Luku 32. Vuosien työ

Tämä luku kertoo kirjoittamisesta.

Elän luulossa, joka ei välttämättä ole oikea, että kirjoittamaan oppii ajan mittaan harjoittelun kautta. Täydellisyyden kaipuuni selättäneenä olen myös löytänyt itselleni toimivan tavan harjoitella, joka on sellainen vauhdikas tajunnanvirta aina tilanteen salliessa. Sillä tavalla voi kirjoittaa monta sivua päivässä.

Laadun muuttumatta.

Tai jos harjoite koskeekin musiikkia, koen tärkeäksi sen, että soitin on esillä ja tarjolla sillä matkalla, kun tietokoneelta siirtyy kahvinkeittimelle.

Yleisesti ottaen olen itsestäni huomannut sellaisen piirteen, että jos harjoittelun aloittaminen vaatii vaivannäköä se jää helposti tekemättä. Ja jollei vaivannäköä vaadita, sitä askareen parissa käytettyä aikaa ei oikeastaan tule ajatelleeksi harjoitteluna. Eikä se sitä välttämättä valmennuksellisen lajituntijan vinkkelistä olisikaan.

Anders Ericsson lanseerasi joskus tällaisen kymmentuhattuntisen säännön, jota siteeraan virheenkin uhalla vapaasti siten, että tavoitteellinen ja vaativa kymmentuhattuntinen lajin, harjoitteen tai muun intohimon parissa nostaa sen saralla melko taitavaksi tekijäksi. Ei niin, että melko tiivis, vuoden kestävä 27/7-harjoittelu nostaisi kenet tahansa seuraavan varaustilaisuuden kautta NHL:ään, mutta ainakin niin, että eron aiempaan itseensä huomaa ulkopuolinenkin. Tuolla tahdilla havaittavia eroja voisivat olla sumentunut katse, hämärtynyt ajantaju, alentunut kyky käsittää todellisuutta ja piittaamattomuus ympäristöstä. Tuohon kuvaukseen voisi joku pari minuuttia illassa jäällä tanssiva tappelija osuakin. Näin en kuitenkaan tapaa itse toimia.

Täydellisien harjoitteiden sijasta koetan ammentaa iloa siitä, että ylipäätään teen jotakin tavoitteellista. Keskeneräisyytensä tunnustaen sitä ei pidä pahana, vaikka kehitystä ei välittömästi tulisikaan, koska tuntikin on kuitenkin lyhyt aika ja askel eteenpäin, vaikka lyhytkin, on parempi kuin paikalleen seisahtuminen.

Tämän vuoksi oli kätevää sisustaa kotia soittimilla ja kirjoilla, pyöriä parketilla skeittilaudalla, harjoitella kävelemisen ja lukemisen yhdistämistä ja bassonsoittosormitekniikoita tyhjinkin käsin. Ja miettiä ihmisiä ja itseään yksinään silloinkin, kun voisi katsoa televisiosta toisten valmiiksi miettimiä.

Kirjoittamiseeni on vaikuttanut moni henkilö, joista olen joitakin jo maininnutkin. Don Rosa avasi silmäni sille, että tekstissä voidaan syleillä muutakin maailmaa. Ankat voisivat seikkailla omassa maailmankaikkeudessaan, mutta eri tavalla hyvin ne voivat seikkailla myös meille tunnetussa, jossa ihmiset ja tapahtumat ovat historiasta tuttuja ja kohtaukset jäljennöksiä klassikkoelokuvista. Jos niiden tietäminen ei ole vaatimus nauttimiselle, ei satunnaislukijakaan kärsi siitä, että viittauksia kerää ja tiputtelee. Niiden miettiminen, sen sijaan, voi hyvin toimia taiteilijan henkireikänä ja ilonlähteenä, kun palkkaus ei sitä yksin tee.

Jokin Tolkien taas on vahvasti vaikutteensa kätkevä, joten jos maailmansotia tarinoista voi tulkitakin, väärin tai ei, ei tekstissä suoraan mainita muistoja tai ennekuvia, joista voisi kantaansa lukea. Että kristinusko hyvä, natsismi paha, pysykää valppaina te ihmiset!

