Luku 31

Parasta ennen muita

Olen eno, joten tarpeeksi lähellä hyötyäkseni kaikista niistä setävitseistä, joita maailmalla on tarjota. Siksi ne jäävät mieleen, huonotkin. Mutta hyvistä voi oppia, siksi jaan seuraavaksi sellaisen.

Olet toiseksi paras, voidaan kehuvasti todeta toiselle. Kun tähän haasteeseen innostuneesti herätään kysymällä, että kukapa se paras sitten on, voidaan vastata, että kuka tahansa muu.

Opin tämän isältäni, joka on myös setä, joskaan ei minun setäni, kun hän joskus ammoin opetti siskolleni nöyryyttä. Parempiakin menetelmiä voi olla, mutta tuossa yksi, jota voi tilanteen salliessa käyttää. Sillä nöyryys on hyödyllinen taito oppia.

Oikeasti hyödyllisintä on oppia nöyryyttä omatoimisesti ja itseensä soveltaen, eikä toista latistaen. Joskus elin hyvin ylimielistä ja kaikkitietävää aikakautta, jolloin se, mitä en tiennyt, ei ollut merkityksellistä ja väärässä oloa saatoin väistellä ottamatta kantaa. Ei niin, että olisin todennut, etten tiedä vaan ennemmin lannistaen, että ei ole oleellista tietoa tuo, kysy jotakin millä on väliä.

Se onkin hieno taito, kun voi todeta olevansa väärässä, mutta koen sen olevan seurausta nöyryyden ja eheän omakuvan yhdistelmästä. On siis lähempänä lopputulosta kuin ratkaisua. Ihminen ei siis muutu nöyremmäksi sillä, että myöntää olevansa väärässä. Ennemmin sitä katkeroituu, kun noin aivan kiusallaan pakotetaan sanomaan. Mutta jos on valmiiksi nöyrä, käy tuon sanominen ikään kuin merkityksettömänä huomiona. Identiteettini ei ole sidoksissa siihen, että olisin oikeassa, korkeintaan siihen, että pyrin olemaan ja oppimaan aina kun korjauksen paikan huomaan.

Silloin mahdollisuus väärässä olemiseen onkin oikeasti mahdollisuus oppia uutta. Ei paha paikka, vaan reitti kohti uutta ja parempaa.

Nöyryydestä piti sittenkin kirjoittamani.

Näinä menneinä viikkoina, mutta jo aiemminkin, olen saanut usealta ihmiseltä kuulla olevani aika kriittinen itseäni kohtaan. Liittyen siihen miten olen ripittänyt itseäni ja tyhmyyttäni pitkin elämäni polkua, mutta myös näihin viimeisiin käänteisiin saakka. Että kuinka typerää on lykätä jonkin tärkeän asian, kuten itsetutkiskelun, tekemistä kuukausilla, ja sitten huomata, että se syy, jonka vuoksi tuota teki ei enää olekaan olemassa, että ikkuna sulkeutui.

Pidän sitä yhä typeränä. Jos menneisyyden Timolle voisin jonkin vinkin antaa ohjenuorana pidettäväksi, olisi kuiskaukseni sellainen kuin kulje kohti kipua ja aloita se heti.

Tällä itseni ruoskimisella en kuitenkaan tarkoita pahoittaa mieltäni tai tuottaa surua ja ahdistusta. Yhyy-yhyy, olen epäonnistunut, tuonkin mokasin, tästä ei nousta. Jossa velloa nyt ja aina tulevaisuudessakin, viimeistään ilon hetkien pirskahdellessa pintaan, vetääkseni itseni oitis takaisin surusuohon. Sen sijaan pyrkimykseni on kirkastaa mielessäni havaitsemani epäkohta, joka tuotti ainakin minun kannaltani surullisen ja lohduttoman lopputuloksen, pyöritellä omaa vaikutustani sen syntymiseen ja kehittää ratkaisu, jolla se olisi ensi kerralla toisin elettävissä.

