Luku 30

Vertailun vuoksi

Tuohduin erään kerran altistuessani tilanteelle, jossa lapsia vertailtiin toisiinsa ääneen. Joskaan ei heidän läsnä ollessaan. Että tuo on selkeästi musikaalisempi ja tuo toinen taas liikunnallisempi. Sen vuoksi toiselle kannattaisi hankkia musiikki-instrumentti ja toiselle tuulipuku. Tai jotakin.

Vertaileminen on luullakseni aika luonnollinen asia. Reiluuden vuoksi todettakoon, että harrastan sitä itsekin paljon näissäkin teksteissä, miettiessäni millainen ihminen olen nyt ja millainen olin joskus. Ja miettien millainen voisin toivoa olevani ja kuinka se nyt sitten nyky-Timosta eroaisi, eli minkä pitäisi muuttua, että tulevaisuuteni voisi visioideni valossa olla mahdollinen. Vertaileminen antaa siis työkaluja tilanteen todentamiseen ja muutoksen hahmottamiseen. Joskus asiat olivat näin, nyt ne ovatkin toisella tapaa. Ennen vanhaan pakenin tilanteesta, kun näin epämiellyttävän tutun, nyt koetan kohteliaasti juosta kirveettä kohti tai ainakin olla olemassa, jotta hän voisi jutulla lyödä.

Huomaan siis vertailun kautta olevani mielestäni miellyttävämpi ihminen. Ja ennen kuin olin näin miellyttävä, saatoin miettiä, että olisipa kivaa, jos ei tarvitsisi paeta epämiellyttäviä ihmisiä, joka sitten sysäsi miettimään, että mistähän se epämiellyttävyyden tunne kumpuaa ylipäätänsä. Vertaileminen ja unelmointi auttoivat tällä tavoin oivaltamaan vaikkapa tämän myötätunnon tuntemisen tärkeyden, oivaltamaan, millainen arvo on sillä, ettei ihmistä yliviivaa menetettynä tapauksena elämänsä kirjasta.

Huoleni ja vimmani vertailusta juontuu silloin, kun ihmisiä verrataan toisiinsa miettimättä historioitaan. Että otetaan kaksi ihmistä ja todetaan että sinä olet parempi tässä ja sinä siis huonompi. Kauniimpi ja rumempi. Kuinka hyvänsä.

Tähän liittyy muutama monisyisyys.

Luin joskus vuosikymmen sitten sanomalehdestä kasvatusaiheisen kirjoituksen, jossa joko itse päästä keksittiin tai johonkin tutkimukseen viitaten kaivettiin yhteyttä koululiikunnasta nauttimisen ja sitä varhaisempien kasvatustapojen välillä. Muistamani kytkös oli sellainen, että jos lasta varoiteltiin riehumasta, juoksentelemasta ja kaatuilemasta, kiipeilemästä lumikasojen päällä ja kolhimasta itseään, oli hän herkemmin myös koululiikunnassa vertaisiaan huonompi. Jollakin mitattavalla tavalla tai kuvitellulla, koska en saa päähäni kuin senaikaisen oivalluksen, että oma pelastukseni on todennäköisesti ollut tämä, kuinka vapaasti olen saanut pelata ja riehua.

Hyvällä tapaa hikisiin lapsuusmuistoihini kuuluu monia tunteja ja vuosia kestäneitä pallopelejä, joita pelattiin perhepiirissä, kaveripiirissä, pihapiirissä ja myöskin sisätiloissa. On mukavaa muistella nyt kaikkia niitä äänekkäitä tunteja, joita on kuluttanut olohuoneissa paiskoen palloa ja hypellen pitkin lattioita niitä torjumassa. Ei siis tarvitse olla jäätä voidakseen kehittää kuntoa ja koordinaatiokykyä.

Sitäkin, miten leikki sai jatkua elämän keskellä, vaikka taulun raamit ottivat osumaa. Ja mikä kaikki muu nyt saattoi kärsiäkään.

Ja kuinka luovina hetkinä pallona toimi tarvittaessa pehmolelu tai mikä tahansa muu, jonka voi kuvitella lentävän ja olevan torjuttavissa.

