä toinen voi kuulla on, että hänelle on valehdeltu rakkaansa toimesta? Tai jos hänen pahimpansa onkin mikä tahansa muu, mutta hän saa silti aikanaan kohdata kaksi pahan listalta löytyvää asiaa. Sen, mitä tapahtui ja häneltä salattiin. Ja sen epäluottamuksen, joka kuuluu kiinteästi siihen, ettei hänen uskottu ymmärtävän tai kestävän sitä asiaa, joka tapahtui. Ja jälleen kaikkeen kytkeytyy se, että tekijä on ihmisistä läheisin tai läheisimmästä päästä.

Jos päivä päivältä etäisempi, tuskin edes tunnen tuota tyyppiä, kun käyttäytyy niin oudosti.

Tätä oppia olen kartuttanut ja kerrannut halki kevääntaitteenkin. Vaikka tämä ei täydellisenä minussa ole ikinä toteutunutkaan. Mutta ainakin osasin viimeksikin kertoa miksi halusin erota, eikä se tapahtunut hetkessä tai ilmoittamatta. Vaikka luulemani syy ei ollutkaan oikea, lopullinen syy, enkä huolinut sen esiin kaivamiseen apua, vaikka sitä oli tarjolla. Pidän silti itseäni kehittyneenä verrattuna takavuosien Timoon, joka olisi voinut vain luhistua ja kadota.

Matkaa täydelliseen parisuhde-eläjään yhä olikin ja ennusmerkkien puolesta on yhä. On silti arvokasta muistaa, että jos vankilassaolo ahdistaa, siitä voi kertoa, ja sitten olosuhteita käy parantaminen. Ettei tarvitse paeta ja sitten selitellä pakenemistani. Sillä pakenee sitä sitten ujouttaan ja arkuuttaan, kun ei uskalla kohdata itseään tai pelkää näyttää toiselle millainen oikeasti on, niin pakenemalla voi sittenkin päätyä vain uuteen vankilaan. Se saattaa näyttää eriltä sellikumppania myöten, mutta samat ja eri ongelmat löytävät tiensä sinnekin. Ja senkin tekee aivan itse.

On oikeastaan mielenkiintoista miettiä, miksi Daltonienkaan vankilassaoloajoista ei ole kovasti montaa tarinaa. Ehkä kehitys tapahtuu muualla. Tässä kohdin olisi miellyttävää kertoa, että toista se on meidän ihmisten kohdalla, sillä parisuhteeseen sitä päätyy kaksi jonkinlaista ihmistä ja siellä kasvaa ja kehittyy ja ehkä aikanaan sieltä poistuukin kaksi hyvin erilaista, parempaa yksilöä. En kuitenkaan ole havainnut, että tuo olisi kovinkaan usein totta. Tosin en tunne kovin montaa ihmistä niin tarkasti, joten ehkä terveet parisuhteet kaikkialla ovat juuri tällaisia ja ehkä niitä on paljon. Tästä innostuneena ammentaen koetan nyt itse varoa päätymästä vankilaan sellaisessa seurassa, joka haluaa, että paikat pysyvät juuri tällaisina aina tästä eteenpäinkin.

Ettei sitten tarvitsisi ahdistua, paeta, kun ei muuta saa tai osaa tehdä, elää sen hetken vapaudessa, kun voi, ja tulla aikanaan varjoaan nopeamman ilonpilaajan saattamana johdetuksi aina uuteen vankilaan. Elämää on myös muurien sisäpuolella, mutta millaista, se jää vielä tehtäväksi selvittää. Ehkä sellaisenkin avovankilan voi löytää, johon tämä analogia ei pure jo muurien puuttumisen tähden. Tähänkin käy palaaminen.

Ja jos herää joku aamu siihen, ettei kahvia tuoksu, kaikkialla on hiljaista ja ulko-ovessa ihmisen siluetin muotoinen reikä, niin voi olla lohduttavaa ajatella, ettei vika todennäköisesti ollut itsessä. Tai ehdottomuutta kaihtaakseen, miksei siinä määrin tietysti ollut, ettei osannut ennalta nähdä jotakin tällaista mahdolliseksi. Miksei aina voisi jotakin koettaa keksiä. Mutta pakenija ei luultavasti ole niinkään paennut parisuhteen toista osapuolta kuin sitä ahdistusta, jonka parisuhteessa olo hänelle kasautuneiden syiden takia aiheuttaa.

Yhä lohduttavaa voi olla, että pakenija todennäköisesti jatkaa samaa aina ja yhä vain, vaikka uuteen suhteeseen päätyisikin. Kenties hän oppii hallitsemaan ahdistustaan tai välttämään tekemästä niihin johtaneita virheitä, jolloin kulissit kukoistavat pidempään ja helpommin. Sittenkään ennen itsetutkiskelua ja vaikkapa tämän ujouden ja arkuuden eli pelkäämisen ymmärtämistä pakeneminen jatkuu halki elämän.

Eikä sellaisen ihmisen perään kannata liiaksi itkeä, sillä mikään määrä kyyneliä ei korjaa ongelmaa, joka on lopulta pakenijassa itsessään. Näin tottuneen pakenijankin näkökulmasta. Jälkipuinti ja keskusteleminen voivat auttaa, jo siihen on mahdollisuus, mutta tämä vaatisi sitä rohkeutta, jonka puutteen vuoksi lähtö alun alkaen on tullut, joten en uskalla antaa toimivuustakuuta.

Toivottavasti tämän ymmärtäminen voi siltikin auttaa paitsi pakenijaa, myös sitä, jonka luota lähtö tuli.