Aiemmin nuoruudessani olin hyvin tolkienihtava haltiakorva. Omaa, todellisuudesta irrallista ja vaikutteilta puhtoista sen olla pitää, jos jotakin tarinaa tekee. Myöhemmin donrosaistuin innostuessani siitä mitä mahdollisuuksia tällaiset pienet viittaukset voivat uudelleenlukemismielessäkin tuoda. Miten mielenkiintoista onkaan katsoa Citizen Kane ja nähdä viittauksia lapsuuden ankkatarinoihin ja sitten lukea niitä uudestaan ja oppia jälleen uutta? Melko mielenkiintoista, joskus jopa erittäin.

Internetissä on mielenkiintoisia kirjoittajia myös. Paul Graham on sellainen it-ihminen, joka on kirjoittanut jo ennen kuin se oli muodikasta. Hänen teksteistään olen ammoin löytänyt alallakin auttavia viisauksia. Hän kirjoitti taannoin siitä, kuinka hieroo tekstejään pitkään, oikoluettaa ja parantelee lukupiirinsä avulla, ja vasta kun kokee asian olevan valmis päästää sen julkisuuteen. Miten matka ideasta tekstiksi voi kestää vuosiakin. Kun elanto ei ole kirjoittamisesta kiinni voi näin toimia. Enkä osaa nähdä tätä pahana, vaikka oma harjoitusmetodini on juuri nyt toinen.

Loppuvuodesta kävin kirjakaupassa ostamassa joululukemisesta ja altistuin Charles Bukowskin suomennetulle teokselle “Lounaalla”, jossa on hänen päiväkirjamerkintöjään elämän loppuvaiheelta. Kiinnostuin ja innostuin ja tilailin muitakin teoksiaan, joista eräs kertoo kirjoittamisesta sekin. Väitän että nimensä on “On writing”, vaikka se onkin aika lyhyt nimi, kun vertaa vaikkapa sellaiseen runoteokseen kuin “The days run away like wild horses over the hills”, joka on mielestäni hyvä nimi, joten ehkä muistan tuon lyhennettynä ja väärin. Sivumennen tuo runonimi muistutti lapsuuteni lentävästä sutkauksesta, jossa jokin, mikä tahansa, juoksi ketterästi kuin kolmijalkainen vuorikauris, mutten muista tarkasti, se täytyy siis kerrata ennen kuin mitään erehdyn julkaisemaan.

Charles kirjoittaa jossakin kirjoistaan, joka voisi olla tuo kirjoittamisesta kertova, että hänen metodinsa on istua kirjoituskoneelle, myöhemmin tietokoneelle, kirjoittaa kunnes teksti on valmis, ehkä oikolukea ja kirjoittaa se puhtaaksi, ja sitten teksti on valmis. Matkaan. Häntä tuohdutti, muistelen, sellainen tekstin äärellä nyhjääminen, jota hän vertaisiensa todisti ahdistuneina tekevän. Että jos on kirjailija niin sitä kirjoittaa ja jos ei kirjoita niin ei ole kirjailija, helppoa kuin mikä. Häntä huvitti kirjoittaa eikä hän nähnyt arvoa siinä, että tekstiään jää hieromaan, koska seuraava on joka tapauksessa parempi.

Se oli kovasti inspiroivaa, koska antoi tukea tälle tavalleni kirjoittaa ja kirjoittaa sitten lisää. Kuvitteellisen lukijan kärsimyksen hinnalla.

Taannoin eräs ystäväni kommentoi viranomaiselle lähettämääni tekstiä siten, että liikaa sanoja, tulee selvityspyyntö, lyhyt on kaunista, pitkä proosa laiskaa ja epäkunnioittavaa, mikset voisi kirjoittaa kuten tavallista, noita on varmaan kamala lukea, kun hakemuksia käsittelee ja sitten on kaiken maailman runoilijoita kikkailemassa eikä mistään saa selvää.

Tämä oli aiheellista kritiikkiä, josta jatkoimme hetken ja jatkan nyt. Sillä oman kokemukseni mukaan sen olettaminen, mitä toinen haluaa kokea tai ei, on helposti pieleen menevää. Oikeassa voi olla vain, jos sattuu olemaan täysin oikeassa. Ihminen voi olla niin monenlainen, ettei se ole todennäköistä.