Harvassa ovat ne tilanteet, joissa olen toiminut täydellisesti. Silloinkin, kun vikaa on korkeintaan toisessa tai muissa, koen mielenkiintoiseksi miettiä miten tilanteen olisi voinut koettaa omalta osaltaan paremmin järjestää. Jos vaikka onnistuu vahingossa tuomaan esiin toisessa piilleen trauman, jonka vuoksi illanvietto kuoli kasaan ja taakse jäi harmitus, niin voihan sitä piiloutua sen taakse, että toisen virhe, kun ei traumojansa käsittele kuten kaikki me aikuiset osaamme aina helposti tehdä, vaan lisäksi voi pohtia, olisiko siinä hetkessä voinut olla huomaavaisempi ja tukena toisen hädän hetkellä. Että anteeksi, en tiedä yhtään mistä tuo tuli ja mikä sinua vaivaa, mutta uskon että sinusta tuntuu pahalta ja haluaisin olla avuksi, jos vain voin, vaikka sitten kuunnellen.

Ettei tässä ole mitään hätää.

Sen sijaan että paniikin pelottamana pinkaisee pakoon, vaikka se olisi ollut juuri se, mitä toinen äkkipikaistuksissaan olisi pyytänytkin.

Jos aikaa on, tällä tavoin miettimällä voi rakentaa päähänsä työkaluja tilanteisiin, joihin ei välttämättä milloinkaan ajaudu. Ainakin tällä tavoin itse itseäni soimaten suoritan, sillä vaihtoehto, jota pitkään noudatin, oli toisten syyttäminen menneistä epäkohdista.

Kaikesta tästä johtui myös sellainen pelko tilanteiden uusiutumisesta, että jos joskus toista lähestyessäni sain vaikkapa rehdisti pakit, että kiitos, ei kiinnosta, niin tilanteen välttely tuntui luontevammalta kuin itsensä altistaminen sille ajatusketjulle, että entäpä jos vikaa olisikin minussa itsessäni. Sillä yksi ihminen voi olla typerä ja tyhmä, sellainen, joka ei tajua millainen timantti olen, mutta jos viisi ihmistä sanoisi saman, tai kymmenen, niin siinä saattaisi jo herkistyä miettimään, että ehkä teen jotakin toisella tapaa kuin olisi suotavaa. Kun lopettaa ensimmäisen tai toisen epäonnistumisen kohdalla voi omakuvan säilyttää eheänä, että eipä tiedä mistä jäi paitsi.

Nykyviisaudellani huomaan tämän naisten lähestymisen jääneen tällaiselle varovaiselle tasolle, jossa etsin niin ilmiselvää merkkiä, ettei virheen vaaraa ole. Sitten sitä saa odottaa aika kauan, jos ei toinen istu viereen ja pussaa poskelle, ja joskus sittenkin.

Sama pätee muuten myös harrastuksiin, kaiken poukkoilun uhallakin. Kun laskettelusta jäi joskus ala-asteella sellainen olo, etten osaa enkä uskalla, niin oli helpompi lopettaa koko laji kuin altistaa itseään sille tunteelle, ettei ole hyvä jossakin, joka näyttää tosi helpolta.

Näistä aiheista todennäköisesti myöhemmin lisää.

Epävarmuus ja ylpeys eivät välttämättä kulje käsikynkkää kuten oikein arvostetun kyläläisen arkunkantajat, mutta näen näissä vähintään kantajaa ja kuollutta yhdistävän liinakytköksen. Kun epävarmuuttaan suojasi olemalla ylpeä siitä mitä on ja mitä osaa, horjutti jokainen muusta kielinyt vastaesimerkki tätä kulkuetta. Että luulit olevasi hyvä tai ainakin tavallinen ihminen, no selitäpä millainen tavallinen ihminen ei osaa laskea suksilla mäkeä? Vaikea sitä on selittää. Mutta jos lajia kutsuu typeräksi ajanhukaksi, niin keskustelu on sillä ohitse ja kaikki voi jatkua. Yksi ennaltaehkäisevä yliviivaus elämän tarjoamiin kokemuksiin on pieni hinta siitä, että elämä ylipäätänsä jatkuu.