Niin, sitä saattaisi kuvitella olevansa urheilullisesti lahjakas, jos sivuuttaisi kaikki nuo leikiksi verhotut harjoitustunnit. Samalla tapaa kuin pieni lapsi saattaa kuvitella olevansa urheilullisesti lahjaton koska oma harjoitustuntimääränsä on jäänyt rajujen ja liikunnallisten leikkien osalta pieneksi. Ja kuten joku voisi kuvitella olevansa musiikillisesti lahjakas miettimättä nelivuotiaana alkanutta altistusta lajille.

Tämä on hurjan mielenkiintoinen ajatus.

Myöhemmin törmäsin kirjoihin, joissa sivuttiin samoja pohdintoja.

Malcolm Gladwellin “Outliers” kertoo menestyjistä ja resepteistä näiden takana. Tästä jäi mieleeni muutama esimerkki, joista eräs kertoi, kuinka kanadalaisista jääkiekkoammattilaisista tilastollisesti poikkeavan suuri joukko oli syntynyt alkuvuodesta. Mikä on helppo ymmärtää, kun ajattelee miten ryhmät yleensä ovat syntymävuosittaisia ja kuinka iso prosentuaalinen ero nuoren kehityksessä voi seurata jo yhdeksänkin kuukauden ikäerolla. Vielä kymmenvuotiaanakin tammi-helmikuussa syntynyt on sen kymmenisen prosenttia marras-joulukuussa syntynyttä ikätoveriaan pidempään elänyt, mikä tarkoittaa siis sitä, että aikaa harjoitella, kasvaa ja kehittyä on ollut enemmän. Kun sitten valmentaja tai kykyjenetsijä katselee joukkuetta jäällä voi huomio herkästi kiinnittyä siihen muita pidempään ja paremmin pystyssä pysyvään tyyppiin, joka nostetaan parempien joukkoon, nuorempien jäädessä pelaamaan keskenään.

Musiikista kiinnostuneille noiden kansien lomassa on puhetta myös Beatlesistä ja muista.

Kirjan ydin, sellaisena kuin sen muistan, on se, että menestyjien taustalta löytyy usein vaikuttimia, joita ei ole huomioitu tai joille ei ole annettu arvoa. Se, että alkuvuodesta syntynyt kiekkoilija on tilastollisesti aavistuksen pidemmällä kuin muut, antaa hänelle etua. Kun hänen lahjansa tunnistetaan ja palkitaan suuremmalla jääajalla ja nostoille parempiin joukkueisiin ja sarjoihin annetaan samalla myös mahdollisuus kehittyä parhaiden kanssa. Jolloin syntyy toiseenkin suuntaan toimiva kierre, kun näennäisesti huonommat pelaajat pelaavat keskenään eivätkä opi uusia harhautuksia niiltä ikäisiltään, itseään paremmilta pelaajilta, jotka on jo nostettu ylempiin sarjoihin. Sitten teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa pelaajat ovat jo oikeastikin eri tasolla, kun kuvitellulle alkuvuoden pelaajalle on syntynyt vuosien mittaan parhaiden kanssa mittelystä aivan eri osaaminen kuin sille nelosketjun divarilupaukselle, joka on pelannut ehkä viimeistä kauttaan jo 12-vuotiaasta asti.

Tietenkään toimintatapa ei ole näin yksinkertainen, mutta pääsemme tätä kautta vertailun vaarallisuuden äärelle.

Jos kykyjenetsijä voi katsoa, että tuossapa lahjakas tyyppi, huomioimatta vaikkapa iän tuomaa etua, voi häneltä jäädä huomaamatta häntä lupaavampi tapaus, joka kuitenkin pelaa nyt ikäänsä nähden altavastaajana. Asia, jolla ei ole enää vuosikymmentä myöhemmin merkitystä sillä huipputasolla, johon jossakin jääkiekossa tähdätään. Taloustieteellisessä mielessä valitaan lyhyen tähtäimen pieniriskinen etu pitkän ja moninkertaisesti tuottavan riskisemmän investoinnin sijaan.

Mikä ei ole virhe, sillä kootaanhan joukkueita oikeastikin sitä varten, että lyödään läpi kausi tai kaksi. Virhe tapahtuu siinä, jos tätä päätöstä ei tajua tekevänsä.