Jos olisin virkaihminen-Timo, nauttisin suuresti siitä, että joku kirjoittaa saatetekstiksi proosaa. Ettei vaan että nyt on näin, rahaa kiitos, vaan että lapsuus oli kurjaa, mutta tämä aikuisuus vasta onkin nurjaa, miksei aika entinen koskaan palaa, olisipa edes kasetteihin rahaa. Vaikka se itse päätösasia sitten edelleen olisi, että näillä tiedoin ei hana aukea, paitsi silmäkulmastani, täältä loppui jo nenäliinat kuten Kaj Kunnakselta pukukoppikäytävällä, kun Teemu niistää kaikki.

Ymmärrän toisaalta sitäkin ihmistä, joka viidentoista keskeneräisen asian äärellä haluaisi saada asian nopeasti päätettyä, kolme napsaisua, tehty, neljätoista jäljellä. Mutta nyt kun olen oppinut tällaisen asiakaslähtöisyyden mallin, jossa olen itsekin asiakas tälle valtiolle, kuten myös monessa muussa vuorovaikutustilanteessa, olen rohkaistunut myös niinä hetkinä olemaan oma itseni. Jos minulle tuottaa iloa kirjoittaa proosaharjoitusta saatesanoiksi on varmastikin syytä valtiotasollakin varautua siihen, että jokin prosenttiosuus hakemuksista on tällaisia, ja mitoittaa resurssit sen mukaan. Yrityksissä yleensäkin. Asiakas on aina oikeassa ja keskiössä ja tärkein ja niin edelleen.

Erityisesti koska aina välillä käy siten, että vastaanottajakin on samalla aallonpituudella. Että hän soittaa, sanoo iloa äänessään, että tuli tässä käsitellessä sellainen olo, että tämä selviää ehkä nopeimmin näin puhelimessa, varmistaa että tekstistä tulkitut asiat olivat näin tosia ja asia on sillä selvä, kiitos kuulemiin.

Voi olla, että lopputulos oli aikaa vievempi kuin se, jonka tehokas ja tiivis ilmaisu olisi tuottanut. Mutta sittenkin. Jos jokainen hetki tuotti osallisille iloa, ja rahtusen enemmän kuin arki tapahtumien ympärillä, niin kuinka kalliiksi se lopulta kävikään? Ei välttämättä kovin.

Kirjoittaminen, pitkästikin, on itselleni tapa nauttia elämästä. Se on aikaa itseni kanssa, mahdollisuus jäsentää ajatuksia, paikka upottaa viittauksia ja kokeilla siipiä uusien taitojen parissa. Toivon, että nautintoni synkkienkin aiheiden äärellä välittyy silti iloa tuottavana niistä nauttivienkin suuntaan. Ja jollei, maailma on täynnä asioita, joiden parissa nauttia, enkä koe itseäni enää niin tärkeäksi, että näitä ehdottomasti jokaisen pitäisi omaksua, muuten ei elämästä selviä nopeasti ulos. Tai että minun pitäisi viihdyttää muita. Pikemminkin ällistyn, kun joku näihin viittaa, koska otaksuin pitkään olevani ainoa lukija ja ainoa, joka lukee samoja juttuja useampaan otteeseen. Ehkä joskus taas olen.

Tässä opettelen itseäni, elämää ja kirjoittamista, ja jos samalla vuodan iloa ja oppia ympärillekin, niin onpa kattaus. Voisiko sitä paremmin lauantai-iltaa viettää? Juuri nyt ei voisi.

Ja koska saan enemmän iloa siitä, että kirjoitan tajunnanvirtaa kuin tiivistä tekstiä, teen sitä näin. Kunnes harjoitusohjelma kääntyy tehokkaan viestinnän opetteluun. Sitten muuttuu kaikki. Kaikki muuttuu. Muutos. Kyllä.

Tavoitteellisesti kehittyy kirjoitustaitoni, kuten myös lopun laulussa vähä vähältä yksinäisyys kaikkoaa. Näin käy, kun aikansa kaikkensa antaa.

    tunti tunnilta
    päivä päivältä
    ootan sua
    maailmalta tältä
    miks mä oon aina yksin?
	
    (Tehosekoitin - Syön sipsejä, san. Otto Grunström [otaksun])