Oman elämäni suuriin oivalluksiin liittyy uskallus erehtyä, vaikka vasta hapuillen käynkin tätä sarkaa. Asiaa on auttanut se, kun kirjojen ja kuulopuheiden puolesta olen havahtunut sille, miten harva ihminen tietää mistään mitään. Tässä oma harrastuneisuuteni atk-asioissa on ollut avuksi, kun on työnkin kautta tavannut ihmisiä, joiden luulisi tietävän ja jotka ehkä väittävätkin tietävänsä, mutta jotka eivät oikeasti tiedä. Sitten sitä on ihan helpottunut, kun voi olla erilainen, myöntää ettei ehkä tiedäkään, ja kuluttaa aikaa oman kannan todistelun sijasta uuden opin ja sen oikean ratkaisutavan metsästämiseen.

Väittelyt ovat nimittäin kovasti kinkkisiä, jos toisella on panoksena ei vain oikeassa oleminen itse asian suhteen vaan koko olemassaolonsa, minäkuvansa ja identiteettinsä. Jos tällaista kohtaa eikä asia ole sillä hetkellä kovasti merkityksellinen voi valita pitkän polun, myöntyä toisen oikeassa olon suhteen ja lähteä rakentamaan kanssaan sellaista luottamussuhdetta, joka aikanaan sallii myös väärässä olon. Itse asian voi korjata sitten jälkikäteen tai jos se oli aivan merkityksetön, säästää voimavarat siihen tärkeämpään väännönaiheeseen. Myöntyä pelkästään myöntymisen takia ei kuitenkaan kannata, sitä saa tehdä lopun elämäänsä.

Nöyrtyminen ja itsekriittisyys. Muistelemalla menneitä ja miettimällä miten väärin olen toiminut, on antanut itselleni kyvyn nähdä kehitystä siinä, missä menneisyyden minäni olisi jo luovuttanut. Lisäksi olen saanut toimintatapoja, joita uskallan nyt myös rohkeampana kertoa toisellekin, että hei, minusta tuntuu siltä kuin tämä asia ei olisi sinulle niin tärkeä kuin ylipäätänsä se, että olet oikeassa, joten tuli mieleeni varmistaa, että tiedäthän etten pidä sinua sen huonompana, vaikka joustaisitkin. Ei siis tarvitse lipsua manipuloivaksi 5d-shakistiksi, vaikka menneitä miettisikin ja niistä oppia koettaisi. Se on jopa ei-suositeltavaa, sillä jos tässä manipuloiden matkaan käy, voi jäädä oppimatta jotakin arvokasta, kuten se, kuinka toinen kokee asian oikeasti tosi tärkeäksi koska teki ammoin kuolleelle yhtiökumppanilleen lupauksen siitä, että tämä toiminta pyörii tällaisena niin pitkään kuin mahdollista. Siinä on sitten taas mahdollisuus avoimesti ratkaista, että halutaanko näin tehdä, ja jos näin, eikä rahalla ole oikeasti mitään väliä, niin miten sen helpoiten toteuttaisi, jotta ei-kuollutkin saa levätä rauhassa.

Ei kaikkia tällaisia vaikutustapoja voi itse keksiä, vaikka lukisi Hobitin kahdesti läpi, suomeksi ja englanniksi. Mutta miettimällä kriittisesti ja nöyrästi omaa toimintaansa voi rohkaistua nöyrästi toteamaan senkin, etten ymmärrä miksi käyttäydyt noin, mutta minulle tulee siitä paha mieli ja toivoisin ettei niin kävisi, ja senkin, etten ymmärrä miksi käyttäydyn itse näin, tuli vain apea mieli ja sellainen olo, että haluan tästä eroon.

Ylpeä lähtee ovet paukkuen, nöyrempi kyynel silmäkulmassa. Nöyrä ja rohkea saattaisi jäädä.

Luvan kanssa.

Se on hyvä syy harjoitella.