Vertaileminen on vaarallista, koska se on niin helppoa tehdä väärin. Voimme laittaa lapset soittamaan nokkahuilua ja todeta että onpa kamala soitin, miksi me teemmekään tätä, joko ostetaan ukulelet, ja sitten perään todeta, että Urpo-Uolevi se onkin taitava, kun ihan korvat soi ja Heinä-Helinällä on vielä hakemista, kun hänhän puristaa soitinta niin tiukasti ettei puhalletuksi saa. Siispä nyt koittaakin Urpo-Uoleville ura, joka alkaa koulun musikaalista ja Heinä-Helinästäkin saadaan luotettava roudari.

Tässä hetkessä tehty vertailu voi jättää huomiotta sen, että Urpo-Uolevin kotona on harjoiteltu pilliin puhallusta viimeiset vuodet juuri tätä hetkeä varten ja Heinä-Helinä ei ole kuullut mistään mitään. Se ei tarkoita, etteikö Heinä-Helinällä voisi olla absoluuttinen sävelkorva, joka on osaltaan tehnyt luokan soittotilanteesta kamalan tuskaisen, kun mikään ääni ei oikeastaan kuulostanutkaan hyvältä, mikä on tämä demoninen pilli, en halua osallistua tähän saatananpalvontariittiin, näistä kotona varoitettiin.

On aiheellista sanoa, etten ole törmännyt kirjallisuuteen, jossa kerrottaisiin, että harjoittelemalla voi päästä mihin vain. Self-help-lajityypin ulkopuolella. Mutta sellaisiin kannustavuuksiin olen törmännyt, että asioita voi oppia ja niitä voi oppia varkainkin. Jos siis luulee olevansa jossakin luonnonlahjakkuus ja tosi hyvä on nöyryyttä edistävää miettiä, mistä se saattaisi kummuta. On korkeushyppyä edistävää, jos on rakenteellisesti kestävä ja kimmoisa akillesjänne, minkäpä teet jos omat vanhemmat eivät sellaista ole lahjoittaneet, mutta saattaa olla ennenaikaista ajatella ettei voisi lajista nauttia ilmankin, jos riman hipominen ja patjalla piehtarointi ajatuksena houkuttaa.

Olen elämäni aikana syyllistynyt monesti uskomaan itseni ja toisten vertailevia tuomioita mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista. Se, missä on hyvä, voi johtua siitä, että asian tekemisestä nauttii. Ja sitä tekee vahingossa vapaa-ajallakin. Kuten itselleni on ollut päässälasku. Tai sitten siitä, että asiassa epäonnistumista pelkää, jonka myötä itselleni on kehittynyt sosiaalisten tilanteiden arviointikykyä. Että onko tuo nyt hyvällä tuulella vai ei, uskallanko lähestyä. Luonnonlahjakkuutta, ehkä, mutta vuosien mittaan harjoittelemalla jalostettua.

Tarinan opetus on se, että vertailulla voi tehdä tuhoa, jos sen tähden lannistaa itseään tai toista tekemästä jotakin. Jos sen sijaan vertailua käyttää kannustamiseen, että hei, voisit olla maailman nopein possu, kuten eräässä sarjakuvassa, niin antaa mennä vain.

Erityisesti tätä kannattaa miettiä itsensä kohdalla, koska jos olen itse itseäni kieltäen jättänyt asioita tavoittelematta koska en ole niin hyvä kuin joku toinen tai joku oikea tyyppi tai mitä hyvänsä, niin en varmasti ole ainoa. Esikuvista voi ammentaa, että olipa mahtava temppu, ja mukanaan myötätuntoista iloitsemista helpottaa, kun tietää tai voi kuvitella, monetko tunnit hänkin on tuohon pisteeseen päästäkseen käyttänyt, mitä apuja elämänsä aikana saanut. Ja sitten keksii miten voisi itse järjestää elämäänsä sellaiseksi, että sama polku muuttuisi mahdolliseksi.

Ja jos itsestään pitää huolta niin kai niille lapsillekin voi kykyjensä ja kiinnostustensa mukaan tarjota mahdollisuuksia onnistua heille itselleen vieraissa tilanteissa ja harrasteissa. Näin kuvittelen. En ole ammattilainen tässäkään, mutta uskallan kannustaa ajattelemaan, jos se voisikin olla niin. Virheen riski on pieni, sillä ajanhukkaa on lähes kaikki, kun tarkasteltava jakso on kyllin pitkä. Vaihtoehtokustannus on siten jokin muu ajanhukka, ei-kovin-paha paha.